III.
Yrjö Heikkisen kävi samoin, kuin tavallisesti käy ruhtinaallisille ja muille senlaisille henkilöille, joiden maine on suuri taikka jotka asemansa eli virkansa puolesta ovat muita ylhäisempiä: jokainen tunsi hänet, mutta hän sitä vastaan vaan muutamia, ja kummallista oli nähdä, miten isä Peltola, joka muutoin aina ylpeili talonpoikaisuudellaan ja pilkkasi niitä, jotka käytöksessään tahi vaatteissaan tahtoivat herrastella, nyt koki herättää huomiota ja mielellään näytteli vävyään, joka kuitenkin oli maanviljelyskoulussa saanut tavallista enemmän sivistystä ja joka käytöksessäänkin oli aivan kuin herra. Ei hän väsynyt kävelemästä vävynsä kanssa kylää pitkin kirkonmenon jälkeen ja halusta hän pysähtyi puhuttelemaan vastaantulijoita, jos ne hänen mielestään vähääkään sitä arvoa kannattivat. Ja kun hän näillä sanoilla: "minun vävyni," tahi: "Tunnettehan vävyni?" esitteli kumppaliaan, ymmärsi jokainen hänen näöstään ja äänestään, että hän mielessänsä ajatteli: "Tunnetteko lähellä tai kauempana ketään, jolla on sellainen vävy kuin minulla? Kuka siinäkään kohden voi vertoja vetää Suorsakylän Peltolan isännälle?" Hänen kookas vartalonsa kasvoi nähtävästi ja ruumiinsa suhteen oli hän jo päätänsä korkeampi kaikkia muita; ajatuksissaan tunsi hän itsensä tietysti vieläkin korkeammaksi. Jälkeenpuolisen, kun vanhoja, tuttuja isäntiä tuli heitä tervehtimään, ja ukot istuivat tuvassa olutta juoden, tupakoiden ja jutellen yhtä ja toista, sai Heikkinen kuitenkin kylläkseen heidän seurastaan ja pujahti appensa huomaamatta ovesta ulos, sillä hän ikävöi nähdä Annaa, jonka surullinen näkö, heidän puolipäivällistä syödessään, ei ollut häneltä hoksaamatta jäänyt. Levottomana oli hän kaiken aikaa päivällisten jälkeen itsekseen miettinyt, mikä hänen vaimoaan nyt mahtoi vaivata, kun hän kuitenkin oli kotonaan ja omaistensa luona. Likellä taloa oli kaunis koivikko, jossa Anna ennen aina sunnuntaisin mielellään oleskeli. Heikkinen varoi hänen nytkin olevan siellä, eikä hän siinä pettynytkään.
Tämä lehto oli vähäinen metsikkö lähellä maantietä, josta sen eroitti ankea, pensastunut tanner. Maantietä vastaisella puolen oli järvi ja takana suuri ruispelto, joka oli leikattu ja kuhilailla. Koivukko ei ollut mikään ahdas, kostea metsä, vaan tilava ja raitis. Puut olivat kaikki suuria, tuuheita ja antoivat hyvän varjon. Keskellä koivukkoa oli paikka, johon Anna juuri oli valmistanut kahvipöydän. Päivällislepoa nautittuaan, oli Katrikin luvannut tulla tänne ja Anna oli kantanut hänelle valmiiksi mukavan nojatuolin pöydän ääreen.
Nuori vaimo oli jo asetellut kupit pöydälle ja tähysteli nyt polulle päin, josta odotti toisia tulevaksi. Rasahdus hänen takanaan sai hänen äkkiä kääntämään päänsä. Mutta samassa tuokiossa hän huudahti hämmästyksestä, sillä takanaan, aivan likellä, seisoi nuori Ojala ja katseli häntä tummilla silmillään.
"Tommi!" kuului kuiske hänen väriseviltä huuliltaan. Kuppi, joka sattui olemaan Annan kädessä, putosi raskaasti pöydälle ja hän itse vaipui hervottomana kuin lanka-vyyhti likeisimpään tuoliin.
Tommi seisoi suorana hänen edessään käsivarret ristissä rinnan yli ja kiinnitti silmänsä jäykällä, vaativalla katseella häneen.
