VI.
Senlaista yötä, kuin seuraava yö oli, ei Suorsakylässä vielä koskaan sitä ennen oltu vietetty. Jollekulle läsnäolevista viimeinkin juolahti mieleen, että nimismiehelle oli tapauksesta tieto lähetettävä, ja kun tämä oli toimitettu, asetettiin ruumiin luokse vahdit, joiden tuli katsoa, ettei kukaan sitä saisi paikasta siirtää, eikä koskeakaan siihen, ennenkuin nimismies oli paikalle saapunut. Kaikki nämät toimet olisivat tosin kuuluneet Peltolan isännälle, mutta vanhus oli aivan kuin maahan lyöty tämän hirmuisen tapauksen jälkeen. Kun hän näki tuon verisen ruumiin omalla alustallaan ja maallaan, tuntui hänestä, kuin jos hänen monivuotinen vihansa, moni pahansuopa ajatuksensa, moni ajattelemattomasti lausuttu sanansa äkkiä olisivat muuttuneet teoksi, — teoksi ja todellisuudeksi. Ellei Ojalan Tommi olisi aina ollut hänellä silmäntikkuna, ellei hän niin kovin olisi nuorukaista vihannut, ei kuollut olisi häneen niin kauheata vaikutusta tehnyt. Tuo jättiläis-voimainen mies oli tykkänään kykenemätöin minkäänlaiseen toimeen ja itki kuin lapsi, sillä välin kuin hänen nuori poikansa muutamien vanhempien naapurien neuvon mukaan ja heidän avullaan täytti isänsä velvollisuudet ja saikin vihdoin niin paljon aikaan, että väkijoukko hävisi murhapaikalta, paitsi onnettoman äiti, jota ei mitkään pyynnöt saaneet täältä poistumaan. Mutta vaikka kaikki joutilaat ihmiset murhapaikalta läksivätkin, eivät he kuitenkaan levolle menneet. Nukkumista ei kukaan ajatellutkaan, siksi olivat mielet tapauksesta liiaksi liikutetut ja kauhistuneet. Jokaista kammoksutti yksinään olla; itsekukin tahtoi keskustella ystävien ja naapurien kanssa sillä kauhistuksesta ja uteliaisuudesta syntyneellä mielihalulla, joka tietämättä valloittaa jokaisen ihmissydämen tänlaisten hirmutapausten sattuessa. Kaikkialla maantiellä ja huoneitten edustolla puheltiin kovaa sekä hiljaa, — suopea ja valoisa yö sen hyvin salli, — tuumailtiin, vertailtiin ja vakaannuttiin päätöksissä. Kun nimismies aamun koittaessa saapui kylään, tiedettiin hänelle jo suurella varmuudella kertoa, että murhantekijä olikin jo ilmi saatu ja kiinni pantavana. Mutta kuinka suuri olikaan nimismiehen hämmästys, kun hänelle, ilmi saatua murhaajaa kysyttyään, osoitettiin nuorta, ihanaa ja kalveata naista, joka suurilla, viattomilla, niin sydäntä liikuttavan murheellisena häneen katsoi.
Ensimmäisen rammistuttavan hämmästyksen jälkeen ja sitten kuin myllärin emäntä oli viskannut tuon hirmuisen syytöksen Annalle, oli Heikkinen lähestynyt vaimoaan, tarjonnut hänelle kättänsä ja tahtonut viedä häntä pois; mutta huomattavalla kauhulla oli Anna hänestä väistynyt, tarttunut veljensä käteen ja häneen nojaten horjuellut taloon. Siitä saakka oli hän istunut vierastuvan pimeimmässä nurkassa, kyynelettömänä, liikkumattomana kuin kuva ja kasvot käsiin haudattuina, mutta hänen huuliltaan ei ainoatakaan sanaa tullut.
Turhaan kokivat häntä omaisensa puhutella, turhaan oli Katri tullut hänen luokseen ja lempeimmillä sanoilla kokenut houkutella häntä kertomaan, mitä hänelle oli tapahtunut. Annan ainoa vastaus oli sanomattoman toivotoin katse, jossa selvään voi lukea rukouksen "älä minulta kysy," eikä nimismiehenkään tutkinto sen paremmin onnistunut.
Hiljaisella myönnytyksellä tunnusti Anna, kun häneltä sitä kysyttiin, olleensa tanssin jälkeen kahden kesken Tommin kanssa koivukon luona. Hän myönsi myöskin, että murhatun kädessä olleet ketjut olivat juuri samat, kuin sitä ennen olivat hänen kaulassaan olleet, mutta mihinkään muuhun kysymykseen ei hän sanallakaan vastannut, vaan pysyi entisessä jäykässä äänettömyydessään ja antoi vaan saman rukoilevan katseen, joka liikutti itse kostavan oikeudenkin edustajan sydäntä ja sai hänen luopumaan turhista vaivoista.
