X.
"Kuulepas, Kerttu!" sanoi Anna lauvantaina juonittelevalle tyttärelleen, "jos olet kiltti tänä päivänä, niin illalla pääset… Mihinkähän sinä pääset illalla?"
Tyttö unehutti oikkunsa siihen paikkaan ja hyppäsi äidin luokse.
"Varmaankin…! Mihinkä minä pääsen?"
"Koetapas nyt arvata!"
"Iltamaan! Vai pääsenkö, pääsenkö taasen?"
"Se riippuu siitä, jos olet kilttinä."
"Voi, voi, pääsen!" huudahti tyttö, löi käsiään yhteen ja hyppeli ilosta. "Ostetaanko makeisia niin kuin viime kerrallakin?"
"Sepähän nähdään sitten."
"Voi, voi, ostetaan! Ostetaanhan?"
Tyttö riensi leikkikalujensa ääreen ja siinä alkoi nukkien kasvojen pesu, hiuksien sukiminen ja pukujen muutto jokaiselle. Siinä leimauksessa oli iltamaleikki käynnissä.
Anna unehtui katsomaan tyttärensä leikkiä. Hän näki kuin imeyteneenä lapseensa oman itsensä. Noin sitä oli touhuttu. Ja hän jo jossakin välissä ryhtyi hupattamaan Kertun kanssa. "Nämä tässä menevät näyttelemään, ja täällä ovat katsojat", touhusi hän. "Nyt vedetään esirippu auki… nyt kiinni. Nyt puhuu joku, ja tuossa on runon lausuja. Lopuksi tuolit seinille ja kaikki tanssimaan!"
Anna sieppasi Kertun syliinsä ja polki polkan käyntiin sekä vei niin, että tytön palmikko suorana sojotti. Tyttö kirkui ja värisi sylissä.
Siihen heräsi riippusängyssä nukkuva nuorin lapsi, puolentoista vuoden vanha Laila.
"Laila-polonen, heräsitkö sinä hupakon äidin hullutteluihin?"
Pikku kätöset teutuivat vuoteessa, jossa märkien ja syötinpullosta valuneesta maidosta hapantuneiden vaatteiden välissä kyhjötti kalpea tyttönen. Se ei vieläkään oikein jaksanut ottaa jaloilleen. Mikä sillä lienee, oli Anna monta kertaa arvellut. On niin vaikea osata arvata niiden vaivoja, kun eivät osaa mitään sanoa. Jalat vaan näkyvät väkistenkin painuvan vääriksi, vaikka on kai pidetty kapalossa, että luulisi toista tietä vääriksi painuneen.
Pienoinen pyrki ylös ja ojensi kiihkeästi käsiään, kun äiti läheni vuodetta. Kalpeille kasvoille levisi jännitys, kun hän koetti kohottautua, ja sitten ilon himmeähkö ilme, kun pääsi pystyyn ja äidin sylistä katselemaan Kerttu-siskon leikkiä, kissaa sängyn päällä, kipsistä koiraa piirongin kannella ja kuvaansa peilistä…
"Tutta, tutta, tutta. Äitä, äitä, äitä!" jokeltelee pienoinen peilikuville kankeasti ja tapaillen.
"Jo se on kummaa, kun ei tuon tytön puhe ala selvetä", puhelee äiti itsekseen. "Toisethan nuo ovat niin pian oppineet."
Hän asettaa Lailan jälleen riippusänkyyn ja tukee tyynyillä. Sitten ottaa hän esille pyhävaatteensa, katselee ja korjailee niitä illaksi valmiiksi ja istuu hetken joutilaana, kun ei muutamien minuuttien aikana ehtisi kuitenkaan mitään kunnollisesti alottaakaan.
Yrjö saapui näin lauvantai-iltana nyt uuden päiväjärjestyksen mukaan aikaisemmin kuin muina päivinä. Hän pieni pyhäpuut rakennuksen alla olevassa puusuojassa.
"Veisitkö tuon likavesiämpärin?" sanoi Anna. Yrjö vei sen ja toi ämpärin täyden pienityitä puita tullessaan.
"Tapahtui siellä onnettomuuskin taasen tehtaassa", sanoi Yrjö kahvia juodessaan.
"Herranen aika, eikä puhu mitään! Sinulleko?"
