XI.
Kevät!
Mikä ihmeellinen vuodenaika! Aivan äskenhän oli pakkasen valta vahvimmillaan, huurreturkki metsän yllä, ilmassa soiva heleys, hangella ja oksilla kuroutunut kuura, pimeyden vallassa koko luonto. Tuskin keskipäivällä vähäinen päivän piirto etelän taivahalla näkyi, mutta kohta taasen hämärään peittyi vuoret, laaksot, vaarat, lakeudet.
Ja yön pimeyden aikana puristi tammipakkanen kiinteästi, helläämättä ainoanakaan päivänä, ja samoin teki helmikuun, "pikku tammen" alkupuoli.
Mutta tuskin oli huomattu, mitä oli tapahtunut päivän palauksen jälkeen. Illasta ja aamusta oli pitennyt päivä. Joka vuorokausi kiersi päivän pyörä yhä korkeampaa kaarta.
Eilen näkyi sen yläsyrjä metsän latvojen tasalla, tänään helotti jo melkein puoli palloa ja ylihuomenna ehkä jo kokonaan.
Toisella viikolla ylettyivät kaaren päät kotipellon laidasta toiseen, tällä viikolla keskivainiolta rantavainiolle, tulevalla luultavasti jo takalistosta järven selälle.
Se vasta varmaa nousua, vastustamatonta alueen valtausta!
Saapui "maalimaiden näyttäjä". Jo juoksivat norot seinävierillä, jo paljastuivat kanervat ja marjan varret kankaiden päivänpuoleisilla rinteillä. Sulivat lumilaipat puiden oksilla.
Mutta milloin kallistui aurinko lännen kultaan, silloinpa jo pakkanen, joka oli saanut päiväkaudet piillä varjossa metsän sisällä ja takana, kiirehti jäädyttämään oksilta tippuvat kyyneleet — ilon kyyneleet, vapauden riemun hetteet.
Silloin taas aamun koista yleni lämmön lähde. Sen säteet räytivät jäihin, kiteytymiin, ja kahleet laukesivat.
Näin sadoissa, tuhansissa, lukemattomissa kohdissa luonnon suuressa salissa!
Koko metsän pylvästö elää. Painon alaiset oksat vapautuvat lumilaipoistaan, ojentautuvat suoriksi. Ylemmät ovat jo päässeet, mutta alemmissa on vielä talven valta kiinni. On kuin joku vetäisi niitä alaspäin, niin kuin syvällä hangen sisällä näkymättömät kädet kiskoisivat niitä puoleensa. Mutta toinen toisensa jälkeen heltiää irti, riipoutuu vapaaksi, pääsee puhtaaksi jäästä ja lumesta ja ojentautuu kohti kultaista kumoa, välistä toisten oksien, sivu puiden tutkaimien, kohti valoa valoa…
Ja on kuin valon ja lämmön lähde oikein tällä tavalla vangituita hakisikin. Eilen katsoi tuosta välistä, tänään jo ylempää, suoraan ja viistoon, puolelta ja toiselta. Milloin sattuu runko tai muu este tielle, niin siihen keihästyvät säteet, polttavat ja paistavat, kuin tahtoisivat läpi tunkeutua, päästäkseen etsimään ja vapauttamaan puiden oksia jäisistä kahleistansa.
Eräänä iltana sitten kävi pakkanen oikein epätoivon vimmalla sulavan luonnon kimppuun. Sen ote oli niin vihlovan kylmä, ettei vielä yhtenäkään yönä koko keväänä. Pian olivat jäässä norojen ja purojen reunat, ja kelmeä riitta vetäytyi vapaan veden yli. Sen alla luikerteli välkkyvä vesi yhä ahtaammassa välissä, kunnes ennen aamua oli puro pohjaa myöten jäässä.
Sattui sitten tuulinen päivä, lennättäen pilven taivaalle auringon eteen. Silloinpa pakkanen kävi pikku purojen jäljestä suurempien kimppuun, löi rannat kiintojäähän, kurkotellen jo umpikannen reunasta toiseen. Ja sitten kohti pohjaa… Vangiksi kaikki!