Yhtä vähän selkeyttä saatiin muista paikalla pidetyistä tutkimisista. Yrjö Heikkinen se oli ollut, joka suurimmassa hämmästyksessä oli syösnyt tanssitupaan ja kertonut, että nuori Ojala makasi veressään ulkona koivukossa. Ainoa esine, joka huolekkaassa katselmuksessa löydettiin ja jonka kautta kenties saataisiin edespäin parempaa selkeyttä asiassa, oli verinen puukko, joka, nähtävästi syrjään viskattuna, oli pudonnut pensaihin. Murhaajan jalan jälkiä oli tietysti mahdotoin saada selville, sen jälkeen kuin ääretöin ihmispaljous oli joka taholla ympäristöllä tallannut maan, ja niin seisoivat siinä neuvottomina kaikki, joita velvollisuus taikka muu syy pakoitti tässä pimeässä asiassa selkeyttä hakemaan.
Peltolan vävy oli ainoa ihminen, jonka heränneessä luulevaisuudessa olisi voinut otaksua jonkunlaisen syyn tuohon kamalaan tekoon. Hän oli sitä paitse ensimmäinen, joka toi tietoa tapahtuneesta murhasta. Ellei niin pätevät syyt olisi tehneet Annaa epäluulon alaiseksi, olisi varmaankin yleisesti ruvettu Heikkistä epäilemään murhaajaksi. Hänen täytyi antautua pitkän ja kovan tutkimuksen alle, josta ei muuta tullut selville, kuin että, niinkuin Aholan Lassikin todisti, Heikkinen tämän seurassa oli lähtenyt tuvasta, sitten kuin vaimonsakin oli kadonnut. Ensin oli hän joka suojasta etsinyt vaimoansa, seisonut sen jälkeen vähän aikaa porstuan ovella ja lähtenyt sitten ulos pihaan, johon ei Lassi häntä enää seurannut. Hiljaluontoisena oli Heikkinen tottunut painamaan tunteensa sydämen pohjaan ja Lassin mielestä oli hän tosin näyttänyt hyvin alakuloiselta, mutta ei millään tavalla niin raivokkaalta, että olisi syytä ollut pelätä hänen väkivaltaa tekevän. Aholan Lassi oli sentähden pian kyllästynyt asiaan ja jättänyt tiedusteleva aviomiehen oman onnensa nojaan. Mitä siitä hetkestä, jolloin hän Heikkisestä erkani, oli tapahtunut siihen hetkeen, kuin tämä taas kalveana ja hämmästyneenä ilmestyi tupaan, siinäpä juuri kysymys, jonka selitys kaikkien mieltä ahdisteli.
Yrjö selitti yksinkertaisesti, että hän ulos lähdettyään ensin etsiskeli vaimoaan lehtimajasta ja joka paikasta talon likeisyydessä, läheni sitten salavihkaa tuvan ikkunata, katsoakseen, jos Anna sillä aikaa kenties olisikin jo palautunut tupaan; vaan kun ei häntä, enemmän kuin Ojalaakaan siellä näkynyt, läksi hän viimein etäämpää heitä hakemaan ja löysi silloin kauhistuksekseen verisen ruumiin koivukossa. Ei hän siitä mitään virkannut, että hän ulkohuoneitten kulmassa oli Annaa tavannut, eikä hän puheessaan muutoinkaan ollut suora ja vilpitöin niinkuin ennen. Jokainen sana, jonka hänen tuli kysymyksiin vastata, näytti häntä rasittavan, ja ainoastaan suurella vaivalla sai hän sen tulemaan suustansa. Ei mikään maailmassa olisi häntä pelastanut uhkaavasta vankeudesta, ellei vielä tärkeämpiä syitä olisi ollut epäluuloon Annaraukkaa vastaan, — ketjut murhatun kädessä ja hänen jäykkä vaitiolonsa, joka melkein oli pidettävä tunnustuksena. Mikä tuon heikon naisen käden oli saattanut työntämään terävän veitsen entisen rakastettunsa rintaan, jonka kanssa hänen vähää ennen oli nähty suosiollisessa ystävyydessä tanssivan, se näytti olevan noita ihmis-sydämen syviä salaisuuksia, joita selittämään ei järki pysty, ja mitä heidän välillään oli tapahtunut siinä lyhyessä ajassa, kuin he kahdenkesken olivat koivukossa olleet, sen tiesi vaan Jumala ja hän, jonka huulet järkähtämättä vaikenivat.