"Ei, ei minulle ole mitään tapahtunut, mutta Päkkilälle. Miten lienee mennyt korjaamaan jotakin paperikoneessa ja sormet joutuivat sylinterien väliin, litistyen aivan muodottomiksi liuskareiksi. Siinä oli käydä aivan pahasti, ehkä olisi seuraavissa silmänräpäyksissä ollut koko mies yhtä litteänä mutta aivan sattumalta osuin toisesta päästä kalanterin luota lähtemään liikkeelle ja johduin juuri siihen, missä pysähdytetään."
"Oi kauhea! Eikö hän ollut perheellinen mies?"
"Viisi lasta kai niillä on."
"Hyvä Jumala, mitä siitä elämästä tulee?"
"Eihän hänestä nyt enää entisen kaltaista miestä tule, sillä luultavasti käsi pitää leikata; mutta onhan hänestä johonkin toimeen."
"Ajattele, jos sinullekin joskus tapahtuisi sellaista!"
"Ei kai se mikään mahdottomuus olisi. Tuskin menee päivää, ettei aina joku onnettomuus kohtaa jossakin tehtaassa. Voihan tulla jotakin odottamatonta, vaikka olisi kuin varovainen."
"Se olisi kauheaa!"
"Mikäpä tietää, kenen vuoro milloinkin tulee. Ihmeesti monet säilyvät, mutta useat saavat jonkun vamman elämässään. Onhan noista sanomalehdissäkin aina. Tuntuu se toisinaan niin tympäsevältä, nytkin. Oikein mieli janoaa jotakin vaihtelua."
Kerttua koetettiin houkutella nukkumaan, että hän jaksaisi sitten illalla valvoa myöhempään. Mutta siitäpä ei tullutkaan mitään. Tyttö penäsi vastaan:
"Heitätte vielä ja itse menette." Sitäkin oli joskus tapahtunut, luvattu ja sitten jätetty. Nytpä hän arvasi olla varuillaan eikä nukkunut uhallakaan, puuhasi vaan iltamaleikissään vieläkin, kyseli ja uteli kaikkea.
"Sepähän on merkillistä, ettei tuo tyttö vielä näyttele tässä maailmassa", ihasteli äiti. "Haluaisitko sinä tulla näyttelijäksi?"
Tietysti tyttö halusi ja näytteli kohta, että vanhemmat saivat nauraa henkihieverissä.
Siitä sitten vähitellen jouduttiin lähtemään. Hentilän leski, joka asui samassa pihassa ja oli aina ollut kotimiehenä, milloin he lähtivät iltamiin tai johonkin muuhun, mihin ei voinut kaikkein pienimpiä ottaa, saapui nytkin. Hänen haltuunsa saattoi lapset heittää niin turvallisesti. Hän oli aivan kuin omiaan juuri siihen. Jos rupesi painostuttamaan, saattoi hän köllähtää pitkällensä sohvalle tai kiehauttaa kahvin huvikseen.
Leveä yhdistyksen huoneuston ovi loukkuu auki ja kiinni. Sisälle kulkevien kengistä varisee lumi kynnyksen syvennykseen, joten ovi jää yhä enemmän auki, ja kylmä ilmavirta syöksyy sisälle. Lumi on sulanut porraskäytävän alalattialla, ja jalkineiden sekä katukäytäviltä kantautuneen hiedan kanssa hankautuvat kirjavat lattiakivet puhtaiksi.
Seinävierustoilla on huomenna näytäntöjään alottavan teatteriseurueen kulisseja.
Eteisessä painautuu joukko pilettiluukkua kohden. Joku jo purkautuu jonosta ulos ja nousee porraskäytävään.
Ovi käy käymistään. Väkeä virtaa sisälle. Tulee joku yksinänsä, tulevat parittain, tulee ryhmiä nauraen ja ilakoiden, poikia savukkeet hampaissa, ja sylkeä roiskivat liukkaille lattiakiville. Joillakin on jo ennen ostetut piletit, ja kaikkikin he vihdoin kohoavat portaita toiseen kerrokseen, katoavat käänteessä sinervään savuun, joka laskeutuu puoliväliin porrasten käänteeseen, ikään kuin ei ylhäällä enää olisi tilaa.