On kuin tuskan vallassa koko riemun alkuun päässyt luomakunta. Mykkä on kevään ensi lintukin, oksaa etsii, mihin auringon säde paistaisi. Ei löydä… ei löydä… Puut paukkuvat puristuksesta. Kankeina törröttävät niiden oksat ja huojuvat kömpelöinä viiman vihoissa, kevätahavan käsissä. Joko tähän loppuikin koko vapautumisen riemu, sillä päivä tulee toisensa jälkeen, eikä hellity ollenkaan kylmän valta?
Ei, ei…! Yön perästä päivä taasen! Uusi päivä! Sen jo latvoilta linnut ilmoittivat varhaisena aamuhetkenä. Ne lauloivat aamun koista, riemuitsivat auringon vallasta, syöksyivät päivänpuoleisille oksille, korkeimmin versoille. Joka kulkku kultaisena, joka rinta riemastuen! Oi, kuinka metsä soi!
"Mikä ilo siellä ylhäällä? Tuleeko, tuleeko se tänään? Joko näkyvät kultaiset vaunut vaaran takaa?"
"Jo näkyvät, jo näkyvät!" helähtää alas maan puoleen.
"Kuuleehan sen…!"
"Ja pilvien vastarinta painuu pois!" Kumma herpautuminen vallitsee latvojen alla. Monta päivää, viikkokauden odotettu tulee taasen, pilkistää tuosta, katsoo, että tyrmistyy. Hetkinen vielä, ja silloin se on täällä.
Äh!
Sieltäkö se tuleekin! Sieltäkö se tuleekin? Toisia teitä, ennen kulkemattomia, viime keväisiä!
Oi sitä päivää, mikä siitä yleni! Minkälainen lämmön ja valon kosketus! Millä vastustamattomalla voimalla tunkeusivat säteet metsän kätköihin! Mihin ei päässyt suorastaan, sen varalle koko ilman lämmitti ja laski sen varjoihin ja pimentoihin. Räytävä lämpö tunkeusi joka paikkaan, oksien alle, hangen sisään. Ja vasta tullut lumi suli siihen paikkaan.
Tuskin oli päivä puoleen kerjennyt ennen kuin purot olivat jo vapaina, repaleina riitat, vetenä jäät, hyhmänä hangen alus, heiluvana hetteenä koko maan valkoinen peite, sohjuna sojottamassa.
Se vasta tulva, mikä siitä syntyy! Mäkien ja vaarojen rinteiltä, kummuilta, kiviltä, joka paikasta, mistä on vähänkään alaspäin viettävää, tirahtaa vettä, lorisee pikku puroja, kiirehtii kasavesiä. Niitä yhtyy sata, tuhat kokoon, tuolta ja täältä, ristiin, rastiin, kiviä kiertäen, kantoja ja mättäitä kaartaen… alaspäin, alaspäin… laaksoon, pohjakouruun ja siitä yhä eteenpäin.
Pikku purot kaivautuvat hankien alta, porautuvat läpi sohjun ja hyhmän.
Koko valkoinen vaippa liikkuu, aaltoaa, laskeutuu, notkahtelee, lysmähtelee alas.
Jostakin rinteen jyrkimmästä kohdasta lähtee lumipallo pyörimään alas, kasvaa ja vauhdilla paiskautuu pohjakourun puroon, tukkien sen.
Hetki on tyyntä, vaikenee virta, heikkenee kuohu. Ylhäältä rinteeltä kuuluu kuin tukahdutettuja huokauksia, kun hanget kohahtavat alas, ja lintujen tuhatkulta liverrys soi metsän latvoilla.
Kasavesi nousee. Tuolla jo kuultaa läpi hangen, kiipeää rinteille takaisin, tasaisena pintana nousten. Hukkuu pohjakourun hanki. Sulaveden pinnassa kuvastuu naavakuusimetsä, pälviset rinteet, taivahan sini, suuri ja ihmeellinen lämmön lähde…
Mitä? Mikä kohina siellä? Mikä pyörre padon luona? Mikä kiivas virran käynti?