Itse kruunun-nimismiehellekin se tuntui vaikealta tehdä Peltolan perheelle selväksi, että hänen oli täytymys viedä Anna mukanaan likeiseen L:n kaupunkiin. Välttämättömästi koki hän lauhkeimmalla tavalla siitä heille ilmoittaa. Hän kiersi tuota kamoksuttavaa sanaa "vankeuteen" ja esitti asiata, niinkuin olisi vaan kysymys jostakin ohimenevästä harmillisesta seikasta, koska muka piankin kaikki selviäisi, mikä vielä oli hämärään peitetty. Epäilemättä olisi hänen hyvänsuopa käytöksensä ansainnut kiitosta, mutta Annan omaisia ei hän lauhkeilla sanoillaan hetkeäkään pettänyt. Täysi tosi selveni äkkiä koko kauheudessaan heidän silmiensä eteen. Anna oli vietävä vankeuteen murhasta epäiltynä!
Hänen vanha isänsä, joka tuskin vielä oli tointunut ensimmäisestä pelästyksestään, masentui häpeän alla niin, ett'ei hän voinut lastaan hyvästi jättää, eikä sanaakaan kellekään lausua. Mieluummin olisi hän antanut vihansa kuohua ja viskannut oikeuden palvelijat nurin-niskoin huoneestaan ulos. Mutta muisto kamalasta tapauksesta teki hänen niin hervottomaksi ja raukeaksi, että hän sanaakaan lausumatta hiipi vaan ovesta ulos.
Anna itse nousi nurkastaan kalmanvaaleana, kyyneltäkään vuodattamatta tai sanallakaan onnettomuuttaan valittamatta. Hiljaa pyysi hän saada nähdä lastansa, ja kun pikku Kati hänelle tuotiin, suuteli hän armastaan hartaasti ja laski hänen rukoilevalla katseella suurista lempeistä silmistään itkevän äidinäidin helmaan. Kun hän sitten kääntyi Katriin ja hetken aikaa painoi tämän pään rintaansa vasten, aukenivat jo hänen huulensa. Näytti melkein siltä, kuin täytyisi jään murtua eikä hän enää voisi itseään pidättää, vaan kuiskaisi ratkaisevan sanan sisarensa korvaan, mutta — — — ikäänkuin olisi hän sen ajoissa saanut pidätetyksi, sulki hän jälleen suunsa ja painoi suutelon Katrin otsalle. Kädellään viittasi hän miehelleen jäähyväiset ja jätti isänsä kodin sen hirmuisimman vartiaston seurassa, mitä sitä ennen nuhteettomalla ihmisellä voi olla, mutta tyynesti kärsivällisellä katsannolla, joka näytti sanovan: minulla ei tässä maailmassa enää toivoa ole.
Mikä eroitus tämän ja eilisen päivän välillä! Kun Yrjö Heikkinen niitä ajatuksissaan toisiinsa vertaili, heräsi hän vaikeroiden siitä toivottomasta mielenhuumeesta, johon hän Annan mentyä oli vaipunut. "Johan tästä ihminen vallan järkensäkin menettää," lausui hän. "Eilen tähän aikaan tuli hän hymyilevänä ja kukoistavana niinkuin viattomuuden enkeli minua vastaan, ja nyt, nyt — — —?!"
Sana, jolla hän puheensa keskeytti, kajahti kuin epätoivoinen tuskan huudahdus, jonkatähden Katri pyyhkäisi kyynelet silmistään ja hämmästyneenä häneen katsoi. "Yrjö, mitä tämä merkitsee?" kuului hänen vakaa kysymyksensä. Hän katsoi kiinteästi Yrjöön, ikäänkuin tahtoi hän tutkia hänen sydämensä syvyydet ja pitkitti melkein nuhtelevalla äänellä: "Ethän kuitenkaan mahtane epäillä Annan viattomuutta?!"
"En tiedä mitä mun tulee ajatella," vastasi Heikkinen, käsiään väännellen.
"Ajattele, että meitä on suuri onnettomuus kohdannut, jota meidän tulee urheasti vastustaa, vaan ei epätoivoisina sen alle masentua," sanoi tautinen. "Ei se ole mahdollista, että hetkeäkään voit ajatella lapsiraukkaamme Tommin murhaajaksi."
"Mutta eikö joku onnetoin kohtaus olisi voinut —! Kuinka selität hänen jäykän vaitiolonsa?"
"Sitä en voi selittää," vastasi Katri, "mutta sen tiedän, että onnettoman sisareni kädet ovat puhtaat verestä. Minun kanssani hän tuskassaan viimeiseksi puhui, ja niin varmasti, kuin uskon kaikkivaltiaan Jumalaan, niin vakuutettu myöskin olen Annan viattomuudesta."
"Jumala siunatkoon sinua siitä sanasta!" Yrjö istautui pienelle jakkaralle Katrin tuolin viereen ja painoi huoaten kasvot käsiin, mutta Katri silitti hienoilla sormillaan hiljalleen hänen suortuviaan ja jatkoi verkkaan:
"Rukoilkaamme Jumalaa saattamaan totuutta ilmi, mutta älkäämme myöskään unhottako velvollisuuksiamme. Sinun, Yrjö, tulee nyt ryhtyä toimeen. Sinun täytyy heti lähteä kaupunkiin," pitkitti hän, kun Heikkinen ihmetellen häneen katsoi, "ja tehdä kaikki, mitä vaan Annan eduksi voit tehdä. Josko emme saatakaan toivoa, että sen kautta saat hänet vapaaksi jälleen, saat kuitenkin tietää, mitä voimme tehdä helpoittaaksemme hänen oloansa, ja äiti pankoon tarpeellisimmat tavarat kokoon, jotta voit ne jo viedä mukanasi hänelle!"