Eikähän sitä olekaan, sillä kohta portaitten päässä oleva eteinen, pukuhuone ja ravintola ovat samaa tupakkahuonetta. Ravintolan seinällä on tosin julistus, jossa tupakan poltto kielletään, mutta ovet ovat auki käytävään, ja siitä virtaa savu sisälle. Vaikka yhdistyksen huoneustoa on muutamia vuosia taaksepäin isonnettu, on ahtaus kuitenkin aivan sietämätön. Yleisön käynti on viime aikoina lisääntynyt tavattomasti.
Eteisen nurkassa on erityinen ryhmä, jonka keskeltä aina löytää Toivosen Eemelin. Heillä on milloin tammilauta, milloin dominot, ja he pelaavat omena- ja sokerileivoksista, teestä, kahvista tai savukkeista ja virvotusvesistä. Keskeltä kohoaa sammumaton uhrisavu irvistelevistä ikenistä. Toiset ovat jääneet katsomaan pelin kulkua ja kuuntelemaan Eemelin hauskaa ilonpitoa. Ovat unehuttaneet päällysvaatteetkin päällensä.
Ammattinsa leimaamaa väkeä huljuilee savun seassa: kenellä hartiat kumarat niin kuin istumatyössä olevilla yleensä, kenellä kämmenet halkeamissa ja happojen ruskettamina, kynnet ainaisessa sini- tai punavärissä, reumatismin patit nivelissä, kangistuneet jalat, luisevat kasvot. Toisissa on katkera, mätänevien nahkain tai satulatavarain löyhkä. Yleensä kaikki ovat verettömiä ja elähtäneen näköisiä.
"Heleijaa! Sieltähän tulee Rinteen herrasväkikin", tervehti joku ystävällisesti. "Minäpä en ole sattunut näkemään isoon aikaan."
"Olemmehan me olleet täällä sentään aika usein", sanoi Anna.
"Ja Kerttu mukana."
"Kerttu mukana. Vähätpä se kotiin jää, kun vaan saa kuulla, että ollaan iltamaan lähdössä."
"Ei kai sitä. Pitäähän toki Kertunkin, saada olla muiden mukana. No missä ne ovat toiset?"
"Sinne jäivät kotiin nukkumaan Hentilän lesken hoitoon. Eihän niitä voi kaikkia mukaan, ottaa."
"Paitsi kesäjuhlaan."
"Niin, kun saattaa vaunuilla kuljettaa. Mutta Kerttuhan juosta reppasee jo mukana."
"Minusta sinä olet muuttunut sitten viime näkemän. Odotappas, miten se on tuo ylähuuli niin laskeutunut? Oletko sinä hakenut maistraatista fasaadin muutosta ja…?" Naurettiin.
"Tulkaahan meille, niin tippuvat ne huulen pönkät teidänkin suustanne. Hammas joka lapselle."
"Sellaisia te olette", sanoi Anna sitten kuin päätökseksi ja pisti paperista päästämänsä makeisen Kertun suuhun. "Hampaat ja kaikki viette äiti-rukalta."
"Ja vapauden! Kyllä sitä sinäkin lensit ennen."
"Mitäs niistä entisistä. Joka vanhoja muistelee, sille tikku silmään. Kyllä se luonto laskeutuu, kun pyöräyttää joitakin tällaisia maailmaan, pesee ja paikkaa aamusta iltaan, laittaa ruokaa, laukkaa asiat. Tahtoopa jo maistua puulta. Tekee mieli toisinaan lähteä vähän hummailemaan."
"Ei se ole kumma."
Torvien pauhina oli jo alkanut salissa, johon yleisö vähitellen soiton aikana keräysi. Harva kuunteli soittoa, vaan puheen sorakka täytti laajan ja korkean huoneen. Ihmiset keskustelivat toisistaan. Kaikkien huomion esineenä oli aivan äsken myömäpöydän takana palvellut nuori, laulajattareksi yrittelevä torikauppiaan tytär, joka oli usein totuttu näkemään näyttämöllä näin iltamatilaisuuksissa tai työväen teatterissa. Hänellä oli pieni, sievä ääni, ja hän oli nyt ollut puoli vuotta musiikkiopistossa pääkaupungissa. Hänellä oli nyt tukkalaite muuttunut sillä matkalla ja puku oli myöskin vähän erilainen kuin täällä vielä pidettiin. Hän puhui myöskin suuremmalla äänellä kuin ennen ja teetteli jonkunlaista huoletonta vapautta, joka on niin taiteilijoille ominaista. Usean mielestä hän oli vähän lihonut sillä matkalla, mutta sievä hän oli vieläkin. Ilmeisiin oli tullut jotakin maamme huomattavaa taiteilijatarta jäljittelevää. Joku joukosta vähän ylpeilikin tästä keskuudestaan kohoamassa olevasta nuoresta laulajattaresta, mutta eipä hän suinkaan jäänyt myöskään ilman pilapuhetta. Useat muistivat, minkälainen "räpäkkö" hän oli aivan äsken ollut.
