IV.
Talonpoika ei ole arkaluontoinen, ja Peltola puolestaan ei tuntenut vähääkään taipumusta joutavalliseen tunteiden haaveksimiseen. Hänen isällinen helleytensä olisi täydesti tyytynyt, kun vaan parin kuukauden päästä olisi aina päivän tai parin saanut seurustella naimisessa olevan tyttärensä kanssa. Mutta kun tämä nyt kerran mieli olla pitemmänkin aikaa, ja sitä varten oli tullut, ei sekään häntä vastaan ollut. Päinvastoin oli se hänestä hupaistakin saada taas monesta aikaa itseään vastapäätä, pöydän toisella puolen nähdä nuoremman tyttärensä miellyttävät kasvot, sillä ehdolla tietysti, että nämät olisivat iloisat niinkuin ennenkin; hän kiikutteli tyttärensä-tytärtä polvillaan ja oli sisällisesti vakuutettu siitä, ett'ei tässä maailmassa parempaa isää eikä isoisää ollut kuin hän. Se mitä hänen vävynsä heti tultuaan oli hänelle kahdakesken puhunut Annan synkkämielisyydestä ja koti-ikävästä, oli hänen mielestään vaan joutavia. Peltolan isännän tytär, josta niin hyvä huoli oli pidetty ja jonka läksiäisiä ja myötäjäisiä koko kylä oli kadehtinut, hänkö nyt synkkämielinen olisi? Hulluutta! Semmoisia voi vaan Heikkinen ajatella sentähden, että luki liian paljon kirjoja ja oli niistä saanut liian paljon kaikenmoista oppia ja tyhjänpäiväisiä tietoja päähänsä. Tulkoonpa vaan tytär hänelle semmoisia puhumaan! Mutta sitä ei hän tehnytkään. Tosin täytyi Peltolan jo seuraavana päivänä itselleen myöntää, että Anna näytti kalvealta ja kärsivältä; mutta sen vaikuttivat ne kivut, joita hän yhä tunsi poltetussa kädessään; ehk'ei hän olisikaan näyttänyt niin kärsivältä, ellei kätensä olisi kääreissä ollut, sillä — muutaman päivän kuluttua alkoivat ruusut taaskin verkalleen aina enemmän kuultaa hänen poskillaan. Täällä ei kukaan häneltä vaatinut muuta, kuin mitä hän voi antaa. Hän istui taaskin niinkuin ennen tyttönä ollessaan, Katrin rullatuolin ääressä ja katseli kuinka sievästi hänen hienot, kuuleat sormensa liikuttelivat sukkapuikkoja ja kuinka sukankudin kasvamistaan kasvoi hänen uutterissa, laihoissa käsissään. Ja väliin taas soitti Katri kanteletta ja he yhdessä lauloivat "Kukkuu, kukkuu," "Honkain keskellä," "Sydämestäni rakastan" ja monta muuta lapsuudesta saakka tunnettua ja rakastettua laulua. Vieraita, vanhoja, hyviä tuttuja kävi heitä sillä välin usein tervehtimässä ja kyselivät Annalta kuulumisia naapuri-pitäjästä ja hänen omista oloistaa uudessa kodissa, ja suloiset, hurmaavat unelmat kutoivat kultasäikeistä kimaltelevan verhon kaiken yli.
