Novelleja ja kertomuksia I

by Minna Canth; August Blanche; Camille Dehas; Emilie Tegtmeyer

V.

Anna eli nämät päivät aina seuraavaan pyhään kuumeentapaisessa levottomuudessa. Hän sanoi itselleen: "Kerran minun kumminkin pitää puhua Tommille ja koettaa saada häntä järkeensä, estääkseni häntä useimmista varomattomuuksista. Siihen olen hänen ja itseni tähden velvoitettu, ja illan kuluessa saan siihen kyllä sopivaa tilaisuutta." Nämät ajatukset ja tämän aikomuksensa hän kuitenkin huolellisesti peitti omaisiltaan. Ei hän enää ikkunaakaan lähestynyt, välttääkseen Tommia maantieltäkään nähdä. Vallan hyvin hän huomasi, miten isän ja Katrin silmät häntä tutkistellen seurasivat, ja juuri sentähden tekeytyi hän huolettomaksi ja välinpitämättömäksi. Hänessä nousi kalu vielä kerran ottamaan osaa nuorten iloon. Hän tahtoi tanssia, hän tahtoi riemun vaahtoavan pikarin viedä huulilleen, kenties viimeisen kerran, ja sentähden hän huolekkaasti varjeli salaisuuttaan, otti sanoistaan ja katsannostaan vaarin, ettei kukaan aavistaisikaan, kuinka paljon hänen viattomalta näyttävään iloisuuteensa oli sekoittunut intohimoisuuden hehkuvaa tulta ja lähes huumaavaa tuskaa. Hän vältti, ett'ei mitään häiritsevää tunkeutuisi hänen ja sunnuntai-illan väliin. Tuo pelätty ja samalla ikävällä odotettu päivä oli viimeinkin käsissä. Pitkän ajan päästä Anna taas tänä aamuna pukeutuessaan melkein lapsellisella ilolla katseli kuvastimessa omaa kauneuttaan, ja kun hän pyhävaatteissaan tuli sisarensa luokse, oli hän niin kukoistava ja ihana kuin kevätaamu. Sisällinen liikutus, joka säteili hänen silmistään ja joka punasi hänen poskensa, antoi hänen muodolleen erehdyttävän hohteen, niinkuin raikkaasta elämän halusta, ja haalakan siniset vaatteensa soveltuivat niin mukavasti hänen kahteen vaaleaan palmikkoonsa, jotka viehättävän yksinkertaisesti ja somasti riippuivat alas aina vyötäröihin. Hänen kaulassaan kimaltelivat kultaiset ketjut, jotka hän oli mieheltään saanut morsiuslahjaksi.

Katri ei koskaan ollut vähääkään kateutta tuntenut, vaan aina hellästi rakastanut nuorempaa sisartaan, jonka luonto oli paljon runsaammilla lahjoilla varustanut kuin hänen. Nytkin hän tyyneydellä, mutta samalla myöskin sisällisellä levottomuudella katseli Annaa. Tämän katsannossa ja olennossa oli jotakin, josta hän ei ollut selvillä, eikä hän liioin ymmärtänyt, minkätähden Anna nyt vältti olla kahden kesken ja uskoa hänelle murheitaan, niinkuin hän ensin tultuaan oli tehnyt.

Isä Peltola, joka seisoi Annan luona ja tähysteli, eikö jo vieraita näkyisi tulevaksi, katseli sivu päin suurella mielihyvällä Annaa. Juuri tuonlaiselta tulikin hänen tyttärensä näyttää. Katri, siitä hän oli varma, olisi tullut yhtä kauniiksi, ellei se onnettomuus olisi kohdannut häntä lapsuudessaan, että hoitaja pudotti hänet sylistään ja sillä tavoin sai alkuun sen vaivan, jota Katri-raukka nyt ikänsä sai kärsiä. Mutta siihen sijaan hän taas oli niin viisas-järkinen, että piammiten koko kylä kävi häneltä neuvoja saamassa.

Nämät ajatukset saivat Peltolan niin iloiselle tuulelle, että häntä jo halutti vähän leikkiäkin laskea. "Hei, Anna," lausui hän, asettautuen tyttärensä eteen, "et sinä varmaankaan meidän tähtemme olisi noin kauniiksi pukeutunut. Sen teit vaan sentähden, että tiesit miehesi tulevan tänäpäivänä tänne."

"Mieheni?" Nuoren vaimon kasvoista katosi äkkiä joka verenpisara, mutta ainoastaan silmänräpäykseksi, sillä samassa tuokiossa lensivät ne tulipunaisiksi. Hän näki jo mielessään Yrjön suopeat kasvot, hän luuli jo aivan selvään eroittavansa kahdet silmät, jotka niistä kasvoista huolekkaina ja rukoilevina häneen katsoivat. "Mieheni?" toisti hän tiedustaen ja epävakaisesti.