Useilla oli lapsia mukana. Metallisorvari Lindkin tuli vaimonsa ja poikansa kanssa. Vaimo oli väljässä pukimessa, silmät kuopalla ja kasvot täpläisinä. Nuori väki kiipesi parvekkeelle ja katseli yli kaidepuun alhaalla vähitellen kerääntyvää joukkoa.
Näyttämön esirippu liikahteli, ja näkyi, kuinka sen raosta aina joku kävi pilkistelemässä alas katsomoon. Esiripun takaa kuului puhetta ja kulissien naulaamista. Tuskin oli heillä aikaa lakkauttaa se avajaispuheen ajaksi.
Aivan Rinteitten eteen oli asettunut maalari Heikkinen pienen poikansa kanssa. Tuolla etäämpänä näkyi tehtaan entinen seppä Ponkala. Useat pitivät ihmeellisenä, että hän oli vielä mahtunut tulemaan tänne, sillä hänhän oli kuuleman mukaan käynyt hyvin porvarilliseksi, päästyään Dahlin lesken naituaan talon omistajaksi. Mutta sielläpäs vaan istui, molemmat punatukkaiset tytärpuolensa seuranaan. Ja leski, joka oli sellainen tossukka, on niin komistunut. Tietäähän sen.
Ennen pitkää alkoivat lapset väsyä. Siellä he istuivat hento vartalo kokoon kutistuneena myöhäiseen iltaan saakka, pää painuneena hartioitten väliin, olkapäät koholla. He nuokkuivat ja olivat pudota tuoleilta. Maalari Heikkisen poikakin torkahteli ja "onki kiiskiä". Se oli Kertusta niin hirveän hauskaa, että hän nauraa kiherteli yhtä mittaa. Nauruun yhtyi äitikin, ja kappaleen ajan kuluttua kaikki läheisessä ympäristössä olevat alkoivat olla huvitettuja pikku miehestä, joka taisteli unta vastaan. Viimein huomasi pojan isä asian ja veti lapsen puoleensa. Pian nukkui pienokainen lieheellä suin isänsä kylkeä vasten, ja univesi valahti auki jääneestä suusta isän takille.
Kertustakin alkoi jo tuntua ikävältä. Puheen sorakka hänen ympärillään aina väliajoilla oli niin nukuttavaa. Turhaan hän koetti lukea kirjoituksia näyttämön otsikosta, lamppuja katosta, harjanteita rautakamiinin kyljestä. Silmäluomia kuitenkin alkoi pakottaa ja tahtoivat ne painautua väkistenkin kiinni. Hän katsoi pikku poikaa, joka nukkui edessä olevalla penkillä, ja hänestäkin olisi ollut niin mukavaa nojata isään taikka äitiin. Mutta ei hän uskaltanut sitä tehdä. Sehän oli piiskojen uhalla kielletty. Hän koetti esiripun poimujen välistä löytää jotakin… Ahaa, tuossapa on tuollainen katu ja siinä niin kuin nukke mukamasten! Mutta sitten sekin häipyi. Mihin lienee kadonnut?
Välillä kävi joku sanomassa aina jotakin. Eräs harmajassa puvussa oleva setä, jolla oli pitkä tukka, mikä pyrkii silmille hänen runoa lausuessaan, jäi enimmin Kertun mieleen. Hänellä olivat silmät niin kummalliset. Ja hän luki kirjasta ja kiroilikin kirjasta ja sanoi tulevansa väkisten. Kertoikohan hän siitä miehestä, joka eräänä yönä pyrki väkisten heidän kotiinsa ja örisi juovuksissa, ja jota isä sitten tyrkkäsi leukaan, että hän kaatui selälleen jäätikköön. Kerttua vieläkin pelotti.
