II.
Juhlallisesti kaikuivat kirkon-kellot lakean yli ja kutsuivat Suorsakylän asukkaita Herran huoneesen. Kirkko, joka oli rakennettu keskelle kylää eräälle kukkulalle, katseli ystävällisesti seutua ympärillään sitä virtaa, joka tyvenesti viheriässä laaksossa vyörytti aaltojaan nurmirikkaiden äyräin välitse alas kaukaista merta kohden. Elokuun aurinko imi kastehelmet ruohojen nenistä ja kimalteli ilakoitsevilla valosäteillä hautaristien kullatuissa kirjoituksissa. Hiljaisten hautaristien ympärillä vallitsi pyhäpäivän huoleton elämä, sieltä ja täällä kuului leikkipuheita ja naurun helinää, sillä kylän nuoriväki mieluisasti kokoontui kirkkopihaan jonkun puolituntia ennen jumalanpalveluksen alkamista. Nuorten uhkuva ilo, heidän kajahteleva naurunsa ei voinut paikan vakaisuutta vähääkään karkoittaa. Viikon tapaukset kerrottiin, iltapuolen vakavimmasta viettämisestä tuumailtiin ja ennen kaikkea tarkasteltiin nuoria neitosia, jotka siveinä, maahan luoduin silmin kulkivat sivuitse, vaan kuitenkin hengin hipiin mielivät yhtyä johonkuhun lähellä olevaan tuttavaan tai sukulaiseen, pysähtyivät keskustelemaan ja vastaamaan leikillisiin puhutteluihin, kunnes aina useampia heidän seuraansa liittyi, joten pian siellä täällä syntyi iloisesti häliseviä naisjoukkioita. Koko tuo vilkas näkymö sai sen kautta kirjavan monenmuotoisuuden ja viehätti tietysti sitä enemmän kaikkia läsnäolevia. Puhe kävi reippaasti ja ujostelematta siksi kuin äkkinäinen liikunto nähtiin väkijoukossa ja kaikkien huomio kääntyi kirkonporttiin, josta juuri nyt ijäkäs, nähtävästi noin kuusikymmen-vuotias, jykevä mies tuli sisään. Hänen kookas vartalonsa, hänen pulska ja talonpoikaiseen malliin tarkasti mukautettu pukunsa sekä vissi mahti hänen olennossaan osoittivat heti hänen olevan tärkeä-arvoisen miehen.
"Katsokaa tuolla tulee Peltolan isäntä!" kävi kuiskutus suusta suuhun. Hänen ympärillään kohotettiin lakkia ja hattuja, ja astuessaan mahdikkaasti eteenpäin, tervehti hän suurella itsehuomiolla oikeaan ja vasempaan. Sitten hän läheni muutamia vanhempia miehiä, joiden kanssa alotti puhetta.
"Kukahan tuo lienee, joka hänellä on mukanaan?" kysyi sivulla olevassa parvessa eräs nuorukainen.
"Etkö sinä sitä tunne?" vastasi toinen. Sehän on hänen vävynsä, tuo rikas Heikkinen, järven toiselta puolen, sieltä, jossa talollisten tilat ovat kuin hyvät hovit. Nähty selvään, kuinka vanhus hänen ennallaan kulkeissaan pitää niskaansa vielä tavallista jäykempänä. Mutta minkähäntähden ei Anna ole heidän kanssaan? Luulisi kuitenkin, että miehensä olisi hänet ottanut mukaan."
"On kyllä ottanutkin," lausui nyt kolmas, joka tähän saakka oli silmiään kääntämättä katsellut eräitä nuoria, jotka seisoivat lähellä kirkonovea ja joiden kovanlainen ilo, toisten ikään hiljennettyä, herätti huomiota. "Anna on eilen illalla tullut, ja kylässä kuulin jo kerrottavan, että hän on ikävöinyt kotiaan, varsin huonolta on hän kuulemma näyttänytkin. Sentähden on miehensä tuonut hänet tänne, ja aikoopa viedä, niinkuin sanotaan, jättääkin hänet vanhempiensa luokse joksikin aikaa, koska hän ei ymmärrä mitään neuvoa hänen kanssaan siellä kotona."