"Et sinä ennen, Anna," alkoi hän sitten, "noin hämmästynyt minua nähdessäsi."
Anna vavahti kuullessaan Tommin äänen, ja kaikki muiston leimut virisivät voimalliseen valtaan hänen sydämessään. Koko hänen mielensä hehkui Tommiin, mutta omatunto hillitsi mielen intoa, ja muistutti häntä asemastaan. Hän kuuli omantunnon vaativaa ääntä ja lausui rukoilevalla äänellä: "Mene, Tommi, mene heti pois!"
Tommi pudisti päätään. "En voine helposti saada yhtä hyvää tilaisuutta sua kahdakesken puhutellakseni," sanoi hän, "ja minulla on sinulle vielä paljon sanottavaa. Ehkäpä en lainkaan olisi tullut, ellen olisi saanut tervehdystäsi ja kukkaista, jonka minulle lähetit, joista näin, että sinä minua vielä muistat."
"Minäkö olen sinulle kukkaisen ja tervehdyksen lähettänyt?" Yrjö
Heikkisen puolison kasvoissa näkyi selvä, teeskentelemätöin kummastus.
"Niin kyllä, — ruusunkukan ja tervehdyksen. Ettetkö muka olisikaan minulle niitä lähettänyt Leipuri-Leenan Petterin kanssa? Kiellä se jos voit?" Hän osoitti kuivettuneen ruusukukan jäännöstä nuttunsa napinreiässä. "Tänään sitä kannan sinun kunniaksesi," jatkoi hän puolittain ivalla.
Anna tunsi ajatuksensa sekaantuvan ja tuskan kouristavan sydäntänsä. Todenperään ei hän mitään tietänyt kukasta enempää kuin tervehdyksestään, mutta olisi mieluisesti myöntynyt vaikka mihin, kun vaan olisi siten saanut Tommin lähtemään.
"Jo muistan," sai hän viimeinkin tuskaltaan sanotuksi, "mutta nyt kuulen jo ääniä pihassa. Kun he tulevat tuon aitan kulmaan, et sinä enää pääse heidän näkemättänsä pois.".
Annan kädet kohosivat ikäänkuin rukoillen ylös, mutta nuorukainen ei paikaltaan liikahtanut. Hänen silmänsä hehkuivat ja huulten ympärillä hytkähteli ikäänkuin voitonriemusta. "En lähde," lausui hän, "ellet lupaa tavata minua tänä iltana tässä samassa paikassa."
"Tahdotko sitten tehdä minut tykkänään onnettomaksi, Tommi? Ja siitä tulee onnettomuus, jos vaan mieheni tai isäni sinua täällä tapaavat." Hän hyppäsi ylös tätä lausuessaan ja käytöksensä sekä arka silmänluonti polulle ilmoittivat hänen aikovan tuossa tuokiossa paeta, mutta nuori Ojala, joka heti oivalsi hänen aikomuksensa, asettui hänen eteensä.
"He ovat sisällä vieraittensa luona," sanoi hän, "etkä sinä minusta niin vähällä pääse, Anna. Sinä puhut onnettomuudestasi, mutta kuka välittää minun onnettomuudestani?"
Lauhkeana värähteli hänen äänensä näitä viimeisiä sanoja lausuessa, ja ne väreet tunkeutuivat suoraan Annan sydämeen. "Tommi," rukoili hän, "lähde jo täältä; vielä on aika, ja kenties ensi hetki meille jo tuo suuren onnettomuuden."
Juuri kuin hänen sanojensa vahvistukseksi kääntyi Heikkinen samassa silmänräpäyksessä aitan kulmasta, mutta hän talutti pientä tyttöään kädestä ja puhui hänen kanssaan, eikä sentähden katsonut päin.
Tuskallisessa ahdistuksessa loi Anna silmänsä entiseen armastettuunsa. "Tuletko siis?" kuiskasi tämä ja melkein tainnoksissa nyökäytti Anna päätään myönnytykseksi. Nuorukaisen kauniita kasvoja vääristi ilkeä hymy, — langenneen enkelin pirullinen ja kavala hymy, — samassa kuin hän vetäytyi koivujen taakse ja kyyristyi vähän loitompana muutamien pensaiden suojaan.