Peltola nauroi, niin että ruumiinsa tärisi. Kädet taskuissa käveli hän edes takaisin laattialla ja iloitsi tyttärensä kummastuksesta. "Niinpä niinkin, sinun miehesi, onko se sitten niin ihmeellistä?" pitkitti hän. "Tottahan sen voit arvata, että hän sinua kerran tulisi katsomaan, ja ettei hän sitä unhottaisi, lähetin vielä varmuuden vuoksi hänelle siitä sanan ja pyysin, että hän kaikella muotoa tulisi tänne tänään ja veisi sinut sitten huomenna mukanaan. Voitte tänä iltana vielä yhdessä tanssia etkä suinkaan sinä toden perään mahtane aikoa antaa hänen yksinään palata takaisin ja jättää kotisi ja taloutesi aina vielä oman onnensa nojaan."

Anna seisoi kuin naulattuna. Hän näki isästään, ettei puhe pelkkää pilaa ollut, vaan että leikin alla oli täyttä totta. Häntä tahdottiin siis saada täältä pois. Tämä kaikki oli kenties hänen selkänsä takana näin valmiiksi tuumailtu. Samassa hetkessä, kuin tämä ajatus hänessä selveni, täytti myöskin uhka hänen mielensä. "Hyvä," ajatteli hän, "koska minut huomenna lähetätte täältä pois, niin älkää panko ihmeeksenne, jos tätä päivää käytän oman mieleni mukaan."

Kun Yrjö Heikkinen vähän myöhempään saapui taloon, ei hän kyllin voinut ihmetellä ja iloita vaimonsa terveestä näöstä, ja tämä puolestaan ei tehtyä päätöstään unhottanut. Niin elpyneenä ja iloisena ei Yrjö vielä koskaan ollut vaimoaan nähnyt, mutta kun hän päivän kuluessa siitä vuoroin iloitsi, hän taas toisen vuoron tunsi piston sydämessään ja hänestä oli, kuin ei olisikaan se hänen Annansa, vaan vallan toinen, joka noilla suurilla, oudosti hehkuvilla silmillä ylenannetun iloisena katseli ympärilleen. Anna hymyili miehelleen, mutta siinä hymyssä ei Heikkinen huomannut hiventäkään sydämellisyyttä. Tämä tila saattoi tuon tyynen, hiljaluontoisen miehen kummalliseen levottomuuteen, jonka salaaminen kävi hänelle aina vaikeammaksi.

"Piika-Anna" oli palvellut Peltolan taloa kymmenen vuotta, ja kun hän nyt meni naimiseen erään torpanmiehen kanssa, oli Peltola luvannut hänelle pitää hyvät häät eli "läksiäiset", niinkuin rikkaan ja mahtavan isännän sopikin vanhalle uskolliselle palvelijalleen. Tupa oli kattoa myöten koristettu pihlajan oksilla ja koivuilla, penkit ja laattia olivat kuultavan valkoiset, porstuan ja vierastuvan ynnä kammarin laattioille oli ripoteltu tuoreita katajan havuja ja pihaan laitettu lehtimaja koivuista. Kaikki oli juhlallista ja kaunista. "Juuri niin komeata, kuin kylän ylimyksen talossa pitääkin olla," arveli Peltola kävellessään edes takaisin tuvassa ja tervehtien vieraitaan enemmän tai vähemmin kohteliaasti, säntilleen sen mukaan, kuin itsekunkin arvo vaati. Muutamien kättä hän iloisesti pudisteli, toisille hän vaan tuota pikaa tokaisi kätensä, taikka ainoastaan sivumennen vähän nyykäytti päätään; nuorille riposi joku tervehtivä sana, sillä välin kuin hän kaikin tavoin koki saada vävyään pysymään sivullaan. Mutta tämä taas pyrki päästä hänestä vapaaksi ja vältti kaikkea keskustelua vieraitten kanssa saadakseen yksinomaisesti silmillään vaan vaimoaan seurata. Vihkimisen jälkeen alkoi tanssi. Anna oli pukenut morsiamen ja oli sentähden puhemiehen kanssa ensimmäiseksi laattialla, sitten vei sulhanen morsiuspiikoja sillä välin, kuin sulhaisrengit tanssittivat morsianta, ja nyt vasta oli muille luvallista ryhtyä iloon. Kutsutut ja kuokkavieraat veivät kilvassa neitosia, muuta väliä ei heillä ollut, kuin että kuokkamiehet aina tanssivat lakki päässä ja piipun-nysä hampaissa. Anna oli juuri kuin velvollisuutensa täyttääkseen tanssinut ensin sulhaisen ja miehensä kanssa, ja lensi nyt toisen kainalosta toisen kainaloon, suomatta itselleen hetkeäkään lepoa. Hänen poskensa hohtivat, hänen silmistään loisti iloisuuden tuli, ja — yhä suuremmalla vastenmielisyydellä seurasivat häntä Yrjön silmäykset. Oli ollut aika, jolloin tämä olisi antanut puolet kaikesta omaisuudestaan saadakseen nähdä vaan ainoankaan onnen hehkun tuon rakastetun olennon otsalla, — tänään näki hän vaimonsa loistavana ilon ylimmällä portaalla, ja — tunsi kipeän pistoksen sydämessään. Yrjö huomasi selvään, ett'ei hänellä mitään osaa ollut Annan iloon. Hän tunsi itsensä vanhaksi ja yksinäiseksi, tunsi hengessään olevansa vaimostaan eroitetun, ja kuitenkaan ei Yrjöllä vähääkään aavistusta ollut Annan sisällisestä tilasta, ei pienintäkään tietoa siitä, että tämä elpynyt riemu oli vaan sen sisällisen levottomuuden peitteenä, jolla hän sitä odotti, joka yksinomaisesti oli tänä päivänä ollut hänen mielensä ja ajatuksensa esine, hänen pelkonsa ja toivonsa päämaali.