"Sepä on ikävää kuulla," arveli ensimmäinen kysyjä, jonka rehellisissä kasvoissa ilmautui vilpitön huoleisuus. "Anna oli kuitenkin ennen niin iloinen tyttö ja paras leikkikumppani."
Toinen kohotti olkapäitään. "Niinpä se tavallisesti tahtoo käydä tässä matosessa maailmassa; kun ei ihminen koskaan voi saada tarpeekseen asti sen hyvyyttä. Ei Peltolallakaan ole, niinsanoakseni, kuin yksi ainoa tytär, sillä Katri-raukkaa tuskin voikaan lukuun ottaa; eikä hän kumminkaan saanut lepoa, ei rauhaa, ennenkuin oli sen ainoansa myynyt rahaan ja tavaraan ja lähettänyt pois vieraisiin."
"Oho, Lassi, ei se nyt sentään niin maailmasta pois ole Heikkisenkään tila," lausui taas se nuorukainen, joka ensin oli Annan tulosta kertonut. "Kun he vaan lossilla ensin menevät Keljonlahteen, niin siitä ei ole kuin 6 tai 7 tunnin matka, etenkin jos semmoisilla hevosilla ajaa, kuin Heikkisen oriit ovat."
"Yhdentekevä, oli muutamia tuntia enemmän tai vähemmän, vieraassa paikkakunnassa se kumminkin on, ja siitä olen varma, että jos vaan Annan mielen jälkeen olisi käynyt, niin Suorsakylässä hän vieläkin olisi."
"Ja kuka tietää, mikä paras on! Siitä vaan olen varma, ett'ei Anna rahan eikä tavaran tähden ole miehelään mennyt. Eipä hänellä mahtanut täälläkään varsin hauskat päivät olla, sillä ennen olisi Peltola antanut vaikka tappaa itsensä, ennenkuin olisi tytärtään Ojalan Tommille antanut, sen me kaikki tiedämme."
"Olisiko hän sitten ollut ainoa kylässä!" Puhuja lykkäsi ylpeästi lakkinsa kallelleen ja, pistäen kädet taskuunsa, katseli hän nähtävästi hyvin itseensä mieltyneenä ympärilleen, josta varmaankin olisi joutunut pilkanalaiseksi, ell'ei hyväluontoinen kumppalinsa oli sitä estänyt, tuustaamalla toista kylkeen, samalla kun huudahti: "Hei, katsokaas tuonne," jolla hän saattoi heidän huomionsa kirkonoven luona seisoviin nuoriin. Yksi heistä, jota toiset nähtävästi olivat narranneet ja kiusotelleet, erkani samassa tuokiossa seurasta ja meni suoraa päätä Peltolan isännän luokse.
Hän oli erinomaisen kaunis nuorukainen, jonka mustat, kiharat hiukset ynnä vapaampi olento ja se julkea tapa, jolla hän piti harmaata huopahattua päässään eroittivat hänen heti kaikista muista. Vakailla askeleilla ja rohkealla katsannolla, vähintäkään välittämättä niistä hämmästyneistä silmäyksistä, jotka häntä seurasivat, meni hän suoraa tietä kylän ylimyksen eteen. Tummilla, säihkyvillä silmillään hän ensin hetkisen mittaili Annan miestä ja sitten Peltolaa itseään, kohotti ylpeästi hattuaan ja lausui äänellä, johon arvon antava nöyryys ja vaativa rohkeus naurettavasti sekaantuivat.
"Hyvää huomenta isäntä! Isäni käskee sanomaan terveisiä ja hän tahtoisi mielellään tietää, joko nyt olette harkinneet, kenen korjattava se raja-aita on, joka on myllyntakaisten peltojen välissä?"
Peltolan isännän tyyneet kasvot muuttuivat suuttumuksesta. Otsaansa rypistäen nykäsi hän vaan hiukan lakkiaan tervehdykseksi ja, katsoen karsaasti kopeaan kysyjään, vastasi hän: "Jos teillä, sinulla tai isälläsi, on minulle jotakin sanomista, niin tiedätte, missä minä olen tavattavana; tässä ei ole semmoisten selitysten paikka."