Toimittajan pitkän puheen aikana pyrki uni tulemaan aivan ehdottomasti. Hän kuuli puheen äänen kuin seinän takaa ja näki kaiken kuin paksun usvan läpi. Puhujalava, seinät, sähkölamput, lämmityslaitokset, punaiset esiriput, mustat akkunaverhot, kaikki sekaantuivat keskenään. Viimein ei hän nähnyt mitään. Pää painui äidin käsivarteen.
"Kerttu! Nukutko sinä? Et saa nukkua!" hätisteli äiti.
Kerttu raotti silmiään, koetti kohottaa päätänsä, katseli vähän aikaa ympärilleen, mutta jälleen sekaantuivat kaikki, ja hän painautui äitiä vastaan.
"Kuuletko sinä, Kerttu, et saa nukkua!"
Äiti töykki tyttöään, usahteli sille, niin että ympärillä istujat jo alkoivat hermostuneesti pyörähdellä heihin päin.
"Katso nyt, kuinka kaikki sinua ihmeissään katsovat, kuinka sinä olet paha tyttö, kun rupeat kesken kaiken nukkumaan. Saat tuosta makeista, kun et nuku."
Äidiltä saatu makeinen hetkeksi virkisti Kerttua. Hän jaksoi hetken taistella unta vastaan, semminkin kun äiti näytti niin pahantuuliselta ja toruvalta.
* * * * *
"Hyvät toverit", jatkaa puhuja, "kuinka kauvan me jaksamme kärsiä tällaista kieroa asian tilaa? Joka hetki, joka paikassa, kaikkialla näemme kalpeita, nälkiintyneitä, näivettyneitä työnorjia. Nälkäruoska heiluu kaikkialla. Sen kirvelevät haavat tunnemme selässämme. Koko työnnorjajoukon veri vuotaa näistä. Ei sääliä, ei armoa, — lyöntejä, hosumisia, polkemisia! Ja koko maa huokaa ahdistuksissaan…"
Kohaus käy juhlivassa yleisössä. Kiinteästi katsovat he puhujaan. Jännitys kuvastuu heidän kasvoillaan. Ja sitä mukaa kuin puhuja heiluttaa sanansa säilää, puristautuvat hampaat yhteen, ja kiihkeimpien huulilta jo purkautuu:
"Kylläpä… saa…! Antaapa… iskeepä…!"
Pikku Kerttu ei uskallakaan nukkua enää. Hänestä näyttää kuin tulisi ankara setä yli puhujalavan, kuin tavoittelisi häntä käsillään. Hän puristautuu äitinsä käsivarresta kiinni.
Puhuja levittää syltänsä ja huutaa niin paljon kuin jaksaa. Hän lyö nyrkkinsä lavan rintapuuhun, niin että vesilasi hyppii lautasella.
Kerttu kirkaisee ja pillahtaa itkemään.
"Minä kuulen täällä lasten ääniä", jatkaa puhuja. "Näen kalpeita raukkoja vanhempainsa mukana. Mitä puhuvat he, mitä ilmaisevat heidän itkunsa? Puutetta, kärsimyksiä! Ne kertovat iltalevon häiriöistä ja väsymyksestä. — Mutta kuinka voisi toisin olla? Mihin me ne panemme? Taitaapa olla varaa proletaarilla palkata talon täysi palvelijoita lasten hoitajiksi, silloin kun itse lähtee ilonpitohon, saamaan jotakin nälkäiselle hengellensä. Uni vuoteelta meidän on ne repiminen mukaamme. — Kaikki nämä puhuvat suoraa puhetta…" kääntää puhuja uusille urille.
Koko yleisö on kuin hypnotisoitu. Jokainen mieliala kuvastuu sen kasvoilta. Puhuja on sen suu, joka syytää sanoja, — sen kautta purkautuu sen sydämen kyllyydet, jotka joka hetki tuntuvat kasvavan yhä suuremmiksi. He käsittävät hänen puhuvan heidän kohtaloistansa, lukevan kuin kirjaa heidän kärsimystensä historiaa.
Heidän ympärillänsä unehtuu kaikki. He kääntelevät tuskaisina tuoleillansa. He eivät voi olla puhkeamatta äänekkäihin mielenosotuksiin kesken kaiken.