Pari kertaa päivässä kävi Ojalan Tommi maantietä heidän ikkunansa ohi, mutta eikö hän siihen ollut täydesti oikeutettu? Totta valta-maantie oli kaikille avoin. Oliko sitten Annan hänen tähtensä ja jättäminen tuo vanha lempipaikkansa ikkunan luona? Eihän sitä kukaan järjellinen ihminen voisi vaatia. Kun Tommi ensi kerran kävi ohitse ja kumpaisenkin silmäykset äkkiä tapasivat toisiaan, säikähti nuori vaimo niin, että hänen sydämensä vavahti, ja kuitenkin, vähääkään miettimättä aikomustansa, nosti hän kipeätä kättään, ikäänkuin näyttääkseen sidettä siinä. Tommi näytti häntä ymmärtävän, sillä kasvoissaan ilmautui sääliväisyyttä, ja Anna tunsi itsensä onnelliseksi ja rauhoitetuksi. Sittemmin ei hän enää säikähtänyt Tommia nähdessään. Pian oppi Anna säntilleen tietämään, millä ajoin Tommin oli tapana kulkea sivu ja hän vastasi vaan silmäin niikkauksella tämän kohteliasta tervehdystä; mutta joka kerran katsoi hän nuorukaisen jälkeen, ihaili hänen soriaa vartaloaan, hänen vakaata ja pontevaa käyntiään, jossa miehuuden voima yhdistyi nuoruuden hilpeyteen, ja hän imi siten makeata myrkkyjuomaa sitä huolettomammin, kun hän luuletteli, ett'ei tämä kaukaa toisiaan katseleminen ja tervehtiminen mitään nuhteellista tai väärää olisi. Sitä huolekkaammin hän tästälähin karttoi mennä yksinään vähääkään ulos, ja oleskeli vaan aina Katrin luona. Sillä kannalla kuin asiat nyt olivat, ne häntä täydellisesti tyydyttivät eikä hän lainkaan tahtonut ajatella eteenpäin. Mutta kohta piti jotakin tapahtua, joka äkkiä hänet tempaisi tästä uneilevasta levollisuudesta. Mitä useimmin Tommi kulki sivu, sitä selvemmin voi Anna hänen kasvoistaan huomata, ett'ei hän enää kauemmin aikonut näin vähään tyytyä. Ensimmältä oli hän ystävällisesti tervehtinyt, mutta nyt hän sen teki aina synkemmällä katsannolla, kunnes viimein Anna hänen silmistään jo huomasi jotakin uhkaavaa. "Se onneton tekee jotakin, josta tulee paha loppu," ajatteli Anna eikä hirvennyt enää seuraavana päivänä ikkunata lähestyä.
Seuraavana aamuna, kun Peltolan perhe oli kokoontunut tupaan aamiaiselle ja siinä aikeessa juuri istuutunut pitkän, kuulean pöydän ympärille, jossa kalakeitto höyryeli useassa vadissa, kuului etehisestä roteva astunto, ovi aukaistiin äkkiä ja kynnykselle ilmaantui myllärin poika. Samassa tuokiossa koko perhe keskeytti syömisensä ja jäi hämmästyneenä katsomaan tulijaan; jokaista läsnäolevaa vaivasi se tukala hämi, johon tavallisesti joutuu, tavatessaan äkkiarvaamatta jonkun, jonka kanssa on epäsovussa ollut ja jota sentähden on kauemman aikaa välttänyt. Mutta Peltola ei hevin unhottanut arvonsa vaatimuksia. Katsantonsa oli tyven ja kylmä, kun hän kuulusteli vieraan asiata.
Tervehtien oli Tommi ottanut lakin päästään ja Leipuri-Leenan sanat: "hän on aivan kreivin näköinen," kaikuivat Annan korvissa. "Ei voi ikinä kukaan hänen rinnalleen astua," ajatteli hän, eikä voinut silmiään Tommista kääntää.
"Minä tulin puhumaan siitä raja-aidan korjauksesta, josta isäntää hiljakkoin jo muistutin," alkoi nuorukainen.
"Mutta joka tapahtui niin sopimattomalla paikalla, että minun ei käynyt sinulle vastaaminen," lausui Peltola.
"Ja senpä vuoksi tulenkin nyt, ja arvelen, isäntä, ett'ei teitä tällä kertaa mikään estä ottamasta asiaa rauhassa keskusteltavaksi."
Peltola tunsi vihansa paisuvan. Harmittavin kaikesta oli tuo kiusallinen iva nuorukaisen katseessa, joka ei ollenkaan soveltunut hänen ulkonaiseen kohteliaisuuteensa. Sana rauhassa oli vaan pilkkaa hänen suussaan, sillä vähäinenkin silmänluonti Peltolaan toi heti ilmi, ettei tämä suinkaan rauhallinen ollut.
"Minä en anna aitaa korjata," tiuskasi hän. "Jos vaan tätä puheellasi tarkoitat, voit säästää vaivojasi. Minä en ole sitä ennenkään tehnyt, enkä sitä liioin nytkään tee. Sano niin isällesi."
Tommi nosti olkapäitään.
"Isäni on tarkoin lukenut kaikki taloon kuuluvat kirjat," vastasi hän "ja myöskin kysynyt neuvoa lakimiehiltä. Se on todellakin teidän velvollisuutenne, isäntä, pitää aitaa kunnossa."