Varmaankin se oli Peltolan mielestä juuri parhaasen aikaan, kuin kirkossa urut nyt kajahtivat soimaan, kehoittaen siten ulkona seisovia tulonsa oikeata tarkoitusta muistamaan. Peltola viittasi vävylleen, ja näiden astuessa Herranhuoneesen, ympäröivät nuorukaiset nauraen uudelleen Tommin, jonka katse osoitti selvään, että he sitä ennen olivat epäilleet hänen uskaliasta rohkeuttaan.
Jos Anna olisi tietänyt tästä tapauksesta, kuinka hän silloin olisikaan iloinnut siitä, ettei hän tänään kirkkoon mennyt! Hänen vanhempainsa talo oli kylän toisessa päässä, maantien vieressä. Paitse aittoja ja muita tarpeellisia ulkohuoneita, kuului siihen tavallinen asuinhuonerivi, jonka rakennuksen keskellä oleva porstua jakoi kahteen osaan. Porstuan toisella puolen oli mahdottoman suuri perheentupa ja toisella pari pienempää kammaria ynnä vierastupa. Peltolan tilukset olivat suurimmat koko kylässä; hän oli jo kauan ollut kylän vanhuksena ja kaikin puolin sen arvokkaimpana miehenä, eikä itse ruhtinaskaan voinut olla Peltolan isäntää ylpeämpi maallisen asemansa puolesta. Vierastuvan ikkunassa, joka oli maantielle päin, istui talon vasta tullut tytär juuri silloin, kuin Tommi kirkonpihassa puhutteli hänen isäänsä. Annan suuret, väsyneet silmät tuijottivat eriskummallisella katsannolla ulos ikkunasta. Katseliko hän, kuinka vilpoinen aamutuuli tuuditti maantien varrella kasvavien koivujen lehväisiä latvoja, tai oliko huomionsa vetääntynyt hiukan kauemmas, — kenties tuohon tuulimyllyyn, joka näkyi hietakummulta vähän matkan päässä maantien toisella puolen, tai sen vieressä olevaan muhkeaan taloon, joka erkani kaikista muista kylän huoneuksista uudemman-aikaisen rakennustapansa puolesta.
"Anna, mitä ajattelet?" Lauhkea ääni tempaisi viimeinkin nuoren vaimon tällä kysymyksellä ajatuksistaan tai muistelmistaan, ja kun hän äkkiä kääntyi, tapasi hän ymmärtäväiset, syvämietteiset silmät, jotka eräistä kalveista, kivuliaista, mutta kuitenkin miellyttävistä kasvoista olivat häneen kiinnitetyt, ja juuri tällä hetkellä haikean surullisella katsannolla.
Niiden omistaja istui jonkunlaisessa rullatuolissa, jota hän mielensä mukaan tottuneella tavalla liikutteli mihin hyvänsä, vaan johon, kun jaloillaan ei voinut askeltakaan ottaa, oli tuomittu aivan kuin koteloinen kuoreensa.
"Mitä sinä ajattelet?" toisti hän. "Sittenkuin olemme täällä kahdakesken olleet, et ole minulle sanaakaan puhunut etkä edes vilahdukselta minuun katsonut, vaan lakkaamatta tuijottanut tuonne ulos. Mielestäni on kuitenkin jo kauan siitä, kuin viimeksi olemme toisiamme kohdanneet."
Annan kasvoissa ilmautui maltiton katkeruus. "Enkö enää saa ajatuksianikaan itsekseni pitää?" kysyi hän. "Enkö enää saa muistellakaan sitä aikaa, jolloin viattomana lapsena noiden koivujen alla leikin?"
Hänen äänensä vapisi ikäänkuin pidätetyistä kyyneleistä, mutta kun hän huomasi hämmästystä ja huolta sisarensa katseessa, heittäytyi hän alas tämän istuimen ääreen, kätki kasvonsa hänen hameensa laskoksiin ja lausui sydämen tuskalla: "Suo minulle anteeksi, Katri! Minä olen niin paha, enkä ansaitse lainkaan sinun hyvyyttäsi, mutta et voi käsittää, kuinka tyyten onneton minä olen!"
"Kuinka se voi olla mahdollista! Oi, tuota juuri aavistin heti, kuin sinut eilen näin." Syvä suru soi Katrin äänessä, hänen tätä lausuessaan, ja ohuilla, laihoilla käsillään hän hiljaa hiveli sisarensa vaaleita hiuksia. "Kuinka voi se olla mahdollista! Yrjö on kuitenkin niin hyvä."