Talonpojissa on aina tavallista, että kutsumattomat vieraat tulevat häitä kuokkimaan ja ottavat osaa tanssiin samoin kuin kutsututkin. Siinä kohden ei olla varsin hellätuntoisia, eikä Peltolakaan sitä minäänkään pitänyt, vaikka näki ovesta tunkeutuvan kaikenlaisia vennon vieraita ihmisiä, joista jotkut olivat varsin renttumaisia näöltään. Mutta kun niiden joukkoon ilmestyi Ojalan Tommi, pisti se Peltolaa vihaksi, ja hän tuskin voi vihaansa hillitä, kun tämä lähes suoraa päätä meni ottamaan hänen tytärtään tanssiin. Hän suuttui tyttäreensäkin, mutta leppyi jälleen kuitenkin samassa, kun ajatteli, että tämä tuskin olisikaan voinut kieltää menemästä, koska hän kerran oli muidenkin kanssa tanssinut. Se olisi suotta vaan herättänyt melua ja sitä tietysti tuli välttää, varsinkin kun hänen miehensä oli läsnä. "Mutta pidetäänpä huolta siitä," päätti Peltola ajatuksensa, "ett'ei tuo hävytön toista kertaa häntä tanssiin vie."

Annan aikomus ei millään tavalla ollut, näyttäytyä noin julkisesti Tommin seurassa. Hän oli vaan toivonut saada sivumennen, kenenkään huomaamatta vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa, mutta kun Tommi noin äkkipikaa tuli hänen eteensä, kun hän tapasi nuo sulavat, rukoilevat silmäykset, ei hänellä ollut voimaa vastustaa. Hän laski hienon, valkoisen kätensä Tommin käteen, ja kun hän tunsi tämän vankan käsivarren vartalollaan ja soiton sävelten mukaan kiidätti hänen kainalossaan tilavaa tuvan laattiaa ympäri, silloin unohduksen huntu peitti häneltä muun maailman tykkänään. Ei hän muistanut eikä huomannut niitä monia teräviä silmiä, jotka tarkastavina ja moittivina heitä seurasivat, eikä hän kuullut niitä kuiskutuksia, jotka nuolen nopeudella kävivät suusta suuhun. Eikä hän myöskään huomannut, kuinka vähitellen kaikki muut tanssijat hävisivät ja he viimein ypö yksinään pyörivät laattialla. Ei pieninkään aavistus varoittanut Annaa siitä uhkaavasta pilvestä, joka mustenemistaan musteni hänen isänsä otsalla. Synkistyneillä silmillä seurasi Heikkinen vaimoaan ja kuunteli melkein tunnotoinna Aholan Lassia, joka seisoi hänen vieressään ja pirullisella mielihyvällä kertoi Annan ja Tommin entisistä suhteista toisiinsa.

Kaikesta tästä ei Anna mitään tiennyt, ja mitäpä se tieto olisi häntä auttanutkaan siinä melkein tunnottomassa tilassa, johon hän tanssin kestäessä oli vähitellen vaipunut, ja jossa hän juuri kuin unessa kuunteli Tommin kuiskaavia, tulisia sanoja, sillä välin kuin jalkansa kävivät lähes hervottomiksi ja hengittäminen tuntui yhä vaikeammalta. Vasta silloin hän tointui, kun raitis ilma kosketti hänen ohauksiinsa ja hän, välttämättä kohottaen silmänsä ylös, näki korkealla sini-taivaalla kuun, joka koivujen välistä loi valonsa hänen isänsä kartanoon.