Anna hengitti vapaammin, mutta hänen täytyi nojautua pöytään, sillä jalkansa tuntuivat kovin hervottomilta. Koko hänen ruumiinsa vapisi kuin haavan lehti ja kuitenkin tuli hänen nyt enemmän kuin koskaan ennen hillitä mielenliikutustaan, sillä juuri nyt lähestyi hänen miehensä, huolettomasti puhellen lapsen kanssa.
"Näetkö, äiti?" alkoi hän jo etäältä, "kuinka kauniin pallon Katri-täti
on lahjoittanut risti-tytölleen. Se on vasta kaupungista — mutta
Anna," keskeytti hän, tultuaan lähemmäksi vaimoaan, "mikä sinua vaivaa?
Sinä olet hirvittävän kalvea."
Hän erkani lapsesta ja tarttui huolestuneena nuoren vaimonsa kylmään käteen. Annan hento ruumis vavahteli, mutta ystävällisemmin kuin moneen aikaan tätä ennen hymyeli hän miehelleen. "Ei se mitään ole," lausui hän, pakoittaen itseään jonkunlaiseen kuumeentapaiseen vilkkauteen. "Minun on kaiken päivää kivistänyt päätäni, mutta luulen sen antautuvan täällä raittiissa ilmassa. Tule tänne istumaan, katsohan, tuolla jo toisetkin tulevat!"
Siellä tosiaankin tuli Peltolan emäntä kantaen suurta, kuuleata kahvipannua kädessään, ja heti hänen takanaan astui Annan veli, noin kuuden tai seitsemäntoista vaiheilla oleva nuorukainen, joka näytti perineen isänsä kookkaan vartalon ja verrattoman väkevyyden, sillä hän toi Katria sylissään kuin jos käsivarsillaan olisi ollut vaan pieni lapsi. "Vahti," talon valpas koira ja perheen uskollinen seuraaja, teputteli tyytyväisenä jälessä. Koko seurue oli pian asettunut pöydän ympärille istumaan, ainoastaan pikku Kati leikki palloineen rannalla. Kun ei hän ymmärtänyt palloansa muulla tavoin käyttää, vieritteli hän sitä vaan maata pitkin, siksi kuin Ville eno tuli häntä neuvomaan pallon heittämisen temppuja. Ei näyttänyt olevan Villellä juuri vastenmielistä itsekin vielä ottaa osaa tuohon huvittavaan toimeen.
"Hiljaa Vahti! Mikä koiraa vaivaa, kun pitää semmoista ääntä, ettei tahdo puhetta kuulla?" Näillä sanoilla Katri ilmoitti tyytymättömyyttään siihen tosiaankin häiritsevään tapaan, jolla koira heti tultuaan alkoi ensin murista selkäkarvat pystyssä ja sitten kovaa haukkua.
"Ei suinkaan sitä mikään vaivaa," vastasi hänen äitinsä sävyisästi, kokien saada koiraa hiljenemään varoituksilla ja houkuttelemalla sitä luokseen vehnäleivällä. "Luultavasti kävelee joku maantietä."
"Eikös ja mitä! Silloin se tavallisesti ei hauku ollenkaan, taikka sitten vallan toisella tavalla," vastasi hänen tyttärensä varmana asiasta. "Noin se haukkuu vaan silloin, kun joku vieras on likisessä läheisyydessä."
Anna tunsi veren jähmettyvän suonissaan. Hän tiesi vallan hyvin, ett'ei Tommille vielä ollut onnistunut päästä lymypaikastaan aukeata tannerta maantielle ja tuskasta tarkistuneesen korvaansa oli kuulunut hiljainen rasahdus pensaasta, joka luultavasti saattoi koirankin raivoon. Tuskin tietäen mitä hän teki, likeni Anna miestään, ikäänkuin tahtoisi hän kahlehtia häntä läsnäolollaan ja silmäinsä katsannolla pidättää häntä tenhopiirissään, jossa Heikkinen pysyi liiankin mieluisesti. Kaikesta, mikä tapahtui, ei hän muuta huomannut eikä muusta lukua pitänyt, kuin että vainonsa hänelle osoitti ystävällisempää kohteliaisuutta kuin koskaan ennen, ja kun Vahtikin, joka tällä hetkellä ei näyttänyt vainuavan mitään epäiltävää, rauhoittui ja alkoi ahmaten nieleskellä emännän vähän väliä tarjoamia vehnäleivän palasia, näytti kaikki taas olevan sulaa sopusointua, sillä — kukapa voinee sydänten salaisuudet tutkia? Yrjö Heikkinen sitä paitse ei ollut vähääkään epäluuloinen. "Annalla oli todellakin vaan päänkivistystä," ajatteli hän, "ja nyt toki näyttääkin hänen alakuloisuutensa antautuvan." Ilomielin hän aloitti puhetta, ja lausui, kääntyen nuoreen lankoonsa:
"Aioin sinulta jo äsken kysyä, kuka se nuorukainen oli, joka niin eriskummallisella tavalla tuli puhuttelemaan isääsi, tän' aamuna kirkonpihassa? Isäsi näytti sitä paheksuvan, enkä minä tahtonut sentähden sitä häneltä kysyä."