Tästä puhuja vaan kiihtyy, huutaa äänensä käheäksi, tyhjentää lasin yhdellä siemauksella, ja kun äänen käheys ei luovu, lopettaa.
Syntyy melu huoneessa. Jalkoja poljetaan, hyvähuutoja karjutaan, käsiä hakataan toisiinsa, ja penkkien päässä istujat puristelevat puhujan käsiä, vakuuttaen ettei niin totista sanaa ole kuultu moneen aikaan. Vahinko vaan, etteivät täällä olleet heidän pomonsa ja herransa kuulemassa suoraa totuutta.
"Kyllä he tulevat, jahka puukenkäarmeija astuu heidän ilolinnojensa porteille, ryntäävät siitä sisälle ja vaativat heidät tilille", ryhtyy puhuja selittämään.
Käytävässä kiehuu ihmisjoukko, puhuen suurella pauhinalla. Savukkeet pöllyävät, silmät loistavat ja posket mielivät hehkumaan.
Ravintolahuoneen myömäpöydän ympärillä on tungos. Lippujen myöjä jakaa, minkä kerkiää, ja hopeakerros kasvaa rahalaatikon pohjalle. Suurin osa juo kahvia tai teetä leivosten kanssa, että on samalla illalliseksikin, kun monikaan, jolla ei ole omaa taloutta, ei ole joutanut käymään syömässä iltamaan joutumisen takia. Vanhemmat ostavat lapsillensa, mille voileivän, mille sokerileivän. Monet lapset ovat tottuneet saamaan, kun isällä on tilipäivä, makeisrahaa tai suorastaan makeisia. Nyt sekin asia kuittautuu samalla kertaa.
Äänekäs puheen sorakka ja paksu tupakan savu täyttää koko huoneen. Seassa huljuilee väkeä puhuen suu ruokaa täynnä, huitoen käsillään, muutamassa kohden jo väitellenkin.
Yrjö ja Anna onnistuivat Kertun kanssa pääsemään jonkun pöydän ääreen akkunan edessä. Se oli pyöreässä kulmauksessa oleva akkuna, josta sopi näkemään kahdelle kadulle. Akkunat olivat märkinä hiestä, paperit ruskehtuneet, lionneet irti ja repeilleet, laudalla tuhkaa ja savukkeiden päitä. Alaspäin kulkevissa hikijuovissa taittui nurkassa olevan katulyhdyn valo.
Kerttu pyyhki kädellään hikoontunutta lasia ja katseli alas kadulle. Vastassa olevankin rakennuksen alikerrassa oli kahvila, jonka edustalla seisoa kärvötti viluisia ihmisiä, vaihdellen lakkiaan vuoroin toiselle ja toiselle korvalliselle sekä tuuppien toisiaan lämpimikseen. Vieressä, ihan katujen risteyksessä, seisoi poliisi järkähtämättömän rauhallisena. Ovi aukesi tuolloin tällöin, ja silloin syöksähti joukkoa ulos tai sisälle ja ylös ilmaan harmaja lösy kuin kiehuvasta padasta. Gramofoonin kiihkeä soitto, jota säesti rummun kumea jymähtely, kuului läpi akkunain, ja Kerttu muisti kuinka oli kesällä ollut muiden lasten mukana katsomassa, kun pelastusarmeijalaiset olivat tuolla puistossa, jonka koivut näkyivät seuraavasta risteyksestä, pitäneet kokoustaan, olleet avopäin, silmät ummessa, soittaneet ja laulaneet.
Sähkökello soi, ja yleisö alkoi taasen siirtyä juhlasaliin. Tupakan polttajat kiskoivat viimeiset savut, heittivät savukkeenpätkät uunia kohden sylkiastialle päin, vilkaisivat silmäpuolellaan ovensuussa olevaan vääristelevään peiliin sekä tukkaansa sivellen, kaulustaan, rusettiaan ja takkiaan kohennellen riensivät juhlasaliin.
Valot olivat jo sammutetut, kun viimeiset tulivat. Esirippu oli jo auki ja näyttelijät lausuivat ensimmäisiä vuorosanoja, kun saapui vielä nuoria miehiä kovaäänisesti puhuen ja täysipainoisesti astuen paukkuvia ja rasahtelevia kohokekäytäviä.
Viimein kuitenkin rauhoittui katsomo ja esitystä seurattiin.