"Mutta hän vaatii minua rakastamaan itseään, hän vartioitsee minua," kuului puoleksi kuiskaama vastaus. "Enkä minä voi sitä kärsiä. Hän on tyytymätöin minuun, ja minä tiedän, että hän tavallansa on oikeassa, mutta sitä en kuitenkaan voi auttaa. Voi, kaikkian ennen haluaisin kuolla!"
"Anna, Anna, mitä tämä merkitsee! Enhän sinua enää tunnekaan!" Näistä sanoista soi sureva helleys, mutta samalla myöskin ankara nuhde. Anna nosti äkkiä päänsä sisarensa polvilta.
"Vai niin!" sanoi hän ja veti kahden käden hiukset ylös otsaltaan. "Vai käy se nyt teidän ihmeeksenne, kun olette minut tänlaiseksi saaneet! Nyt, kun se on liian myöhäistä ja onnettomuus jo on käsissä!"
"Anna, ota vaari sanoistasi! Sinä et tiedä mitä puhut."
"Hyvin sen tiedän!" Sama omituinen alakuloisuus, joka Yrjö Heikkisen puolisoa viime aikoina oli vaivannut, ilmautui nytkin hänen katsannossaan. "Olin vielä liian nuori, tuskin muuta kuin lapsi, enkä ollut kuin muutaman kerran miestäni nähnyt. En sitä voinut uneksiakaan, että hän minulle olisi rakkaampi kuin ken tahansa joku muu. Silloin minulle eräänä päivänä julistettiin, että hän oli minua vaimokseen pyytänyt, ja että vanhemmat olivat hänelle antaneet lupauksensa. Kielto kuoli huulilleni, kun isä jyrkästi ilmoitti tahtonsa, ja kun sitten hädissäni otin turvani sinuun, Katri, et sinä herjennyt päivä päivältä minulle selvittämästä, kuinka muka velvollisuuteni oli isää totella, ettei minulle koskaan olisi tarjona senlaista onnea, ja muuta semmoista, siksi kuin pääni kävi ymmälle ja minä viimein suostuin siihen, jota en auttaa voinut. Nyt kuitenkin, nyt sen tiedän, ettei minun olisi pitänyt sitä tehdä, ei, vaikka siihen paikkaan olisin nääntynyt!" Hän oli noussut ylös tätä lausuessaan ja seisoi nyt eteensä tuijottaen, kasvot kalveina ja huulet yhteen puristettuina.
"Sinä teet syntiä, kun tuonlaisia puhut," sanoi Katri. "Sinusta on pidetty hyvä huoli. Sinulla on mainio toimeentulo, hyvä mies ja terve, kaunis lapsi."
"Ja, —" nuori vaimo tuli mahdollisimman lähelle sisartaan, kumartui alas, nojasi käsillä toisen olkapäihin ja likeni huulineen hänen korvaansa. "Ja ääretön, kalvaava ikävyys sydämessä toista muistellessa," kuiskasi hän harvaan ja painavasti, ja kun hän sen sanottuaan kätki kasvonsa käsiin, vavahteli hänen ruumiinsa kovista nyyhkäyksistä.
Katri huolestuneena ja hämmästyksissään, koki häntä rauhoittaa, mutta Anna pudisteli eväten päätään. Hän laski kädet alas kasvoiltaan ja kyyneltynein poskin alkoi hän uudelleen: "Oi, Katri, Katri, kuinka taisit sinä houkutella minua Heikkistä ottamaan kun kuitenkin tiesit —"
"Vaiti," — tautinen ojensi laihan kätensä puhujaa kohden, "vaiti Anna, ei sanaakaan enään. Sinä tiedät, kuinka sydämestäni toivon ja tarkoitan sinun onneasi, kuinka olisin valmis milloin tahansa uhraamaan tämän hurjan elämäni, jos sillä voisin sinua auttaa, ja kuitenkin vielä tänäkin päivänä puhuisin juuri samoin kuin silloinkin." — Ja kun nuori vaimo nyt silmät levällään kummastellen häneen katsoi, jatkoi hän: "Sinä olit nuori emmekä kukaan olisi kiirehtineet sinun naimistasi, ellet olisi alkanut Ojalan Tommin kanssa noita onnettomia rakkauden asioita, joista kaikella muotoa oli loppu saatava."