Ja niin kävikin. Kaikki terveet ja voimakkaat, mutta odottamattoman onnettomuuden kautta lähes mielensä kadottaneet ihmiset antautuivat tuon raihnaan olennon, jossa asui niin urhea ja luja mieli, johdantoon, ja hän sai heitä muistamaan, että kun vaurion myrskyt yksityistä tai perhettä ahdistavat, ei mikään ole turmiollisempaa, kuin tahdotoin antauminen niiden valtaan, siihen sijaan kuin tulisi rohkeasti vastaan taistella.
Pahin vastus oli Katrilla isän suhteen, joka mieluimmin kätkeytyi aina johonkuhun kolkkaan eikä millään ehdolla tahtonut tulla ihmisten näkyviin. Hän näytti omalla esimerkillään, kuinka oli paljon viisaampaa rohkeasti katsoa maailman tuomiota silmiin, eikä kaihtenut ketään. Kun joku vieras tuli heitä tervehtimään, otti hän levollisella katsannolla hänen vastaan, puhuipa vielä sopivissa tilaisuuksissa itse tapauksesta. Hän päätti niin varmasti asiain pian selkenevän ja hyvin päin kääntyvän, että hänen vakuutuksensa ja malttinsa vaikuttivat vieraihinkin ja sai heitä vähin epäilemään, josko Anna todella olikaan syypää. Ja kun vanha Peltola, joka viereisessä huoneessa tavallisesti kuunteli, mitä hänestä tai hänen perheestään puhuttaisiin, huomasi, ett'ei jokaisen kieli ollut valmis heti tuomitsemaan, vaan että monta osanottavaisuudenkin hyvänsuopaa sanaa sai kuulla, rohkaisi hän mieltänsä ja tuli heidän seuraansa. Myöskin sai tyttärensä hänen vähitellen ryhtymään entisiin toimiinsa, mutta vanhalta murtuneelta mieheltä hän kuitenkin näytti onnettoman tapauksen jälkeen, ja liian paljon oli hän sitä ennen muita ylpeydellään loukannut, voidakseen joka taholta nyt sääliväisyyttä odottaa. Moni ilkeäluontoinen ei laiminlyönyt tilaisuutta antaa hänelle pistosanoja. Katrin pyrinnöt menivät silloin taas päiväkausiksi turhaan, ja monasti tahtoi hänenkin rohkeutensa semmoisissa tilapäissä jo lannistua.
Oli noin pari tai kolme viikkoa tuon onnettoman sunnuntain jälkeen, kun Peltolan isäntä eräänä päivänä, palattuaan kävelyltä pelloillaan, asettautui vanhemman tyttärensä eteen ja, tuokion aikaa kiinteästi häneen katsottuaan, kysyi: "Olen ollut pelloilla ja huomannut raja-aidan olevan jo kuntoon pantuna. Kuka sen on tehnyt?"
Katrin kasvoihin lensi hieno puna, ehk'ei hän vähääkään epäillyt vastatessaan: "Vilhelmille siitä tuonoin puhuin ja hän lähetti miehiä sitä korjaamaan. Emme tahtoneet sinua vaivata monilla kysymyksillä samasta asiasta."
"Hohoi," huokasi Peltola vaan, viskasi lakkinsa pöydälle ja istui penkille.
Katri koki hänelle selvittää, kuinka sopimatointa vanhojen riitojen uudistaminen myllärin kanssa olisi tähän aikaan ollut. Peltola rumputteli äreästi sormillaan pöytää ja sanoi, nyt yhtä itsepäisesti välttäen vaivaloisen tyttärensä silmiin katsoa, kuin hän sitä äsken oli tehnyt: "Näyttää melkein siltä, kun ei minun tahdostani enää mitään lukua pidettäisi."
Seurasi pitkällinen vaitiolon aika, — pitkällinen ja tukala, mutta viimeinkin lausui Katri: "Isä, minä olen näinä päivinä usein ajatellut pastorimme erään sunnuntai-saarnan esipuhetta, jossa hän meitä kehoitti olemaan avuliaita vastustelijallemme matkalla. Minusta on, kuin ymmärtäisin vasta nyt oikein hänen silloisen saarnansa."
Peltola nousi ylös ja alkoi kävellä edestakaisin laattialla. Hänen kasvoissaan ilmautui vähäisen sitä levottomuutta, joka häntä sisällisesti vaivasi, ja jota hän kaikin tavoin koki peittää.
