IX.
Kova koettelemuksien aika oli nuorella parilla edessä: talvi tulossa, mies käsipoikkeinna, vaimo huonokuntoisena, sairaskassan apuraha vähäinen.
Ei tahtonut jaksaa paljoa eteensä suunnitella.
Kovin oli Katriin koskenut kamala tieto. Vähällä oli hänkin joutua vuoteen omaksi, ja kätilö jo pelkäsi pahinta. Mutta kesken tuskan ja ahdistuksen oli kuitenkin rohkeus kasvanut: olihan hän sentään vielä terve. Ehkäpä löytyisi jotakin työtä, jossa saattaisi ansaita. Sama se mitä olisi.
Vaikka hän toiselta puolen oli ihan suruun murtumaisillaan, piti häntä pystyssä velvollisuudentunto perhettä kohtaan. Nyt täytyi vaan toimia ja toivoa aikaa parempaa.
Mutta lamautumisen tunne kaatui kohti toisinaan melkein ylivoimaisena. Synkät arvelut kävivät painajaisina kiinni: mitähän jos Juho tulisi kokonaan työhön kykenemättömäksi?
Ei se voinut olla mahdollista! Eihän kättä ollut tarvinnut edes katkaistakaan. Tietysti siitä toivottiin vielä ehyttä. On kuitenkin ollut kuumetta. Jos ei kestäisi. — Juhoko ei kestäisi!
Mutta vaikka hän kuin koetti reipastua, tunkeusivat kyyneleet silmiin. Jo sukeltausi esiin synkkä kuva: Juho ruumiina, hän orvon lapsen kanssa arkun ääressä…
Lapsen! Poloisen!
Jälleen hän kuitenkin tuntee rohkeutensa kasvavan, kun suuri elämäntehtävä avautuu hänen eteensä.
Sekavin tuntein hän työskentelee iltapäivään saakka ja lähtee iltavastaanotolle sairaalaan.
"Eivät toki ole asiat huonoimmin", lohdutteli Juho. "Rohkeutta vaan,
Katriseni! Kyllä tästä pian noustaan."
Ja Juho koettaa Katrin mielen kääntää muualle kertomalla, mitä täällä on hänelle nyt tehty tänä päivänä, kuinka on lastoitettu, miten on kääritty ja nyt vaan annetaan rauhassa parantua kiinni.
"Vielä sillä omalla mökillä kuokan ja lapion vartta puristetaan."
"Kaikkea sinä haaveilet! Kyllähän se on mahdotonta."
"Elähän ole epätoivoinen, kun en minäkään ole. Minä tässä olen joutilaana ollessani suuria suunnitelmia laatinut. Saatpahan nähdä, että pian meillä Kesälässä oma tupa pohottaa. Minä jo sitä koivikkoa pidän aivan kuin omanani."
Juhon tekee mieli kysyä, miten kotona nyt jaksetaan, onko siellä mitään elämisen keinoa, mutta ei raski, kun näkee Katrin vähän tyyntyneen hänen suunnitelmistaan.
Ja kun Katri on mennyt, koettaa hän kuvitellen seurata hänen toimiaan, unehuttaa kaikki ympärillä ja niin voimakkaasti kuin suinkin vaikuttaa, että Katri tuntisi hänen näkymättömän läsnäolonsa.
Juho todellakin aivan uskoo, että hän taitaa valaa voimaa ja rohkeutta Katrin mieleen. Hän koettaa oikein haihduttaa pois kaikki ikävät kuvittelut mielestään ja rohkaista itseään ajatuksella, kuinka kaikki saattaisi olla paljoa huonommin. Silloin näyttääkin tulevaisuus valoisammalta, ja tuon mielialansa hän tahtoo säilyttää kaikin mokomin.
Ystävät koettivat tehdä Katrin oloa huokeammaksi. He kävivät usein hänen luonansa ja toivat aina jotakin lahjaa tullessaan sekä auttoivat häntä taloustoimissa, jotka olivat jääneet takapajulle nyt kun hän oli koettanut käydä työssäkin.
Teki niin hyvää, kun Annakin kävi. Oli aivan kuin paljon ikävää ja mieltä raskauttavaa olisi korjautunut entiselle sopusointuisemmalle tolalle.
Aivan siinä mieleen johtui kotimökki ja ahertelut siellä.