"Kaikella muotoa!" Katkerana tuskan huudahduksena nämä sanat puhkesivat Annan sydämestä, hänen huulensa värisivät, mutta jäykistyneellä katseella pyyhki hän kosteat helmet silmäripsistään ja ojensi itsensä suoraksi.
"En ole sitä koskaan voinut käsittää," sanoi hän, "ja nyt kun olen vanhemmaksi tullut, olen sitä monasti miettinyt, mitä teillä oikeastaan on Ojalaisia vastaan. Nyt minä sinulta kysyn, mitä pahaa ovat he tehneet ja mistä te heitä moititte?"
Katrin kasvot jäykistyivät. Näkyi selvään, että nyt koskettiin asiaan, josta hänen käsityksensä oli yhtä luja kuin kallio meressä. "He eivät kuulu meihin," vastasi hän. "Kaukaa ovat he tulleet ja tunkeuneet tänne meidän keskuuteen."
"Toisin sanoen, he ovat vieraita ihmisiä, jotka Suorsakylässä ovat ostaneet itselleen kiinteän omaisuuden. Mutta onhan ihmisiä niin pitkälle, kuin armas aurinko valonsa luo, eikä suinkaan voi olettaa, että ovat huonompia kuin nenään, joiden esi-isät meidän kylässämme ovat asuneet."
"He ovat tunkeuneet meidän sekaamme, eivätkä kuitenkaan ole omistaneet maan tapoja. Isälle he tekevät kiusaa, miten vaan parhaiten taitavat." Katrin täytyi tässä pysähtyä henkeänsä vetämään, sillä hän oli liian kiivaasti puhunut; mutta kun hän huomasi sisarensa pudistavan päätään, alkoi hän taaskin innolla: "Eikö mylläri aivan uhalla, isän harmiksi ole nostanut tuota suurta, uudenaikaista huonettakin hänen silmäinsä eteen?"
Hän osotti kädellään siihen suuntaan, josta mylläri rakennuksen valkoiset seinät hohtivat puiden välistä vähän matkan päässä maantien toisella puolen.
"En tottakaan ymmärrä, kuinka sinä tuonlaista voit uskoa," vastasi Heikkisen vaimo, joka nähtävästi koki puoliaan pitää sen mukaan, kuin sisarensakin innostui. "Monta monituista kertaa olen kuullut isän sanovan, ett'ei hän kuolemakseenkaan tahtoisi asua muunlaisessa kuin oikein huonossa ja tavallisessa talonpoikais-asunnossa, niinkuin hänen vanhempansa ja vanhempain vanhemmat ovat asuneet."
"Siinä hän on vallan oikeassa; samoin oli naapuriemmekin laita tähän saakka, ja hyvin ovat kai toimeen tulleet. Tarvitsiko silloin näiden vieraiden tulla kylään ja kääntää kaikki asiat ylös-alaisin? Ja mitä heidän tarvitsi kapakkaa tänne laittaa ja sillä tavoin turmella kylän asujainten hyviä tapoja."
"Mutta Heikkinenkin sanoo, että Suorsakylän myllärit ovat ikuisista ajoista kapakkaa pitäneet, vaikka tämän edellinen isäntä, joka ei muutoinkaan ollut erittäin toimelias, sen laiminlöi."
"Samoin olisi Ojalakin saattanut tehdä. Ja kaikesta muusta huolimatta ei isä hänelle koskaan voisi sitä anteeksi antaa, että hän meiltä vei kestikievari-pidon."
Anna aikoi jotakin sanoa, mutta Katri ei antanut suun vuoroa. Sama jäykkä katse vallitsi yhä vieläkin viimemainitun kasvoissa ja hänen kalveille poskilleen oli noussut pari punaista, hehkuvaa pilkkua. "En voi käsittää," pitkitti hän, "kuinka milloinkaan saatoit unhottaa, minkä huolen kestikievari-pidon kadottaminen antoi isälle. Ammoisista ajoista oli se ollut sijoitettu tälle talolle, ja samoin on koko isän elinajan kestikievari tässä ollut, siksi kuin viisi vuotta sitten, kun kontrahti oli uudistettava, mylläri otti hollikyydin helpommasta pitääkseen."