"Monasti täytyy minun epäillä," pitkitti hänen tyttärensä, "josko kuitenkaan on niin hyvä; liian jäykästi pitää omaa puoltaan, vaikka luulee oikeassakin olevansa. Saattaisihan ihminen erehtyäkin."
Peltola kääntyi äkkiä häneen. "Noin et sinä ole ennen puhunut," lausui hän.
Katri painoi laihat kätensä ristiin ja katsoi kirkkailla silmillä kiivastuneesen mieheen. "En olekkaan," vastasi hän, "mutta minä en myöskään ole koskaan sitä niin paljon ajatellut kuin näinä aikoina, jolloin olen tullut huomaamaan, kuinka odottamatta Jumalan tuomio voi kohdata syyllistä ja syytöintä, ja kummallista on, kuinka nyt voin muistella Ojalan perhettä, tuntematta vähääkään katkeruutta."
"Vai niin, — juuri nyt, kun he kokevat yllyttää kaikkia ihmisiä meitä vastaan ja uskottelevat heitä, että me muka olisimme syypäät kaikkeen heidän onnettomuuteensa."
"Senkin voin heille anteeksi antaa, isä, kun ajattelen sitä kamalata onnettomuutta, joka heitä on kohdannut."
Peltolan kielellä pyöri vastaus, jolla hän luultavasti olisi tahtonut Katria muistuttaa heidän omasta onnettomuudestaan, kun samassa kärryjen rätinä kuului maantieltä ja hän, keskeyttäen puheensa, riensi ikkunaan. Vilkaistuaan ulos, kävivät hänen kasvonsa kalveiksi ja polvensa raukenivat niin, että hän hervottomasti putosi penkille istumaan.
"Siinä äiti jo palautuu," lausui hän hiljaa ja Katrinkin kasvoissa kuvautui kova mielenliikutus.
Äiti oli käynyt kaupungissa, saadakseen Annaa tavata. Kummallista oli, ettei Peltolaa kukaan saanut taivutetuksi menemään Annaa tervehtämään. Hän näytti niin kovin kamoksuvan vankilan muuria, juurikuin pelkäisi hän niistä itseensä tarttuvan jonkun häpeäpilkun, jonka jokainen voisi lukea hänen otsallaan ja jota tuskin mikään voisi siitä pyyhkiä.
Peltolan emäntä sitä vastaan oli, vähääkään ajattelematta sitä puolta asiasta, seurannut vaan äidin sydämen vaatimusta, joka häntä pakoitti rientämään onnettoman tyttärensä luo; mutta tiedot, joita hän sieltä toi, eivät vähääkään lohduttaneet eivätkä ilahduttaneet kotona olevia, jotka kiihkeässä mielen ahdistuksessa niitä odottivat. Hän oli Annan tavannut aivan samanlaisena, kuin hän lähteissäänkin oli ollut, sillä ainoalla eroituksella, ettei hän nyt toivottomana istunut ristissä käsin, vaan koki lyhentää äärettömän pitkiä päiviään ahkeralla työskentelemisellä lapsensa hyväksi. Olipa hän jonkunlaisella mielihyvällä näyttänyt äidilleen pieniä sukkia, jotka hän oli jo kutonut ja hametta, jota hän parast'aikaa neuloi, mutta siitä asiasta, johon kaikkien ajatukset olivat kiintyneet, ei hän sanaakaan hievahtanut, vaan pysyi entisessä jäykässä salaperäisyydessään.
Samalle kannalle asiat jäivät moneksi viikkoa. Oikeudessa oli murhajuttua jo monasti tutkittu sillä innolla, kuin tavallisesti asioita tutkitaan, jotka niin suurta ja kauheata hämmästystä herättävät, mutta parempaa selveyttä ei vielä oltu saatu. Ainoa tapaus, josta tieto nuolen nopeudella levisi noin kuukausi jälkeen Ojalan Tommin kuoleman, oli Yrjö Heikkisen vangitseminen. Niinkuin huhu tiesi kertoa, näki oikeus hänen luulevaisuudessaan sekä siinä, että hän ensimmäisenä oli murhatun löytänyt, pätevät syyt epäluuloon häntä kohtaan, ja sentähden myös hänkin tehtiin kanteenalaiseksi. Muutamat jo päättivät hänen vangitsemisensa viivytetyksi vaan sentähden, että kaikessa hiljaisuudessa häntä ensin tahdottiin tarkastaa, ja vaikka vaikea oli tietää, mitä hyötyä semmoisesta tarkastuksesta olisi ollut, koska Heikkinen tapauksen jälkeen aivan kuin erakko oli oleskellut omalla tilallaan synkkä-mielisenä ja hiljaisena, pidettiin puhetta kuitenkin totena, sillä näin huomiota herättävissä tilapäissä on aina niitä, jotta ovat valmiit kuulemaan ja levittämään mahdottomimpiakin juttuja. Heikkisen vangitseminen saattoi Peltolan perheen yhä haikeampaan suruun ja melkein toivottomaan epäilykseen. Heidän olonsa tuntui niin tukalalta, että vaikeata oli tietää, odottivatko he surulla vaiko toivolla sitä päivää helmikuussa seuraavana vuonna, johon asia taas oli lykätty. Varmuus olisi tosin ollut parempi kuin tämä kauhea epätieto, tämä tuskallinen riippuminen toivon ja pelon vaiheella, mutta — eikö voinut aina pelastusta toivoa niinkauan kuin päätös vielä oli tekemättä? Jos totuus taivaassa ja maan päällä hallitsee, niin varmaankin vielä aikaa voittaen tuo epätietoinen, mutta hartaasti odotettu selkeys asiassa ilmestyy, — niin päätti Katri aina vielä vaikka huoli hänen sydäntään kovin ahdisteli.