"Niinkö luulet?" Peltola nauroi ilkkuen ja mittaili nuorta vastustajaansa kiireestä kantapäähän. "Koettakaa, jos voitte minua siihen pakoittaa! Isäsi on hyvin kärkäs lukemaan talokirjoja ja neuvottelemaan lakimiesten kanssa, koettakoon, jos hän minua niillä peloittaa, tai sillä tavoin saa minua tekemään sitä, jota minä tiedän, ett'en ole velkapää tekemään."
"Entä jos meidän nyt täytyy laskea lehmämme leikattuun ruispeltoon ja ne särkyneestä aidasta menevät teidän kauramaahanne?"
"Niin tulee teidän maksaa minulle vahinko, siitä voitte olla varmat."
Nuorukaisen tummissa silmissä, kun hän kiinteästi loi ne vastustajaan, säihkyi jäykkä uhka, joka osoitti, ettei hän aikonut vähääkään väistyä eikä mitään sääliä. "Ottaisitte kuitenkin asiata harkitaksenne, isäntä, ennenkuin annatte sen mennä liian pitkälle. Isäni on varmasti päättänyt oikeuttaan — — —"
Hän taukosi äkkiä. Korvaansa oli kohdannut tuskin kuuluva ääni, vaivatun sydämen sisimmästä tullut huokaus, ja kun hän ehdottomasti käänsi päätään, tapasi katseensa Annan suuret, siniset silmät, jotka tuskallisina ja rukoilevina olivat häneen kiinnitetyt.
Hetken vaan nämät silmäykset sähköisinä säkeinä toisiaan tapasivat, mutta riittävä oli aika ajatuksia vaihettamaan, joita ainoastaan he kumpikin ymmärsivät. Tommi painoi päänsä tuokioksi alas, ja kun hän sen jälleen nosti, jatkoi hän taas keskeytettyä puhettaan, mutta tällä kertaa tykkänään toisella painolla. "Isäntä" lausui hän niin nöyrästi ja alamaisesti kuin hänen oli soveliastakin vanhaa ja arvokasta miestä vastaan, "jos kuitenkin tahtoisitte vielä kerran harkita asiaa! Kenties voitaisiin se sovussakin ratkaista jakamalla työ ja kulungit, joka kuitenkin naapurien välillä olisi parhainta. Tahdon puolestani koettaa saada isääni siihen taipumaan. Tietysti on asia pian saatava selville. Tänä iltana tulee teidän päättää; tänä iltana tulee minun saada tietää, maksaako vaivaa rakentaa sovintoa. Kauemmin en voi enkä tahdo odottaa."
Nämät viimeiset sanat hän lausui harvaan ja erinomaisella painolla, kumarsi sitten päätään jäähyväisiksi ja läksi, jättäen Peltolan perheen suureen hämmästykseen.
Anna oli nojannut kyynäspäänsä pöytään ja kätkenyt kasvot käsiinsä. Hän ei mitään virkannut, eikä liikahtanutkaan sillä välin, kuin isä suurilla askeleilla astui edes takaisin tuvan permannolla, ja vilkaisi sivu mennen milloin vanhempaan, milloin nuorempaa tyttäreensä ja milloin taas vaimoonsa. Peltolan katsanto oli puolittain uhkaava, puolittain ihmettelevä. Naisista tuntui olo niin raskaalta, juuri kuin olisi ukkonen ollut ilmassa ja ensimmäinen jylinä jo kaukaa kumajannut, mutta Anna teki tukalasta tilastaan pikaisen lopun. Hän nousi äkkiä ja läksi suoraapäätä ovesta ulos.
Isänsä katsoi hetken hänen jälkeensä, kääntyi sitten toisiin ja kysyi: "Mitäs tämä nyt on? mitä noilla kahdella on keskenään? Toivon kumminkin, että — —"
"Isä," keskeytti häntä Katri nopeasti, "älä toki mitään pahaa luule! Olihan se tietysti Annasta vaikeata tavata Tommia noin äkki-arvaamatta, ett'ei hän sitä suinkaan ollut aavistanutkaan."
Peltola pudisti maltittomalla liikunnolla päätään, juuri kuin olisi hän kerrassaan tahtonut antaa tiedoksi, ett'ei kellään ollut oikeutta muistella vanhoja hulluuksia.