Se on murtunut… murtunut! Sinne kaikki! Joka pisara! Hanget mukaan pohjia myöten! Sammalet ja marjanvarret! Kaikki mitä tielle sattuu! Kuohu kukkuraan! Kumu taivaalle! —
Yhtenä ryöppynä on koko viisto pohjakouru, joka metsästä laskeutuu kohti jokea. Kaikki, mitä tielle sattuu, riipoutuu mukaan, turpeet, oksat, latvat. Ei ole asettumista poikkiteloin tielle!
Nurin niskoin paiskautuvat vihdoin rajupäiset ryöpyt joen uomaan, johon jo satoja tuhansia muita on saapunut ja yhä saapuu, yhtä suuria ja suurempiakin, ja jossa hommataan suuria läksiäisiä: joen kannen kohottamista pois paikoiltaan, irti rannoista ja pohjasta, mihin pakkanen on sen valtavasti kiinni jäätänyt, ja sen kuljettamista pois sydänmailta.
* * * * *
Kesälän tilalla, kolmisen kilometriä kaupungista, järveen laskevan, syrjäreitin vesiä juoksuttavan joen rannalla on uusi torppa, kaksihuoneinen. Ranta-aukeamassa avautuu pienoinen pellonpala, jonka laitaan koivujen alle kuin talteen pistettynä on rakennettu punainen tupa kamarineen.
On keväinen lauvantai-ilta. Torpan nuori emäntä on juuri sytyttänyt tulen saunan pesään. Savu tunkeutuu seinässä olevasta reijästä ja vähän auki heitetystä oviaukosta sekä laskeutuu pitkin takapihaa, painuen metsään vihdoin.
Nuorikko poimaisee varisseen oksan pihalta, taittelee mennessään sen käsissään ja heittää puuvajaan pienittyjen risujen ja puiden sekaan. Sitten ottaa hän luudan tikapuiden nojalta sekä ryhtyy lakaisemaan pihaa, jossa jo paikoin nuori heinä näkyy.
Ihana on keväinen iltapäivä. Tyyneys ja rauha lepää luonnon yli; ainoastaan pellon takana pauhaavan virran ääni tuntuu toisinaan häiritsevän. Mutta siihen on jo korva tottunut. Se kuuluu samaan kokonaisuuteen.
Ovat saapuneet linnut jo ja asettuneet aidan taakse sekametsään. Tuhannet äänet soivat sieltä halki vuorokausien. Toisinaan pyrähtävät laulajat pihakoivuihin tai käyvät maassa, nokkasevat jotakin ja kiireesti lentävät metsään jälleen.
Pihan lakaistuaan kiirehtii Katri aidan takaa taittelemaan jonkun kuusen oksan ja asettaa ne porrasten eteen. Ja kun hän näin on saanut ulkopuolet pyhäkuntoon, rientää hän sisälle.
Tahallaan on hän heittänyt huoneiden siivoamisen iltapuolelle päivää, sillä lauvantai hänestä tuntuu aina muita pitemmältä. Siitäpä syystä on hän ahkeroinut käsitöiden ääressä mahdollisimman pitkään, että tulisi kiire ja sen mukana kuluisi aika.
Ja nopeasti käy nyt häneltä työ. Puhtaus ja järjestys asettuu joka paikkaan. Pian hymyilee huone, hymyilee akkuna puhtaine ruutuineen ja vuode lumivalkoisine peitteineen.
Hymyilee myöskin nuori vaimo näin järjestelyssään omassa kodissaan, ja työn tuottama lämmin punaa posken vielä.
Mutta onpa siihen muukin syy. Sillä aina työnsä äärestä vilkaisee hän pihalle, missä lapset leikkivät. Kuinka ne pienoiset nauttivat vapaudesta ja väljyydestä! Siinäpä on ruohoinen tanner temmeltää, puhdas ilma hengittää. Muistuu mieleen oman lapsuusajan viattomat leikit, "taloskivet", oksakiikut, ja hän on niin iloinen ja onnellinen, kun saa nämä luonnon lahjat lapsilleenkin antaa.
Kuinka monen mutkan takaa olikin sentään avautunut eteen onnen ja viihtymyksen päiväpaisteinen kenttä!