Mutta pelastusta ei kuulunut, ja sammunut oli jo toivon viimeinenkin kipinä sen miehen sydämessä, joka eräänä kolkkona päivänä helmikuun alussa astui L:n kaupungin katuja. Hänen karvanen lakkinsa oli vedetty syvään alas silmille ja katuvierustaa astuessaan vetääntyi hän aina mahdollisimman likelle sivulla olevien huoneuksien seiniä. Hän oli hyvillään siitä, että lumi, jota kova tuuli ryöpytti vastaan kulkevien silmiä, esti vastaantulevia kääntämästä huomiotansa häneen. Se muuten oli turha pelko, sillä itse kukin heistä ajatteli vaan omia murheitaan eikä sitä paitse kukaan olisi tuota vanhaa, koukistunutta ukkoa voinut arvata Peltolan mahtavaksi isännäksi Suorsakylästä, joka ennen kävi suorana ja ylpeänä kuin itse ruhtinas. Mies astui nyt elämänsä raskaimpia askeleita, sillä hirmuisimman sisällisen taistelun kestettyä oli hän viimeinkin päättänyt mennä vankilaan tytärtään tervehtimään. Jos olisi joku ennen hyvinä päivinä hänelle ennustanut näin käyvän, kuinka olisikaan hän silloin häväissyt ennustajan ja tukkinut hänen suunsa! Jumala taivaassa ja Katri olivat ainoat, jotka tiesivät, mitä vaivaa hän oli kärsinyt, ennenkuin hän sai tälle matkalle lähteneeksi, ja kun hän tämän, hänen mielestään kauheimman häpeän alle antaantui, oli hänen mielensä tykkänään murtua ja hän ajatteli sydämessään: minä olen onnettomin mies maan päällä.
Hän katseli varovasti ympärilleen jota haaralle ennenkuin kääntyi sille syrjäkadulle, joka vei L:n kaupungin vankilaan; sanaakaan lausumatta noudatti hän kaikkia vaadittuja temppuja, kunnes vihdoin viimeinen lukko narisi — ja vangittu seisoi hänen edessään.
Se vaikutti häneen niin, että hän tunsi päätänsä viivaavan, ja hän vaipui sentähden raskaasti sille puisevalle tuolille, jonka Anna hänelle tarjosi. Mutta Annan kalveille, ohuiksi käyneille kasvoille levisi heleä ilon puna, ja pienellä, hienolla kädellään silitteli hän isänsä harmaita hiuksia ja hänen karkeita kasvojaan.
"Se oli sinulta hyvin tehty, isä," lausui hän. "Oi kuinka iloitsen siitä, että vielä kerran tulit minua katsomaan. Nyt olen varma, ett'et vihassa ajattele Annaasi."
Peltola ei ollut tottunut lastensa hyväilemisiin, eikä koskaan ennen semmoista joutavaisuutta sallinut; mutta tällä hetkellä tuon ohkaisen käden kosketus tenhoisasti häneen vaikutti. Se pyyhkäisi viimeisenkin kovuuden ja vihan hänen sydämestään ja sai raskaat kyynelet vuotamaan hänen silmistään.
"Ethän Anna" — hän otti tuon pienen käden omaan karkeaan ja suureen kouraansa, piti siitä vakaasti kiinni ja katsoi rukoilevalla, avuttomuudessaan sanomattoman liikuttavalla katsannolla nuoren vaimon silmiin, — "ethän ole sitä tehnyt; voinhan siinä suhteessa kuitenkin olla levollinen?"
Hänen muuttuneet kasvonsa, ja vielä enemmän hänen toisenlainen olentonsa vaikuttivat valtavasti Annaan, joka onnettomuuden jälkeen ei lainkaan ollut isäänsä nähnyt. Hänen huulensa vävähtelivät, ratkaiseva sana näytti olevan pääsemäisillään, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt sen lausua, oli kuin joku kauhea muiston puuska olisi häneen iskenyt, ja painaen molemmat kädet sydämelleen vaipui hän hervottomana laattiaan isänsä eteen, ja kätki kasvonsa hänen polviinsa.