Olisipa ollut äiti elossa vielä, niin hätäkö tässä olisi ottaa huonokuntoisuudenkaan päiviä vastaan. Katsoisi lasta, jonka hän voisi luottaen hänelle heittää.
Katri oli toki siksi ymmärtäväinen vaimo, ettei hän heittäytynyt yksistään sairasmaksujen varaan, vaan koetti ansaita siihen lisäksi nyt kun vielä jotenkuten kykeni. Ei se kuitenkaan helppoa ollut. Se kävi päivä päivältä yhä raskaammaksi, sillä synnyttämisen ajat lähenivät.
Työtä hänellä kuitenkin oli. Liisa oli puhunut Katrista muutamille rouville, joita hän tunsi, ja hän pääsi heille työhön. Näin pyhien lähestyessä oli kiirettä kaikkialla. Huoneita oli puhdistettava ja siivoojanaisista oli kova kysyntä. Katri oli iloinen, että hänellekin riitti työtä niin paljon kuin tehdä kerkesi.
Nämä päivät kuitenkin rasittivat häntä kovasti. Ei suinkaan ollut helppoa olla turjustettuna paksuihin vaatteisiin, niin kuin piti olla, että tarkeni vetoisissa huoneissa, joiden akkunat olivat auki tomuttamisen aikana. Tahtoipa siitä huolimatta kylmä kuitenkin karsia.
Kuinka saattoikaan hän kestää kaikkia venytyksiä, kiipeilemisiä ja konttaamisia, ettei niistä mitään kommelluksia aiheutunut!
Niin kuitenkin päivä toisensa jälkeen kului.
Juho sillä välin oli paranemaan päin. Lääkärin määräämä aika alkoi olla jo loppuun kulunut.
Jouluksi pääsi hän kotiin, mutta työhön ei kuitenkaan saanut vielä mennä. Kuitenkin oli hyvä nyt jo näinkin, ja juhla tuntui oikein juhlalta tässä köyhässä kodissa. Rahavähillään he hankkivat joulukuusen, joka valaistiin viimevuotisilla kynttilänpäillä lyhyt hetki. Katri oli säästänyt vähän ryynejäkin, että saatiin keittää joulupuuro. He olivat jo vuosikausia syöneet yhteisen jouluaterian Juhon kotona, eikä siitä kodikkaasta tavasta voitu nytkään luopua.
Mutta ennen kuin oli vielä loppuunkaan päästy, alkoi kynttilä toisensa jälkeen nukahtaa sammuksiin ja kuusi jäädä huoneen pimentoon.
Heistä molemmista tuntui kynttilän sammuminen kuvaavan koko heidän elämänsä vaappumista tällä hetkellä. Heillä oli molemmilla salaisena pelkona: mitä tämä talvi vielä mukanansa tuo, mitä arvaamattomia kokemuksia antaa.
Katri koetti salata kyyneliään, ettei saattaisi Juhon mieltä raskaaksi. Juho näki ja tunsi siitä huolimatta kaiken ja itki hänkin salaa sydämessään. Eivät he olleet kumpikaan osanneet aavistaa, kuinka elämä saattoi koetella vastoin toiveita.
* * * * *
Juho asetettiin tehtaassa toistaiseksi yövartijaksi.
Kun työväki poistui illalla, koneet pysähtyivät ja lamput sammutettiin sekä voiman jättiläiset seisoivat mykistyneinä ja elottomina pimeissä huoneissa, käyskenteli Juho yön pimeydessä yökellon hihna yli olan heitettynä rakennuksesta ja osastosta toiseen. Jokaisen neljännestunnin kuluttua oli hänen milloin missäkin kerroksessa väännettävä avaimella merkki kellon sisällä olevaan paperiliuskareeseen. Hän käveli yhtä mittaa edes ja takaisin, ylös ja alas, merkaten kaikilla kahdellatoista avaimella, jotka olivat pienissä säiliöissä seinillä. Sitä hän teki aamuun saakka, kunnes taasen työväki saapui, huoneet valaistiin ja lukemattomat veivit ja akselit, pyörät ja hihnat alkoivat säännöllisen liikuntansa.