"Mutta hän oli siihen oikeutettu. Sen olisi ken tahansa voinut tehdä, joka vaan tahtoi sen helpommalla ottaa."
"Vaan sitä ei olisi kukaan muu tehnyt."
"Olisihan isä saattanut sen ottaa yhtä helpolla."
"Mutta sitä ei hän voinut tehdä, sillä se olisi hänelle ollut häviöksi. Ja isän kiusalla sen Ojalakin vaan otti, ei hän siitä muuta hyödy, sen saat nähdä. Hyvinpä jo kuuluvatkin ihmiset puhuvan hänen huonoista asioistaan."
Nämät viimeiset sanat hän lausui ilmeisellä tyytyväisyydellä. Selvää oli, että hän säälimättä näkisi vastustajansa häviöön joutuvan ja vaikka voisikin ainoalla sanalla sen estää, niin ei hän sitä kumminkaan tekisi. "Noiden tuolla ja meidän välillä ei mitään yhteyttä voi olla," jatkoi hän, "ja se minua aina on ihmetyttänyt, ett'et sinä sitä voinut käsittää."
Nuori vaimo seisoi synkällä katsannolla hänen edessään. Hän ei enää ollut, niinkuin ennen, lapsi, jolta mieltä ja ajatusta puuttui. Hän tunsi nyt selvään, että sen riidan syy, joka niin tehokkaasti oli vaikuttanut hänen elämäänsä, oli vähintäkin tasan jaettava kummallekin puolen. Nyt hän ei toki noin ehdottomasti antaisi mukaan, vaan taistelisi viimeiseen asti elämänsä onnesta, — mutta — "myöhään," tuo kova sana, joka urhoollisimman voimat vie lamaan, ynnä sisarensa väsynyt katsanto kuolettivat loput kiistasanat hänen huulilleen. Syvään huoaten vaipui hän istumaan sisarensa tuolin viereen, mutta lauhtuneena kumartui tämä häntä kohden.
"Anna," alkoi hän taas sillä hellällä äänellä, jolla hänen aina oli tapana puhutella sisartaan. "Anna, sinun tulisi olla niille kiitollinen, jotka, vähemmän sokeita kuin sinä, varjelivat sinun elämääsi suuresta vaarasta. Tommi ei ainakaan ansaitse sinun huolehtimistasi. Sittenkuin hän jälleen on tänne tullut, puhutaan hänestä sangen vähän. Hän kuuluu paljon seurustelevan kaikenlaisten huonomaineisten ihmisten kanssa toisista kylistä, muun muassa tuon hunttiomman Petterin, Leipuri-Leenan pojan kanssa, sieltä teidän puolelta. Sanotaanpa hänen harjoittaneen salametsästystäkin. Kiitä Luojaasi, että olet turvattuna, ja ettei sinulla ole mitään tekemistä Tommin kanssa."
Kolkko hymy oli Annan ainoa vastaus tähän puheesen. Hän kuuli äänen sydämessään kuiskaavan: "Ei hän senlaiseksi olisi tullut, ellet sinä olisi häntä hyljännyt, ja hyvin mahdollista myöskin on, ett'ei koko jutussa ole sanaakaan totta." Ei hän kentiesi olisi malttanut olla tätä epäilystänsä ilmoittamatta, ellei huoneesen juuri samassa olisi tullut eräs lihava, iloisa vaimo, joka talutti pikku Katia kädestä.
Sisarukset katsoivat vilahdukselta toisiinsa, mutta se ainoa silmän luonti sisälsi liiton siitä, ettei äidille mitään pitänyt sanottaman heidän keskinäisistä puheistaan, joka häntä aivan suotta saattaisi levottomaksi. Äiti oli kovasti mielissään, kun pikkuinen niinpian oli häneen taipunut ja väsymättä tallustellut hänen kanssaan joka paikassa sisällä ja ulkona. Hänen silmänsä hehkuivat äidin-äidillisestä ilosta ja vaikka hän sisään tullessaan loi silmänsä tutkistellen toisesta tyttärestään toiseen, ei hän kuitenkaan voinut ajatella muuta syytä heidän yksivakaisuuteensa, kuin että he pitkästä ajasta toisiaan tavatessa olivat keskustelleet totisista asioista ja kentiesi oli Katrin huono terveys tuottanut tuon surullisen katseen Annan silmiin.