Peltola laski leveän kätensä hänen päähänsä ja jatkoi melkein kuiskaten, ikäänkuin toivoi hän lauhkeudellaan paremmin saavansa häntä houkutelluksi: "Eikös niin, lapseni, uskothan minulle kaikki, mikä tuona onnettomana iltana on sinua kohdannut? Isällesi toki voinet kaikki sanoa, vaikka olisikin se kuinkakin kauheata, kaikki, mikä vieraita ihmisiä ei vähääkään liikuta. Tiedätkö," pitkitti hän tuskallisesti kumartuen syvään tyttärensä ylitse, "tiedätkö, — kuka sen on tehnyt?"
Anna pudisti päätään. Kenties oli tämä hetki vaikein hänen elämässään, ja kun hän nyt kärsivällä katseella katsoi isäänsä, näkyi hänen suurten, väsyneiden silmiensä syvyydessä toivotoin katse, joka äänetöinnä rukoili: "Älä minulta enää kysy, kuin en kuitenkaan voi mitään vastata." Hän näki isänsä kasvoista, että viha alkoi kiehua hänen sydämessään ja toivottomalla huudolla "isä, isä, älä minuun närkästy!" tavoitteli hän isänsä kättä, mutta tämä työnsi nyt hänen luotaan ja nousi ylös.
"Aina vaan yhtä jäykkä ja uppiniskainen," sanoi hän. Peltola alkoi nyt likemmin tarkastaa tätä surullista asumusta, jonka tosin Annan toimi ja kotona olevien hellä huolenpito oli tehnyt niin hauskaksi ja mukavaksi, kuin asian haarat suinkin myönsivät, mutta jonka todellinen laatu tarkemmin tutkiessa tuli hyvinkin selvästi ilmi, ja kun hänen silmänsä kohtasivat pientä, rautahäkillä varustettua ikkunaa, tunsi hän kylmän väreen käyvän läpi ruumiinsa. Taas täytti muisto hänen kauheasta tilastaan yksinomaisesti hänen mielensä ja lauhkeammat tunteet tukahtuivat. "Aina vaan yhtä jäykkä ja uppiniskainen," toisti hän. "Täytyykö minun sinua muistuttaa, että sinä se olet, joka olet meidät häväissyt ja tehnyt meidät kaikki onnettomiksi?"
Nuori vaimoraukka koki pysytellä pystyssä. "Ei se ole uppiniskaisuutta, isä. Totisesti ja ihan varmaan, — sitä se ei ole."
"No miksikä et sitten puhu," tiuskaisi Peltola entisellä kiukkuisuudellaan, "kun ainoa sanakin sinun suustasi kentiesi voisi koko onnettomuuden auttaa. Eikö viimein itsekukin tule uskoneeksi —"
Hän keskeytti puheensa ja käänsi silmänsä ikkunan rautahäkistä oveen, jonka takaa tiesi tarkkojen silmien häntä vaariinottavan.
Anna oli kalmankalvea. "Isä," sanoi hän ja läheni kiukustunutta miestä ihan likelle, "suo minulle anteeksi, ett'en siitä illasta voi mitään kertoa. Valalla olen sen vannonut Jumalalle ja itselleni. Älä minulta enää kysy äläkä minuun suutu. Ole armelias!"
Vanhus, kun katsoi tuohon hentoon, niin määrättömästi kärsivään olentoon, tunsi vihansa lauhtuvan yhtä äkkiä kuin se oli noussutkin. Hänen sydäntään kipeästi vihlaisi, kun hän katsoi noihin ohkaisiin ja surullisiin kasvoihin. "Kuinka sinun huomenna käynee," alkoi hän taas, epävakaisella äänellä. "Huomenna kuin he taaskin tutkivat sinua ja —"
Hän vaikeni. Koko hänen jättiläisruumiinsa värisi, ja hänen oli mahdotoin saada viimeistä sanaa sanotuksi.
Anna oli kohottanut ristiinpainetut, kuultavan ohkaiset kätensä. "Käy niinkuin Jumala tahtoo," lausui hän. "Minä tyydyn kaikkeen, mutta, isä," ja niinkuin joku hirmuinen ajatus olisi äkkiä juolahtanut hänen mieleensä, kääntyi hän kuumeentapaisessa tuskassa isäänsä ja kiinnitti huolestuneet silmänsä tarkkaavina hänen kasvoihinsa, "isä, ethän kuitenkaan varone vaaran häntäkin uhkaavan, — häntä siellä — Yrjöä?"