Tommi oli sekaantunut väentunkoon oven suussa ja pujahtanut kenenkään huomaamatta ulos. Tämä ilta oli noita kauniita elokuun kuutamo-iltoja. tummansinisellä taivaankannella kumotti kuu, hohtavana kuin hopealevy, ja lumoavaa hopean hohdetta valui tieltä alas viheriään maahan. Niityn apilaista ja tuhansista kukkaisista tuoksui alempiin ilmakerroksiin tuores lemu, joka vuodatti virvoitusta vapisevaan sydämeen. Ei lehtikään värähdyksellään häirinnyt luonnon syvää rauhaa, ainoastaan ihmisten povet sykkivät raivoisten intohimojen tulessa.

"Mihin minua viet, päästä minut jo!" Nämä olivat ensimmäiset sanat Annan huulilta, kun hän jälleen tuli tuntoonsa, ja samalla pidätti hän myöskin askeleitaan ja koki irtautua Tommin kädestä.

Mutta nuorukainen ei häntä laskenut: "Tule, tule," kuiskasi hän vaan ja vei häntä eteenpäin, siksi kuin he kumpikin jo olivat tulleet koivukkoa likelle. Nuori Ojala tahtoi vetää Annaa puitten synkkään varjoon, mutta äkkinäisellä tempauksella irroitti tämä itsensä hänen kädestään. Ikäänkuin lumottuina kääntyivät Annan silmät pimeydestä pois ja kohden kirkasta taivasta, joka loistavana ja lempeänä kaareutui korkealla hänen päälakensa yli. Ympäristön juhlallinen hiljaisuus rauhoitti ihmeellisesti hänen sydäntänsä, ja kun hän taas loi silmänsä noihin himoista hehkuviin kasvoihin hänen rinnallaan, väistyi hän vavisten niistä loitommaksi. Annan sisällinen puhtaus antoi hänen äkkiä tuntea syvän juovan hänen ja sen miehen välillä, joka seisoi häntä lähellä.

"Tommi," sanoi hän ja ojensi kätensä ikäänkuin tuli hänen siten pitää nuorukaista itsestään erillään, "vasten tahtoani olemme joutuneet tänne kahdenkesken, mutta koska luullakseni en toista kertaa saa näin sopivaa tilaisuutta, tahdon ottaa tästä hetkestä vaari ja pyytää sinua olemaan järkevä ja tyyne. Sen olen sinulle jo kerran ennen sanonut, etten minä ole mikään kelvotoin vaimo. Anna minun rauhassa käydä tietäni, ja käy sinä omaasi. Jumala ei ole suonut, että me yhdessä vaeltaisimme. Ei, laske minut," pitkitti hän tuskallisena ja peräytyi muutaman askeleen, kun Tommi rajusti aikoi tarttua häneen käsin. "Se ei käy laatuun. Ainoastaan tyyneen jäähyväisen tahdon sinulle sanoa, voidaksemme tästä lähtein ystävinä muistella toisiamme."

"Olenko minä mikään narri?" huusi Tommi kiivaasti ja koki uudestaan vetää tuon solakan olennon luokseen. "Luuletko, että annan sinun taaskin pitää minua pilkkanasi niinkuin tässä joitakuita vuosia sitten?"

Mutta Anna väistyi hänestä ja seisoi kirkkaassa kuuvalossa suorana hänen edessään. "Pilkkanasi!" lausui hän närkästyen. "Tommi, sinun tulisi minua sääliä eikä tuonlaisilla syytöksillä minua suotta kiusata. Pilkka oli minusta niin kaukana, että sydämeni oli lähes haljeta surusta."

"Ja kuitenkin," — Tommi loi synkän katseen häneen, mutta ei yrittänytkään enää häntä lähestyä, — "kuitenkin unhotit uskollisuuden-lupauksen, jonka minulle annoit ja otit, niin pian kuin olin poissa, ensimmäisen rikkaan miehen, kuin tarjoksi tuli."

Anna painoi kädellään rintaansa ja kasvoissaan kuvautui syvä sydämen suru. "Sitäpä juuri olen surrut yöt ja päivät," sanoi hän, "ja senkin tähden minun täytyi vielä kerran sinua kahdankesken puhutella, vaikka sinä hyvin tiedät, Tommi, etten voinut toisin tehdä. Olenhan sinulle tämän kaiken kirjoittanut?"

Tommi kohotti olkapäitään. "Paperille voi mitä tahansa panna."

"Olimme tosin silloin vielä melkein lapsia," pitkitti Anna, "mutta kuitenkin olisi meidän pitänyt tietää yhdistymisemme mahdottomaksi, koska vanhempamme eivät siihen koskaan olisi suostumustaan antaneet."

"Minun vanhempani siihen kyllä olisivat suostuneet. Äitini ei minulta mitään kiellä ja hän taas saa isän taipumaan, mihin vaan tahtoo."