Ville kävi hämilleen ja katsoi neuvottomana nuorempaan sisareensa, mutta tämä ei mitään huomannut, vaan tuijotti pikku Katiin, joka yhä vieritteli palloaan ja oli sen kanssa jo joutunut aivan likelle pellon kulmaa.
"Isääkö?" kysyi Katri, jonka huomio heti heräsi, vaikka hänen silmänsä seurasivat Annaa. Ei hetkeäkään Katri pettynyt sisarensa sisällisen levottomuuden suhteen.
Heikkinen nyökkäsi, ja Ville, joka ei enää voinut välttää hänen kysyvää katsettansa, kumartui alas ottamaan jotakuta vähäpätöistä esinettä maasta ja sanoen: "Se oli Ojalan Tommi."
"Vai niin, myllärin poika siis?"
"Niin."
"No, sitten hyvin ymmärrän, miksi isäsi niin närkästyi," arveli Yrjö, joka hyvin tunsi vanhan Peltolan vihan Ojalaisia kohtaan, vaikka ei hän vähääkään aavistanut, mitä heidän lastensa välillä ennen oli ollut, "ja minun täytyy myöntää, ettei se poika minuakaan miellyttänyt, niin hyvännäköinen kuin hän muuten olikin; hänen olentonsa oli kovin mahdikas ja röyhkeä, kun hän meitä lähestyi. Näytti juuri kun —, mutta Herran tähden, Anna, mikä sinua vaivaa?"
Tuskin tietäen mitä hän teki, oli Anna lujasti tarttunut miehensä käsivarteen, noudattaen vaan jotakin sisällistä tunnetta, joka vaati häntä millä neuvolla tahansa keskeyttämään tätä vaarallista puhetta. "Minä —" sammalsi hän, hajanaisesti mieheensä katsoen, ja tavoitellen vaivaloisesti jotakin sopivaa sanaa, "pelkään, että Kati repii vaatteensa risuissa tuolla. Tule tänne, Kati, tule, lapseni, äidin luokse!"
"Anna pienen leikkiä, eihän siellä voi hänelle mitään tulla," lausui hänen vilpitöin miehensä, joka ei voinut kyllin itsekseen ihmetellä, että hänen vaimonsa noin elpyi oleskellessaan omaistensa parissa. Hän kietoi käsivartensa ikäänkuin suojaten ja rauhoittaen Annan vartalon ympäri, ja kääntyen natoonsa, pitkitti hän: "Sinä, Katri, voit niin paljon vaikuttaa isään. Koetahan kuitenkin taivuttaa häntä sovintoon ja jos mahdollista saada loppu näistä harmillisista riidoista. Minä puolestani en tiedä mitään niin ikävää, kuin olla epäsovussa naapurien kanssa, ja jos siinä tilassa olisin, myöntyisin mielelläni vaikka mihin, ellei se vaan kunniaani loukkaisi, ennenkuin pitkittäisin joutavia riitoja."
Katri, joka aina tavattomasti kiivastui, kun tähän arkaan kohtaan koskettiin, vaikka hän muuten oli tyven ja hiljainen luonnoltaan, alkoi Yrjölle selittää ajatuksiaan asiassa. Anna oli vähällä mennä tainnoksiin. Hän muisti ja tunsi entisen armastettunsa varomattoman rohkeuden, ja oli myöskin vakuutettu, että hän yhä oli läheisyydessä ja kuuli jok'ainoan sanan.