Metsäpolkua kiirehti Juho kotiinsa. Nopeasti astui hän kuivaa kangastietä. Huomasipa hän tien ohessa kuivan oksan tai kannon ja otti sen mukaansa. Saihan siitä vähäisen puuta keittopadan alle.
Tiellä tapasi hän appensa, jonka Katri oli lähettänyt sunnuntaiostoksille.
"Täälläpä te puohdatte eteenpäin", sanoi Juho.
"Olen tässä hiljalleen astua latostellut, kun on niin sievä ilmakin eikä ole erikoista kiirettä. Ja olen itsekseni ajatellut, että kyllähän se Anna-Kaisakin mahtaisi mielellään tännepäin kulkea. Tahtoi jo niin viime aikoina kyllästyä hänkin."
"Ei ollut minulla rohkeutta ruveta aikaisemmin näihin puuhiin. Tässähän olisimme kaikin eläneet hiljaisesti ja vaatimattomasti niin kuin nytkin."
"Eipä sitä ihminen arvaa. Kuitenkin sinä olet nuori mies ja perhe-elämä on vasta alulla, siksipä seiso vakavasti kannallasi. Minä koettelemuksien hetkellä tein vähänharkitun päätöksen, ja on sitä saanut katua — ei tietystikään sitä, mikä nyt on kohdalleni tullut sinun kauttasi, mutta pitkin matkaa, pitkin matkaa on ollut yhtä ja toista, jota ei olisi tarvinnut olla — Minäkin sieppaan tuosta kannon."
Juhosta tuntui niin kuin appi olisi mielellään halunnut olla yksin tällä kertaa, ja hän lähti astumaan nopeammin.
Ennen pitkää alkoikin näkyä punainen seinä ojelmuksen päästä.
Tiellä riensivät vastaan Katri ja lapset. "Kylläpä sinä viivyit kauvan."
"En suinkaan. Olenhan tullut, minkä olen kerjennyt."
"Niin kai, mutta minusta on tuntunut niin pitkältä tämä aika. — Anna osa minullekin!" Siitäpä saapuivat he pihalla.
"Kyllä on täällä puhdasta ja somaa", sanoi Juho kiitokseksi puolisollensa.
Ja se tuntui Katrista niin sanomattoman hauskalta, kun Juho noin huomasi hänen työnsä.
Sisälle tultua oli Katrilla tarjottavana kahvia, ja sitä juoden he istuivat avatun akkunan edessä sekä katselivat lastensa huoletonta ja iloista touhuamista.
Mutta vielä ennen kylpyä laittelivat he peltotilkullansa maata kylvökuntoon, eikä väsymystä tuntunut, vaikka kuin olisi raatanut.
Siinä olivat lapsetkin mukana kunnes uupumus voitti ja äiti toimitti heidät kylpyyn ja sitten nukkumaan.
Näin puuhailivat perheen jäsenet työviikon päätyttyä, ja heidän ylitsensä kaukaisuuteen hälveten kiirivät pyhärauhan sanomakellot. Juhlallisina vyörähtelivät kumahtelut, ja onnekas rauha täytti kuulijain mielet…
"Kyllä meidän työmme tähän saakka on ollut kovin toivotonta", puhkesi Juho puhumaan. "Olemmeko me todellakaan ennen tunteneet sitä tyytyväisyyttä ja rauhaa kuin täällä? Tuskinpa vaan, jos laskemme pois pikku hetket. Mutta sellaiseksi se ei voi enää muodostua, sillä maahan kiinni, tähän pieneen palaseen ensi aluksi, olemme nyt jo lujin sitein tarttuneet. Tässä on meidän ponnistuslautamme, ja ehkäpä koittaa vielä se hetki, jolloin saamme kokonaan irtautua kaupungin holhouksesta ja tuntea, että olemme vapaita ja riippumattomia. Ja mikä onkaan tämä oma tanner tässä lastemme leikkiä lyödä!" —
Katri tarttui Juhon käteen, ja Juho painoi hellästi puolisonsa pään olkaansa vasten…
Pihakoivun korkeimmalla versolla lauloi iltarastas.