"Mutta minun vanhempani, Tommi! Tunnethan minut ja tiedät —"

"Tiedän," keskeytti häntä Tommi katkerasti, "että hän vainoo minua, vainoo ja vihaa koko meidän perhettä aina siitä, kuin olemme kylään tulleet."

"Ei se mihinkään hyödytä, että me niistä asioista vielä puhumme," vastasi Anna surullisesti. "Me lapset emme sitä voi auttaa. Me voimme vaan kerran vielä antaa toisillemme kättä kaikessa sovussa, Tommi, ja luvata ilman vihatta muistaa toisiamme."

Hän aikoi todellakin tarjota kättänsä Tommille, mutta säpsähti samassa, kun tämä vihasta hehkuvin silmin häntä läheni ja kovalla kouralla tarttui hänen käsiranteesensa. "Sen mä luulen," puhui Tommi kuumeen tapaisesti hengittäen, "sinulta se kyllä käy helposti, mutta minulta sitä et voi vaatia. Sinä olet minulle kaikki kaikessa, Anna. Yksi ainoa sana sinun suustasi sai minut lauhkeaksi kuin lammas, ja käsilläni olisin sinua kantanut koko elämän ikäni; mutta nyt," hän nauroi katkerasti — "nyt se unelma on ollut ja mennyt. Nyt käy vaan sen päälle, että ollaan hurjia ja iloisia, ja aina hurjempia, käy miten käy. Viisain on maailmassa se, joka hurjimmin elää."

Annan sydän vapisi hämmästyksestä ja kauhusta. Nämät raivokkaat sanat ja Tommin vielä raivokkaampi katsanto häntä pelästyttivät, mutta huolimatta sisällisestä tuskastaan, tunsi hän innokkaan halun pelastaa nuoruutensa rakastettua. Hänen mieleensä juohtui, mitä Katri oli Tommista kertonut ja paljon muutakin, jota hänestä oli puhuttu. Jos hän todellakin oli pahalla tiellä, jonka hänen raivokas luontonsa ja nykyinen mielialansa teki hyvin luultavaksi, voi kenties vaan hän, Anna, saada hänet jälleen järkeensä ja turmeluksesta pelastetuksi.

"Tommi," rukoili hän ja hänen äänessään ilmautui koko hänen sisällisen tuskansa suuruus. "Tommi ole järjellinen ja muista vanhempiasi, muista kuinka suuressa velassa heille olet. Lupaa minulle, ettet mitään te'e, joka heille surua tuottaisi, joka minunkin elämälleni langettaisi hirmuisen soimauksen ja syyn. Tänään kenties vielä on aika, — lupaa se minulle!"

Tommi taaskin päästi niin leveän naurun, että Anna hämmästyneenä vetääntyi taaksepäin. "Mikä viisas, pikkuinen saarnaaja sinusta on tullut," sanoi hän. "Mutta hyvä on saarnata, kun itse istuu hyvässä turvassa. Ovatko he minua sinulle kontihteneet, armaani? Älä heitä usko, vaan tule pois ja anna minulle pieni muisku. Näes, me kumpikin kuulumme yhteen, vaikka kaikenmoisilla tuommoisilla viisailla puheilla tahdot itseäsi suotta pettää."

Hän yritti todenperään samassa Annaa suudella ja tämä tunsi jo hänen kätensä olkapäillään, tunsi kuuman hengityksensä poskillaan, mutta ponnistaen kaikki voimansa, repäsi Anna itsensä irti ja koki paeta asumusta kohden. Ravakkaalla hyppäyksellä sulki Tommi häneltä tien. "Tällä kertaa et minusta sentään niin helposti pääse," puhui hän hampaittensa välistä. "Sinä näyt tulleen ylpeäksi, lapseni, ja se tulee siitä, että sinä voit olla mahtava kauniissa vaatteissasi ja kiiltävissä koruissasi. Tuommoisesta kannattaakin rakkautensa myydä, eikö niin? Tuommoista kultaista ketjua, kuin tuo sinun kaulassasi, ei yksikään tyttö Suorsakylässä kanna. Varmaankin he jok'ainoa tänä iltana ovat sinua sentähden kadehtineet; mitäpä sinua sitten huolettaisi niin vähäpätöinen asia kuin se, että uskollisuutesi minulle rikoit!"