Yleisön suosikki Martta Kivelä näytteli taasenkin hyvin, vaikka hänen "vastapelaajansa" Eino Anttila oli ihan mahdoton. Eino ei edes muistanut osaansa ja vilkuili hermostuneesti kuiskauskoppiin. Kerran hän myöhästyikin, kun piti tulla esille, mutta niin taitavasti Martta senkin paikan täytti toiminnallaan ja tuulesta temmatuilla sanoilla, ettei sitä huomannut kukaan muu kuin ne, joille kappale oli ennestään tuttu. Se tyttö oli ihan verraton!
Eino sai osallansa aikaan aivan toista, mitä näytelmän kirjoittaja oli tarkoittanut. Monta alkoivat huvittaa kaikki ne kompastukset, joita hän teki; he nauroivat ihan makeasti sopivissa ja sopimattomissa kohdissa. Mutta sehän juuri olikin heille mieleistä: saada jolloinkinkaan oikein nauraa.
Esiripun kiinni mentyä paukutettiin käsiä oikein vimmatusti.
Kertun silmät vaan eivät tahtoneet pysyä enää ollenkaan auki. Turhaan koetti äiti pitää heralla, työntää suuhun makeisen toisensa jälkeen. Viimein ei ollut enää kuin yksi jäljellä. Sen hän puraisi kahtia ja säästi toisen puolen suurimpaan hätään.
Kuvaelman aikana, jolloin kaikki oli niin hiljaista ja pimeää, näyttämö hämärä ja sen punertava valaistus silmiin koskevaa, ei Kerttu enää voinut katsoa.
"Silmiä karvastelee!" kuului kesken arinta kohtaa.
Koko heidän puoli katsomoa suhitti tyttöä vaikenemaan, vanhemmat enimmin. Kerttu yltyi itkeä kurisemaan.
"Koetappas ruveta siinä!" torui äiti, puraisi puolet makeisen puolikkaasta ja työnsi sen tytön suuhun. "Anna toinenkin!" kärisi Kerttu. "Oletko hiljaa siinä!"
"Pitää antaa toinenkin!" Äiti antoi viimeisenkin. "Nukuttaa!"
"Ole hiljaa siinä!" — Äiti pui nyrkkiään Kertulle. Tyttö oli hetken ääneti, mutta alotti ennen kuvaelman loppua uudestaan, tällä kertaa pyytäen. "Pääsisinkö minä jo nukkumaan?" Sekä isän että äidin huomio on kiintynyt lavalle. "Minua niin nukuttaa, isä!"
Vähitellen valkenee näyttämö, kuvaten aamuauringon nousua.
"Lähdetään jo kotiin!"
"Kohta lapsi, kohta…"
On hetken taasen hiljaista. Pikku Kertun hento vartalo ei enää näytä kestävän. Pää ikään kuin painuu hartioitten väliin. Hän on kalpea ja uupuneen näköinen. Silmät ovat kiinni, ja hän on vähällä pudota tuolilta. "Isä! — Äiti!"
Kertun kuiskaus on kuin rukous ilonjanoisille vanhemmille. — Iloa, lepoa minullekin! värisee hento ääni kuuroille korville.
Kerttu nukkui enää sinä iltana heräämättä. "Senkin tyttö! Noin nyt kävi, kun ei saanut sitä päivällä nukkumaan!" pahoitteli Anna.
Isä otti lapsen syliinsä nojalleen. Vaatteet soluivat siinä ylemmäksi, niin että polvet tulivat näkyviin. Sukan sääressä oli polven kohdalla reikä, josta näkyi paljas iho…
Jälleen kiehui ihmisjoukko väliajalla. Tuoleja siirrettiin joutuin pois, sillä tanssi alkoi tuossa tuokiossa. Yrjön ja Annan iltahuvi tuli häirityksi, sillä heidän täytyi lähteä viemään Kerttua kotiin. Isä kantoi häntä.
Ulkona oli yltynyt lumimyrsky. Vihaisesti kiskoi itätuuli, juoksutti lunta pitkin katuja ja kaasi kinoksia alas rakennuksien katoilta.
Isä koetti suojata ohuesti vaatetettuja jalkoja vihaiselta viimalta…
He saapuivat kotiin mielissä tyhjyyden tunne ja tyytymättömyys…