Mutta isännistön ei kannattanut maksaa yövartijan toimesta sitä palkkaa kuin ammattilaiselle. Sitä paitsi ei hän ollut voinut olla säännöllisesti työssä ensi alussa. Siitäpä syystä ei hän ollut voinut saada säännöllistä viikkopalkkaa pitkään aikaan. Tehtaan kassa oli niin kovin herkkätuntoinen, tilikirjat niin kylmän todelliset. Tosin ei penniäkään jäänyt vaille, mutta ei vahingossakaan tullut liikaakaan. Ei pienintäkään korkoa tuottanut vuosien työ tekijälleen. Kaikki kävi niin tarkalleen kuin kello tai mikä muu koneisto hyvänsä, joka käy silloin, kun käyntiin pannaan, ja kun pysähtyy, ei käy ollenkaan… Eräänä yönä sydäntalvella olivat Juhon kellon viisarit kuin tervaan tarttuneet. Jo monastikin oli hän ajantiedon nostanut korvalleen, kun hänen mielestään se oli pysähtynyt. Kunkin avaimen luokse hän tuli liian aikaisin.
Illalla, aivan työhön lähtiessään oli hän vienyt Katrin synnytyslaitokselle ja oli nyt epätietoinen, miten oli käynyt.
Mieli väikkyi toivon ja epätoivon välillä. Hän olisi niin mielellään tahtonut olla lähellä tällä hetkellä. Olihan hän jo kauvan sitten, kun oli uskaltanut joskus kuvitella edessä olevaa mahdollisuutta, iloinnut tästä tapahtumasta. Ja hän oli salaa ylpeillyt siitä kotinsa kolkasta, joka oli pyhitetty uudelle elämälle.
Kuitenkin sen oli täytynyt käydä näin. Tämän salaa jäytävän puutteen takia oli ollut pakko viedä Katri laitokselle. Hän ei ollut jaksanut palkata ketään kotimieheksi.
Tunteiden ristiriidat kiihdyttivät hänen askeleitansa.
Mutta tämä yö antoi heidän elämällensä siksi paljon sisältöä, että he saattoivat monta murheen kohtaa unehuttaa. Olihan kaikki käynyt onnellisesti. Katri ja poika olivat hyvissä voimissa.
Laitoksen johtajatar, jota monen vaikean palvelusvuotensa varrella oli elähyttänyt ihmisten onnellisuus, vietti vaan lyhyen hetken heidän seurassaan ja heitti heidät kahden. Eivätkä he huomanneet ketään muita samassa huoneessa, jossa kuitenkin oli vuode vuoteen vieressä.
"Katsopas nyt", sanoi Katri onnellisena. "Siinä on sinulle kuokkamies omalle mökille."
"Sellaista lahjaa ei joka päivä saakaan."
"Eihän toki", sanoi Katri vastaukseksi.
Ja Juho silitti hellästi hänen niin kovin, kovin kalpeata poskeansa ja laihaa kättänsä sekä kaivoi pikku vuoteesta valkoisten vaateiden sisältä esille niin hennon, hennon "kuokkamiehen" käden ja suuteli sitä.
Sädehti Katrin katse, hymyilivät onnelliset äidit viereisissä vuoteissa.
Ei ollut kumma, jos laitoksen johtajatar olikin voinut kestää vuosia toisensa jälkeen…
Pitkän pitkät olivat Juholle ne kymmenen vuorokautta, jotka Katri viipyi laitoksella. Vaikka tämä elämä oli ollut sellaista nilkuttamista näinä viime aikoina, tuntui nyt kuin kaikki pyörät olisivat olleet poissa paikoiltaan. Ei hän tahtonut ymmärtää, miten viettäisi päivät. Ei oikein saattanut levähtääkään, kun tiesi, että Katrikin siellä päiväsydämellä valvoi.
Mutta vuorokaudet kuluivat sentään vähitellen.
Juho olisi terveellä käsivarrellaan kantanut poikansa kotiin, mutta
Liisapa olikin kerjennyt tilata hevosen.
"Eipä kai sitä nyt miestä sillä tavalla kotiin tuoda", sanoi hän.
Eikä Juholla oikeastaan ollut mitään sitä vastaan, kun sisar niin tahtoi. Muutenkinhan he häätyivät pyytämään Liisan apua ainakin aluksi. Nytkin oli Juhon, melkein heti kun kotiin saapuivat, lähdettävä vetämään kelloaan.