Anna huudahti hiljaa ja vavahteli kuin ammuttu metsänriista. Hetken aikaa silmäilivät he toisiaan nuhtelevilla, säkenöitsevillä silmillä; senjälkeen Yrjö Heikkisen vaimo nosti pienen, valkoiselta hohtavan kätensä povelleen, jossa nuo kultaiset ketjut kiilsivät kuun valaisemina, ja kiertäen ne pari, kolme kertaa kätensä ympäri, lausui hän värisevällä äänellä: "Jumala sulle anteeksi antakoon sanasi ja kaikki mitä tänä päivänä sinun tähtesi olen kärsinyt." Voimakkaalla nykäyksellä irroitti hän samassa ketjut kaulastaan, viskasi ne hiekkaan ja astui jalallaan niiden päälle. "Nyt minä halveksin," jatkoi hän hytkähtelevin huulin, "kaiken rikkauden, kaiken maallisen edun, joka minulle naimiseni kautta on tullut osaksi. Jumala on todistajani, että tähän saakka sydämeni on vuodattanut verisiä kyyneleitä kadotetun rakkauteni tähden. Mutta sinä, sinä et minua tahdo ymmärtää. Jää Herran rauhaan, tämä hetki meidät ijäksi eroittaa."

Syvään hengittäen pyyhki hän tämän lausuttuaan hiukset otsaltaan ja käyttäen hyväkseen Tommin hämmästystä, väistyi hän pienelle syrjätielle ja kiidätti nuolen nopeudella asumusta kohden.

Tuvan ikkunoista hohti kirkas valo häntä vastaan, mutta hyvin ymmärrettävistä syistä tahtoi Anna niitä kiertää ja suunnitti kulkunsa pimeän takapihan kautta rakennuksen toiseen päähän, josta seinäviertä pitkin aikoi lähetä porstuaa ja sieltä kenenkään huomaamatta pujahtaa Katrin luokse kammariin. Mutta juuri kun hän kääntyi ulkohuoneitten kulmasta, tuli joku häntä pimeässä niin ravakkaasti vastaan, että he varmaankin olisivat törmänneet yhteen, ellei Anna äkkiä olisi väistynyt syrjään.

"Siinäkö sinä viimeinkin olet," kuuli hän samassa miehensä äänen. "Siitä saakka kuin tuvasta läksit, olen sinua koko ajan hakenut. Missä olet sinä ollut?"

Anna heti huomasi tässä äänessä jotakin erinomaista, joka karmivana viilsi läpi koko hänen ruumiinsa. "Sinäkö se olet Yrjö," lausui hän tuskin tietäen, mitä sanoi. "Oi tule minun kanssani huoneesen."

"Vastaa missä sinä olet ollut, ja missä on hän?" kuului vastaus.
"Minä tahdon sen tietää."

Anna ei vielä koskaan ollut miestään nähnyt senlaisena kuin nyt, värisevänä työläästi hillityssä mielenliikutuksessa, valmiina, niinkuin näytti, johonkin hirvittävään. Ajatus, että miehensä tänlaisessa mielentilassa tapaisi Tommia, täytti Annan sydämen sanomattomalla tuskalla.

"Ketä tarkoitat?" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, kokien vaan häntä pidättää.

"Ketä? Ojalaa minä tarkoitan, sinun — — — no yhtäkaikki, sano vaan, missä hän on. Milloin ja mihin olet sinä hänen jättänyt. Minä tahdon sen tietää."

Anna oli hänen vielä puhuessaan molemmin käsin tarttunut hänen käsivarteensa.

"Yrjö, Yrjö," rukoili hän syvimmässä sieluntuskassa, "jää tänne, tule kanssani Katrin luokse, siellä tahdon sinulle kertoa kaikki, ihan kaikki."

Mutta Heikkinen työnsi hänen kätensä pois ja kiiruhti hänen ohitsensa. "Sinulle on minulla jälkeenpäin puhuttavaa," nämät olivat hänen viimeiset sanansa, jotka Anna vielä jonkun matkan päästä kuuli, ja sen jälkeen Yrjö katosi hänen näkyvistään puitten synkkään varjoon.

Annan polvet kävivät niin hervottomiksi, että hänen täytyi nojautua seinään, pysyäkseen pystyssä, ja koko maailma musteni hänen silmissään. Mutta tuska ei sallinut hänen levähtää. Mitä tuli hänen tehdä? Kiiruhtaisiko hän miehensä jälkeen heittäytyäkseen kumpaisenkin väliin? Tämä tuuma lensi kuin salama hänen päähänsä, mutta — eikö olisi vielä sitäkin paitsi pelastuksen toivoa? Kenties oli Tommi jo lähtenyt sieltä ja saattoi taas niinkin tapahtua, ett'eivät nuo vihastuneet miehet toisiaan tapaisikaan, mutta silloin — silloin palajaisi Yrjö takaisin hänen luokseen, tutkimaan taaskin, mihin hän oli Tommin jättänyt. Annaa pöyristi, hän kavahti ylös ja kiidätti kuin tulenleimaus taloon ja suoraapäätä Katrin kammariin, jonka tuolin eteen hän vapisevana ja nääntyneenä vajosi polvilleen.