"Ja nuorukainen sitten," tutki Peltola taas, "mitä hän niin äkkiä käänsi puheensa? Ja mitä hän siinä tämän päivän illasta lörpötteli?"
Katri, jonka sydän kyllä oli täysi kaikesta siitä, mitä hän tässä suhteessa tiesi, koki kuitenkin isäänsä rauhoittaa ja antaa asialle aivan viattoman näön, ja kuu äiti hiljaa ja vavisten rohkeni ehdoittaa, eikö kuitenkin olisi parempi myöntyä Tommin tarjoomaan sovintoon, ennenkuin taas uudistaa ikäviä riitoja naapurin kanssa, oli Katrikin puolestaan samasta ajatuksesta. Sitkeästi hän pysyi siinä, minkä katsoi oikeaksi ja kohtuulliseksi, mutta tässä suhteessa hän ei ollut varma, josko isänsä todellakin oli oikeassa. Annan tähden hän myöskin olisi suonut isänsä antavan myöten, mutta tämä ei tänään suostunutkaan kuulemaan hänen neuvojaan, niinkuin aina ennen. Nurpeasti hän kielsi heitä puhumasta asioista, joita "ei naiset ymmärrä," otti sitten lakkinsa ja läksi pois.
Miehen epäluulo oli herätetty. Hän vainusi juuri kuin ilmassa jotakin, jota häneltä tahdottiin salata, ja se häntä harmitti. Ei hän hetkeäkään olisi epäillyt käydä asiaan kiinni niinkuin tuuliaispää ja ratkaista se heti, jos vaan se olisi selvä ja käsitettävä ollut, mutta arvoituksia suorittamaan ei hänessä ollut miestä eikä hän niitä rakastanut. Kun hän näissä kiusallisissa ajatuksissa astuskeli maantietä pitkin, näki hän kaukaa jotakin, joka kiinnitti hänen huomionsa ja heti kohta selkenivät hänen kasvonsa. Nähtävästi luuli hän nyt saaneensa oikein hyvän tuuman.
Esine, joka oli herättänyt Peltolan huomion, oli eräs rahtimies, joka jyväkuormineen tuli maantietä myöten, ja jonka Peltola tiesi asuvan vävynsä likellä. Äkkiä päätettyään mieleensä juolahtaneen tuuman, puhutteli Peltola miestä, kysyi, josko hän vielä samana päivänä palajaisi kotiansa ja kun tämä siihen vastasi myöntämällä, pyysi hän miestä viemään häneltä sanaa Yrjö Heikkiselle.
"Sanokaa vävylleni," jatkoi hän ja oli jo täydellisesti saanut entisen mielenponteuden takaisin, "että pyydän häntä tulemaan mitä pikemmin hakemaan vaimonsa meiltä pois, koska hänellä tuntuu olevan niin ikävä miestään ja kotiaan eikä päivät pitkään voi muuta kuin hänestä puhua. Nähtävästi tulee tyttäreni aika täällä pitkäksi, kun ei hänellä ole mitään tekemistä ja hän kaipaa sentähden tavallisia toimiaan. Ehkä hän nyt kuitenkin tahtoisi olla ensi sunnuntain yli, jolloin meillä vietetään piika-Annan häitä, ja sopisi hyvin, jos Heikkinenkin voisi tulla tänne siksi päivää ja sitten seuraavana viedä vaimonsa kotiin."
Mies lupasi kaikki toimittaa, ja kävellessään taas eteenpäin hieroi Peltola tyytyväisenä käsiään. "Ei minua niin pian petetä," puhui hän hiljaa itsekseen. "Tahdon heille näyttää, ett'ei minua niinkään helposti saa korppia hanhena pitämään. Ja mitä muuten Annaan tulee, niin kuuluu vaimo miehensä haltuun ja pitäköön vävyni huolta omastaan."
Jos isä Peltola kuitenkin tällä hetkellä olisi nähnyt tytärtään, olisi hän varmaankin kääntynyt vähän huonommalle tuulelle. Anna oli tuvasta lähdettyään mennyt koivukkoon ja sieltä pensastuneen tantereen poikki maantielle päin aina aitaan saakka. Täällä seisoi hän ja odotti Tommia, jonka arvasi kohdakkoin tulevan. Siinä hän ei liioin pettynytkään. Tommi tuli hyvin vakavalla katsannolla, mutta niin pian kuin hän Annan hoksasi, huudahti hän ihastuksesta ja seisoi samassa tuokiossa aidan toisella puolen hänen luonaan. Hän ojensi kätensä aidan yli Annalle, mutta tämä astui askeleen taakse päin ja pudisti eväten päätään.