Vanhuksen pää painui alas ja Anna tuli häntä vieläkin likemmäksi. Hän laski kätensä isänsä käsivarrelle. "On aivan kuin olisi joku aave minua vainonnut nämät päivät," jatkoi hän värisevällä äänellä, "seurannut minua kuin varjo päivällä ja yksinäisinä öisinä seisonut mun vuoteeni ääressä. Kuinka Yrjön laita on? Kerran he asettivat minun hänen eteensä ja silloin he kiusasivat minua enemmän kuin koskaan sitä ennen kysymyksillään. Oi, se oli hirmuista! En tohtinut häneen vähääkään katsoa, ett'en olisi tykkänään hämmentynyt. Kuinka Yrjön laita on? Ethän, isä, arvele, että häntä onnettomuus uhkaa?"
Vanhus loi silmänsä tyttäreensä. "Kaikessa tapauksessa," sanoi hän, "saat hänen huomenna nähdä oikeudessa kanteenalaisena niin kuin sinäkin."
Annan katse jäykistyi. "Sen tiedän," kuului värisevä kuiskaus hänen huuliltaan. "Kaikesta vaivasta, minkä olen saanut kärsiä, en muuta muista, kuin sen ainoan, mutta se onkin hirmuisin kaikesta. Mutta uskothan, lieneehän jokainen varma siitä, että hän pääsee vapaaksi? Eihän ole mitään todistusta, ei niin mitään todistusta häntä vastaan."
Kuolettavassa tuskassa kiinnitti hän silmänsä isäänsä, mutta tämä kysyi tuimasti: "Oletko varma hänen viattomuudestaan?"
Hiljaisella huudahduksella nuori vaimo peräytyi askeleen ja vaipui tuolille isänsä viereen. Hän painoi kasvot käsiin ja koko hänen ruumiinsa vävähteli ikäänkuin kovista nyyhkytyksistä.
"Ajatteletko lastasi, Anna?" pitkitti hänen isänsä. "Muista häntä ja kerro vihdoinkin kaikki, mitä tuona onnettomana iltana on tapahtunut."
Annan kädet putosivat alas ja hänen katsantonsa oli niin kauhistunut, kuin jos kaikki manalan hirviöt olisivat häntä yhtähaavaa ahdistaneet. Hänen kasvonsa olivat kalmankarvaiset ja ikäänkuin haikiamman tuskan alla kivestyneet. — "Sitä en voi," huusi hän, "ja vaikka kuollakin mun täytyisi, en sitä sittenkään voi!"
Peltolan isäntä seisoi neuvotoinna. Hän tunsi itsensä voimattomaksi tuon ruumiillisesti heikon olennon suhteen, eikä tiennyt mitään neuvoa enemmän kuin tuomari taikka Annan asianajajakaan, kun he kokivat hänen salaisuuttaan riistää.
"Isä," lausui nyt Anna äkkiä, samalla kun hän vitkaan nousi penkiltä ja isäänsä lähestyen laski päänsä hänen olkapäälleen: "Isä, yhtä minä sinulta vielä pyydän. Rakas Jumala taivaassa ei minua niin kovin rankaise, että sallisi Yrjön minun tähteni tulla vieläkin onnettomammaksi. Mutta kun hän vapaana palajaa kotiin, isä, niin tervehdi häntä silloin minulta ja sano, että minä näinä pitkinä yksinäisinä päivinä olen ajatellut menneitä aikoja ja että nyt tiedän sen olleen minun syyni, kun emme onnellisia olleet. Nyt tiedän pitää arvossa hänen määrätöintä hyvyyttään minua kohtaan ja olen hänelle siitä kiitollinen. Minä pyydän häntä vihatta minua muistamaan, ja toivokaamme, että Jumalan anteeksi-antamus meille kummallekin tulee osaksi. Paremman vaimon hän olisi ansainnut, kuin minä olin. Mutta kova onni oli meille kummallekin niin määrännyt."
"Tuon kaiken tiedät, etkä kuitenkaan —" Anna tajusi hänen kysyvän katseensa. Verkalleen toisti hän: "Enkä kuitenkaan voi muuta."
Vielä tahtoi hän jotain lisätä, mutta ovi heidän takanaan narisi hiljaa. Niin nopeasti, kuin ajatus lentää, olivat ne lyhyet hetket kuluneet, jotka heille oli suotu yhdessä-oloon ja vanginvartia ilmoitti nyt armahtamatta eron-hetken tulleen.
Vaan muutamia yksityisiä sanoja saivat isä ja tytär toisilleen kuiskatuiksi ja sitten ottivat he katkerat, surulliset jäähyväiset toisiltaan.
Vielä koukistuneempana ja sisällisesti masentuneempana astui Peltolan isäntä vankilasta palatessaan kestikievaria kohden, johon hän oli korttierinsa ottanut, ja sillä välin istui hänen tyttärensä puisevalla tuolilla vankihuoneen hämärässä. Hänen kuumat ja kyynelettömät silmänsä tuijottivat sylissä oleviin, ristiinpainettuihin käsiin ja hiljainen kuiskutus kuului hänen väriseviltä huuliltaan: "Tämä tuntuu kuitenkin vaikeammalta kuin luulinkaan, — melkein liian vaikealta."