"Katri," — hän löi hampaitaan ja värisi sisäisestä vilusta niin kovin, että Katri tuskin voi ymmärtää hänen puhettaan, "oi Katri, rukoile Jumalaa, ettei mikään onnettomuus tapahtuisi. Minä olen puoleksi kuollut tuskasta; mutta ihan varmaan, minä olen viatoin."

Hän painoi päänsä Katrin helmaan, eikä saanut enää sanaakaan enempää sanotuksi, ei kyyneltäkään hän voinut vuodattaa. Katri laski ohuen, valkoisen kätensä nuoren vaimoraukan päähän, silitteli lempeästi hänen vaaleita hiuksiaan ja koki tyvenellä tavalla rauhoittaa tuota heiveriäistä olentoa, joka tuskasta lähes tunnotoinna lepäsi hänen helmoillaan. "Rauhoitu, lapsukaiseni!" puhui hän. "Kerro minulle ennen, minkä varomattomuuden tehnyt olet, se keventää sydäntä, ja kenties, jos tarkoin kaikki punnitsemme, ei asia ole ollenkaan niin paha, kuin tässä kiihkeässä mielentilassa luulet sen olevan. Jonkun varomattomuuden tosin lienet tehnyt, sillä vastikään kävi isäkin sinua täällä kysymässä ja hän näytti sangen vihaiselta. Tunnusta minulle, lapseni, että voisimme jos mahdollista, välttää pahoja seurauksia."

Katri taisteli kuin sankari oman levottomuutensa kanssa ja koki vaan ystävällisellä puhuttelulla saada sisartaan tointumaan, mutta tämä näytti häntä tuskin kuuntelevankaan.

Vavahtaen nosti Anna jälleen päätään ja käänsi kasvonsa ikkunaa kohden. Hänen suuret, siniset silmänsä tuijottivat tautisen sivu määrättömään kaukaisuuteen ja tietämättänsä vei hän kättään korvalle, ikäänkuin siten paremmin kuullakseen. Koko hänen olemisensa näytti tällä hetkellä olevan vaan kuuntelemista, kunnes viimein hän äkkiä hyppäsi ylös ja juoksi ikkunan luo, jonka hän tempaisi auki.

Sekanaisia ääniä ja huutoja kuului ulkoa ja Anna näki mustia ihmishaamuja häärivän edes takaisin pihassa, näki myöskin, kuinka useita lyhtyjen kanssa riensi sitä polkua pitkin, joka vei koivukkoon.

Hetken aikaa vaan Anna tuijotti ulos, sitten peitti hän kasvonsa ikäänkuin välttääkseen sen enempää nähdä ja ennenkuin Katri, joka kenties ei koskaan ennen ollut tuntenut liikkumattomuuteen tuomitun vaivoja niinkuin tällä hetkellä, ennätti ainoatakaan kysymystä tehdä, oli hän jo rientänyt porstuaan ja sieltä ulos.

Samassa kun Yrjö Heikkisen puoliso tuli kammarista, taukosi tuvassa viulujen soitto sorisevalla loppusävelellä ja joukkoa tunkeutui avonaisesta ovesta ulos. Mutta tämmöisessä tilapäässä tavallista rähinää, tyrkkäämisiä, naurua tai torumista ei nyt ollenkaan kuulunut. Hiljaisuus, kalman hiljaisuus vallitsi heidän seassaan, ikäänkuin olisi ainoa huumaava isku tavannut äkkiä kaikkia näitä sydämiä, mykistyttänyt kaikki nämät huulet. Ainoastaan hiljainen kuiskutus, pelonalainen kysymys "missä, missä?" kuului sieltä täältä.

Anna ei tarvinnut odottaa vastausta tälle kysymykselle. Pysähtymättä tai taakseenkaan katsomatta riensi hän koivukkoa kohden, johon toisetkin suunnittivat askeleensa ja jossa juuri nyt seisoi musta joukko ihmisiä, joiden välistä useitten lyhtyjen loiste välähteli. Ylhäältä loi kuu kirkkaana ja hopeanhohtavana valonsa tämän kaiken yli, juurikuin tuli sen nyt valaista syvimmän rauhan olopaikkaa eikä rikoksen saastuttamaa kenttää, jossa murhatun veri, hiljalleen huokuen kuolemanhaavasta sydämessä ja vuotaen alas hiekkaan, huusi kostoa taivaalta.

Ympärillä olevien vakaissa kasvoissa ilmautui sääliväisyyttä, syvää, vilpitöintä sääliväisyyttä sen kauhun ohessa, joka väristytti voimakkaimmankin ruumista, sillä välin kuin silmäin katseet lentäen toisesta toiseen tekivät kysymyksen, jota suu vielä kammoksui ääneen lausua: "Kuka on murhan tehnyt?"