Kauhistuneella mielellä odotti hän joka silmänräpäys hirvittävää tapausta ja hämmästyneet silmänsä oivalsivat vielä lisäksi, kuinka hänen veljensä, jota tämä keskustelu nähtävästi vaivasi, nousi ja läheni pikku Katia.
"Sinä olet semmoinen pikkuinen tuhma tyttö," sanoi hän, "kun et vielä osaa palloakaan heittää. Katso tänne, minä näytän kuinka se käy." Hän otti pallon tytön kädestä, ja alkoi sitä viskellä ylös ilmaan ja taas tavoitella sitä alas pudotessa. Aina korkeammalle ja korkeammalle kohosi pallo ja Kati hyppi ja kirkui ilosta, kunnes viimein pallo lensi sivulle ja putosi keskelle pensastoa. Samassa tuokiossa Anna kavahti ylös istuviltaan.
"Ville!" huusi hän ja ääni tuli kimakkana ja hätäisenä hänen kurkustaan. "Sinä saat sen lapsen aivan villiksi. Tulkaa tänne, Kati saa kahvia ja minä kaadan sinulle myös."
Anna otti samassa raskaan pannun käteensä, mutta kun hän värisi ja oli hätäinen, luiskahti pannunsanka hänen kädestään ja ennenkuin kukaan ennätti avuksi, valui kuuma kahvi hänen vasemman kätensä yli, jossa hän parastaikaa kuppiparia piteli. Kirkaisten säikähdyksestä ja kivun tuskasta olisi hän varmaankin pudottanut koko pannun, ellei äiti heti olisi tarttunut siihen kiinni samalla, kun Heikkinen tukesi horjuvaa vaimoaan.
Hämmästyneinä ympäröivät kaikki Annaa ja pitivät vaan hänestä huolta, jonkatähden ei kukaan huomannut, kuinka Vahti syöksi ylös ja rajusti haukkuen ryntäsi pensaihin; kuinka se kiljahti, kun joku sitä kepillään siellä hotaisi, ja taas vielä raivokkaammin haukkuen juoksi aina kauemmaksi, siksi kuin viimein vinkuen ja kolmella jalalla linkuttaen palasi takaisin. Ainoastaan Anna oli kesken kipujaan sen hoksannut, ja kivuistaan huolimatta tunsi hän suuren helpoituksen. "Nyt Tommi on pois," arveli hän, "ja kun hän näki onnettomuuteni, ymmärtää hän myöskin, ett'en tänä iltana voi tulla. Hyvä onkin niin."
Kärsivällisenä antoi hän äitinsä ja sisarensa useilla lääkkeillä kokea saada hänelle lievitystä. Hän oli maltillinen ja tottelevainen kuin lapsi, ja kun puolisonsa, joka tuskin liikahti hänen luotaan, iltasella lausui: "Kaikkian mieluummin tahtoisin sinut huomenna viedä mukanani takaisin," loi hän suuret, siniset silmänsä väsyneenä häneen ja vastasi: "Ehkä olisikin parasta."
"Mitä minun pitää kuulla," vastusti äiti. "Älkää tulkokaan semmoisilla tummilla! Onko se nyt laitaa, Yrjö, ensin tuot vaimosi ja lupaat, että hän saa olla jonkun verran aikaa luonamme ja minä jo toivoin saavani oikein tutustua tyttäreni-tyttäreen, ja nyt kun hän omasta varomattomuudestaan sai pienen kivun, niin tahtoisit heti viedä hänet pois. Siitä ei tule mitään. Vai mitä arvelet sinä, Katri? Emmehän ollenkaan aio semmoista kärsiä?"
Tautinen loi älykkäät silmänsä toisesta aviopuolisosta toiseen. "En minä sekaannu mihinkään," kuului sitten vastaus. "Heidän tulee siitä keskenään sopia."
Ja sen he tekivätkin tahi oikeammin, he eivät enää mitään puhuneet asiasta. Se jäi entiselle kannalle, mutta kun Heikkinen seuraavana aamuna jäähyväisiksi syleili vaimoaan, kuiskasi hän tämän korvaan: "Kyllä minä kohdakkoin tulen takaisin sinua katsomaan."