"Olen tullut tänne, Tommi," alkoi hän, "selkeällä päivällä, koko maailman uhalla, vaikka hyvin tiedän, mikä seuraa, jos ihmiset näkevät minun sinun kanssasi puhelevan; mutta sen teen vaan sentähden, että minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Älä luule, että seison tässä keveällä mielellä. Minä ymmärsin sinun viimeiset sanasi, Tommi, enkä voinut jättää sinua siihen luuloon, että niitä tahtoisin noudattaa. Minä en tule iltasella myöhään puhuttuun paikkaan sinua tapaamaan, en tänään enkä vast'edes."
"Mutta sinä olet luvannut," väitti Tommi suuttuen.
Anna loi silmänsä maahan, ikäänkuin pelosta, että Tommin hehkuva katse hämmentäisi hänen sydämensä vaikeasti saavutetun vakavuuden ja iskisi sinne kuin polttava ja sytyttävä tulikipinä. "Semmoinen lupaus minua ei sido," vastasi hän, "jonka sait minulta houkutelluksi tuskan hetkenä. En minä ole mikään niin huono vaimo enkä niin huono äiti, että tekisin semmoista, joka häpäisisi nimemme ja olisi velvollisuuksieni laiminlyömistä."
"Velvollisuuksiesi?" ivallisella ja kummallisesti värähtelevällä äänellä lausui Tommi tämän sanan. "Anna, tuottaako se sinulle paljonkin onnea tuo kylmä sana 'velvollisuus?'"
Anna painoi kumpaisenkin kätensä sydämelleen ja nosti verkkaan silmänsä, joiden tummansinisessä syvyydessä asui sanomatoin suru, ylös Tommiin. "Onnea," toisti hän. "Kuka minun onnestani välittää? Luuletko, Tommi, että se minulle onnea lisää, kun sinä minun omaisiani vihalla ja riidalla vainoat?"
"Olkoon se mennyttä. Minä tahdon unhottaa sen pahan, kun isäsi on meille ja varsinkin minulle tehnyt, jos vaan sinulta, Anna, saan yhdenkin hyvän sanan. Minä saan vanhempani taipumaan, mihin vaan tahdon, ja minä houkuttelen heitä peräytymään vaatimuksestaan, jos vaan sinä, Anna, teet sen, mitä olen sinulta pyytänyt."
Anna pudisti päätään. "Sitä en voi tehdä."
Tommi löi jalkaansa maahan malttamattomuudesta, mutta samassa hänen suuttunut muotonsa äkkiä kirkastui. "Anna," lausui hän ja likeni vielä enemmän aitaa. "Sunnuntaina on teillä häät, — tulenko kuokkimaan?"
"Häitä saa ken tahansa tulla kuokkimaan."
"Mutta tahdotko, että tulen?"
"Enhän sitä voi sinulta kieltää."
"Oi, Anna, älä tee minua hulluksi, sano tulenko vai ei?"
Hänen äänessään oli uhkaava voima, joka vaati Annaa luomaan katseensa häneen. Hetken vaan heidän silmäyksensä sulivat yhteen, hetken vaan kaksi tulenleimua yhdistyi ja: "tule!" kuului kuiske Annan huulilta; mutta samalla hän kääntyi ja riensi nopein askelin pois, taakseen vilkaisematta.
Annan sydän tykytti niin, että hänen sitä täytyi kädellään puristaa, saadakseen sitä vähänkin rauhoittumaan. Noin puolen tuntia hän käveli edes takaisin pihassa, ennenkuin jälleen meni sisään, mutta silloin hän jo olikin taas täydesti tyyntynyt.
Katri katsoi häneen pitkään ja tutkien, mutta ei puhunut sanaakaan. Äänetöinnä otti hän vaan kanteleen pöydältä käteensä ja alkoi soittaa erään laulun säveliä. "Tunnetko tätä laulua?" kysyi hän.
Annan huulet vetääntyivät katkeraan hymyyn. "Mahdoit minulle muistuttaa sitä laulua, ennenkuin Heikkiseltä otin kihlat," vastasi hän.
Laulu, jota Katri soitti, oli: "Ole ijäti vakaa ja uskollinen."