Niin — — — kuka sen on tehnyt? Kenenkä käsi on maahan lyönyt tuon sorian nuorukaisen, joka vielä äsken oli heidän seassaan rohkeassa, kukoistavaisessa elämän voimassa? Yhä kiivaampana nousi tämä kysymys sydämissä ja alkoi vähitellen uhkaavassa äänessä kuulua yleisesti ympäristöllä, kun samassa läpitunkeva, maata tärisyttävä huuto veti kaikkien huomion toisaalle. Ei kukaan olisi ottanut vaaria tuosta nuoresta vaimosta, joka yleisessä hämmästyksessä kenenkään huomaamatta oli pujotellut joukon lävitse ja nyt niin äkkiä näki murhatun edessään, että kauhistus välttämättä pakoitti tuon hirmuhuudon hänen sydämensä syvyydestä esiin. Likelle, varsin likelle hän astui. Hiukset hajallaan tuijotti hän siirrottavin silmin ruumiisen, ikäänkuin kivettynyt kauhistuksen kuva, ainoastaan hänen jalkansa eivät häntä enää kannattaneet. Hän vaipui polvilleen, ristiin painetut kätensä vajosivat hänen helmaansa, mutta yhä olivat hänen silmänsä kiinnitetyt nuorukaiseen, joka kalveana makasi veressään maassa hänen edessään, jonka kasvoihin kalma oli painanut kamoksuttavan merkkinsä, ja jonka otsaa mustat, takertuneet hiukset peittivät. Vielä joku hetki sitten oli tuo suu, jonka ihmisten korkein hallitsija oli ainaiseksi sulkenut, puhunut hänelle hehkuvia, syntisiä sanoja.

Mitään muuta ajatusta ei Anna voinut käsittää. Ei hän tiennyt eikä aavistanut, miten ympärillä seisovien silmät alkoivat lentää edes takaisin hänen ja ruumiin välillä, ja miten niiden katseet kävivät yhä oudommiksi ja kauheammiksi. Kuolleen suljetussa kädessä, hänen vetotaudin tapaisesti kiinni puserrettujen sormiensa välistä kiilsivät kultaiset ketjut, ja Annan kaulasta olivat semmoiset kadonneet. Jokainen läsnäolevista oli tänä päivänä nähnyt ketjut hänen kaulassaan, ja mitä enemmän he ruumiin kädessä olevia ketjuja tarkastivat, sitä varmemmat he olivat siitä, että ne olivat juuri samat, kuin aikaisemmin Annan kaulassa olleet, ja mitä varmemmaksi se tieto tuli, sitä kauheampi oli päätös, jonka jokainen mielessään perusti tähän tietoon.

Anna yksinään ei tästä kaikesta mitään aavistanut. Hän tointui vasta silloin, kun väkijoukossa äkkiä ilmestyi liikettä, kun onnettoman uhrin äiti samassa riensi esiin ja surkealla valituksella heittäytyi ruumiin yli. Äidin sydäntä vihlaiseva suru teki siitä äänettömyydestä lopun, jonka ensimmäinen hämmästys oli läsnäolevissa vaikuttanut. Silmät, jotka muuten olivat itkuun tottumattomat, vuodattivat nyt kyyneleitä, uhkauksia alkoi kuulua ja väkijoukossa kävi tohina niinkuin kaukainen ukkosen jyrinä.

Kauhistuneella mielellä oleva ihmisjoukko ei koskaan ajattele järkevästi, varsinkaan silloin, kun sääliväisyys on herännyt ja luontainen tuntu vaatii kostoa, asettuen vääryyttä kärsivän puolelle. Kauhea epäluulo oli herännyt jokaisen povessa, mutta kukaan ei sitä rohjennut ääneen lausua, paitsi yksi ainoa, joka raivokkaassa surussaan ei mitään kamoksunut.

"Murhaaja sinä! — sinä juuri olet hänen tappanut."

Ojalan Tommin äiti se oli, joka säälimättä viskasi Annalle vasten kasvoja tämän syytöksen, mutta Anna katsoi häneen jäykästi suurilla silmillään eikä näyttänyt tätä puhetta ollenkaan tajuavan.

"Eikö häntä ole sinun seurassasi viimeiseksi nähty? Eikö hänellä ole sinun ketjusi, joihin luultavasti kuolemantuskissa oli tarttunut, vieläkin kädessään? Katso tuonne, ja sano minua valehtelijaksi, jos voit!" Nuoren vaimon silmät kääntyivät koneentapaisesti hänen nuoruntensa rakastetun muuttuneista kasvoista, joihin tähän saakka olivat kiintyneinä olleet, ja seurasivat murhatun äidin sormen-viittausta. Hän näki ketjunsa kuolleen kädessä ja — kauhistuksen väreet kävivät läpi hänen ruumiinsa.

"Minun ketjuni, — niin, ne ovat minun ketjuni," lausui hän hiljaa ja raueten vaipui valkotukkainen päänsä alas povelle.