"Tässä on nyt kotisi, pikku raukkani", puheli Katri pienoiselleen. "Eipä tuotu sinua suinkaan mihinkään komeaan taloon, vaan tällaiseen matalaan majaan, puutteeseen ja kurjuuteen. Mutta mitä muutkin täällä, sen saat sinäkin. Saatpa enempikin. Paras on paikka vierelläni, ruokanasi äidin maito. Ja eipä sitä vielä tiedä, mitä isän kanssa puuhailet, kun korva korvan tasalle ylenee. Kyllä kai silloin korpi kaatuu, jahka nuokin kädet kuokkaan tarttuvat."
"Näetkö, kun katsoo niin kuin ymmärtäisi", sanoi Liisa, "vaikkei suinkaan silmänsä erota mitään, jos ovatkin auki".
"Eihän sitä ymmärrä, kun on vielä niin kovin vähäinen", leperteli Katri ja pyyhki hellästi pehmoista hiussuortuvaa otsalla. "Kovin, kovin on vähäinen vielä äidin nuppu. Niin, ihan munasta puhjennut linnun poikanen sitä on vielä. Kuuletko sinä: ihan, ihan…"
Lapsi oli hyvin heikko. Kyllähän vanhemmat sen arvasivat, sillä niin epäedullisessa asemassa oli ollut äiti kantaessaan. Nyt sen lisäksi ei tahtonut olla ruokaa hänelle. Mitäpä saattoi muodostua niin laihoista aterioista kuin heillä oli näinä aikoina. He olivat vähän velkaantuneet ja koettivat idartaa sitä maksetuksi. Eipä heillä kaikesti ollut muuta kuin leipää ja maito tilkka.
Katri koetti kuitenkin järjestää niin, että sai joskus ostetuksi läskin murenen ja sen kanssa kiehautti sitten leipää. Saivat myös joskus ostetuksi perunakapan. Ja vaihteeksi pani hän maidon sekaan suolaa, johon sitten kastettiin leipää…
Jo aikaisin koetti Katri lähteä työhön. Parin viikon vanha oli hänen pienoisensa, kun hän lähti pesutupaan. Tarvitsihan Juhon tosin levätä yön työssä oltuaan, mutta he ottivat vieraan tyttösen vähän avuksi, ja Liisakin koetti kerjetä, jos suuri hätä uhkasi.
Ne olivat oikeastaan kovimpia hetkiä hänen elämässään.
Ei hän tuntenut niitä ruumiillisia vaikutuksia, joita kovassa työssä raataminen hänelle tuotti, vaan ainainen pelko pienoisensa puolesta vaivasi kauheasti.
Hän säpsähti joka kerta, kun ovi aukeni, luullen jonkun hirmuviestin kotoa saapuvan.
Jokaisessa välissä, missä suinkin voi, hän juoksi kotiin hoitamaan pienoista ja sitten taasen juoksujalkaa takaisin.
Ja sekin tuntui niin kuin hän olisi varastanut työnantajiltaan.
Hänen oli pidettävä kiinni niistä työpaikoista, mitä suinkin oli saatavana, sillä Juhon paranemisen ehtona oli säännöllinen hierottaminen, ettei käsi jäisi kankeaksi, ja siihen tarvittiin rahaa. Täytyipä joskus siitäkin luopua.
Suurinta surua tuotti vanhemmille, kun he jostakin saivat sen käsityksen, ettei lapsi edistykään. Jos joku puhui siihen suuntaan, vahvisti se heidän olettamustaan, ja jos toinen puhui päinvastaista, uskoivat he hänen vaan lohduttavan heitä.
Usein istui Katri pitkät ajat kehdon ääressä, seuraten lapsen kasvojen ilmeitä.
Herra Jumala, kuinka se raukka kärsikään… Suuret silmät katsoivat ylös äitiin. Ne kysyivät… kysyivät…
Eikä äiti voinut vastata kuin kyynelillä…
Turhaan hän tarjosi tyhjää rintaansa. Riistetty oli häneltä ilo, jota äiti saa tuntea, kun lapsi lepää hänen rinnoillaan ja saa siitä ravintonsa. Poissa oli autuus, tilalla tuska… äidin tuska, jonka vertaista, jota syvempää ei voi maan päällä olla. Mitä olisi hän antanutkaan, jos olisi voinut estää, ettei puute ja köyhyys olisi koskenut viatonta raukkaa!