VII.
Samean talvipäivän hämärä valo lankesi oikeussalin korkeihin ikkunoihin ja valaisi himmeästi vanhanaikuista huonetta, jossa tänä päivänä tuo valitettavasti usein harhaileva ihmisellinen oikeus oli tuomitseva samoin harhailevia kanssaihmisiä. Yhä pimeämpi oli hämärä ovensuussa, josta kuuntelijat ahtaassa tungoksessa tuuppivat toisiaan ja heittivät puolittain uteliaita, puolittain syvästi liikutettuja katseita sulkuaitauksen yli, joka heidät eroitti siitä osasta salia, jossa oikeudenistunnon sija oli, ja jossa tyhjät istuimet odottivat oikeuden jäseniä.
Hyvä oli, ett'eivät kanteenalaiset, joiden asiaa tänä päivänä aiottiin tutkia, kuulleet niitä solvauksia, jotka joukon seassa kuului yhteydessä heidän nimiensä kanssa, eivätkä tienneet kuinka usein heistä näinä aikoina oli paikkakunnalla puhetta pidetty, kuinka äärettömästi asiaa sinne ja tänne harkittu, jopa siitäkin tuumailtu, kuinka Anna Heikkisen voimat kykenivät tekemään tuon kamalan työn, johon kenties tuntemattomat seikat olivat hänen saattaneet. Sittenkuin ensimmäinen, murhan herättämä kauhistus oli antaantunut, ja maltillisemmat ajatukset sijaa saaneet, alkoi yhä useampia ääniä kuulua, jotka päättivät, ettei niin viatoin olento, kuin Anna Heikkinen aina siihen saakka oli ollut, millään tavalla voinut kohottaa kättään kuolemaniskuun jotakuta lähimmäistään vastaan, vielä vähemmin häntä kohden, johon hellemmät muistot, ja kenties vieläkin kestävä sydänten taipumus häntä kiinnittivät.
Eikö sittenkin, jota enemmän asiaa ajatteli, olisi paljon suurempi syy epäluuloon hänen loukattua miestään vastaan? Mutta minkätähden hän sitten vaikenee, mitä merkitsee tuo jyrkkä äänettömyys, joka itse Annan puolustajatkin saa epäilykseen? Se tosin oli kysymys, johon ei kukaan tiennyt vastausta antaa, vaan että tätä vastausta kiitettävällä uteliaisuudella odotettiin, sen todisti jo ensi silmäys siihen tungokseen asti täytettyyn salin osaan, joka kuulijoille oli määrätty.
Hitaasti löi kello yhdeksää, ilmoittaen siten ajan tulleen, jolloin toimitus oli alkava ja kahden ihmisen ajallisesta tulevaisuudesta tuomio langetettava. Kohta kellon ensi lyönnillä taukosi äkkiä hälinä ovensuussa ja äänetöin mielen jännitys valtasi väkijoukon. Hetken ankara vakavuus rammistutti liukkaimmankin kielen, kun tuomari ja oikeudesto täsmälleen määrätyllä tunnilla astuivat sisään ja tuomari, sittenkuin kaikki olivat istumaan ruvenneet, selkeällä äänellä antoi käskyn kanteenalaisten saapuville tuomisesta. Kaikkein silmät kääntyivät kuin noiduttuina oveen, josta kohta senjälkeen kanteenalaiset, heidän asianajajansa ja vartiansa ilmestyivät. Anna oli puettu koristamattomiin mustiin vaatteihin ja hänen vaaleat hiuksensa riippuivat alhaalla kahdessa palmikossa. Koko hänen olentonsa, kun hän maahan luoduin silmin ja kasvot kalmankalveina ilmestyi uteliaitten näkyviin, muistutti enemmän kärsivästä marttyyristä kuin syyllisestä pahantekijästä. Kaikkein katsannot osoittivat sääliväisyyttä, mutta Anna ei kertaakaan nostanut silmiään maasta, astuessaan verkkaan ja horjuvin askelin ovelta oikeuden eteen.
Heti hänen jäljessään oli Yrjö Heikkinen tullut sisään. Hänkin oli luonut silmänsä alas, ja synkkä varjo pimensi hänen otsaansa, niinkuin hän myöskin nähtävästi koki painaa sitä kovaa ja katkerata mielenliikutusta, joka hänen kasvoissaan kuvautui, ja jonka puolisonsa kohtaaminen vast'ikään etuhuoneessa oli hänessä vaikuttanut. Hän asettui seisomaan jonkun matkaa vaimostaan, ja se levotoin, tuskallinen katse, jolla hän nyt loi silmänsä Annaan, osoitti, ettei hän mitään lukua pitänyt kuulijoista enemmän kuin oikeudestakaan, vaan että nuo kalveat, surulliset kasvot olivat hänelle kaikki kaikessa. Olisiko vaan ainoakaan lämmin katse noista suloisista, sinisistä silmistä häntä kohdannut! Mutta eikö vastikään etuhuoneessakin ainoastaan välttävä kädenliikutus, rukoileva kuiskaus: "Älä hämmennä mun viimeisiä voimiani," ollut kaikki, mitä hän oli vastannut miehensä sydämelliseen tervehdykseen? Olipa hänestä näyttänyt melkein, kuin olisi Anna pöyristänyt häntä nähdessään.
Yrjö Heikkinen veti niistinliinan taskustaan ja pyyhki kylmät hikihelmet otsaltaan, mutta samassa kuuli hän nimeään mainittavan ja katsahti sentähden ylös. Tuomari oli ikään ilmoittanut oikeuden tutkinnon alkavan murhajutusta, josta hänen vaimoaan etupäässä syytettiin, ja kysyi, josko toisella tai toisella, olisi jotakin muistutusta asiassa tehtävänä. Kumpikin antoivat he kieltävän vastauksen, ja sitten kuin tuomari oli vannottanut todistajat ja varoittanut heitä tarkasti totuudessa pysymään, antoi hän heille käskyn astua ulos, kunnes heitä tarvittaessa sisään vaadittaisiin, ja kehoitti päällekantajaa lukemaan kannekirjoituksen.
Tämä ei mitään uutta sisältänyt. Vielä kerran siinä kuulijoille kerrottiin tapauksen kaikki erityiset kohdat, jotka olivat Annaraukan niin kauhean epäluulon alaiseksi tehneet. Häneen kääntyi nytkin tuomari, niinpian kuin päällekantaja oli lukemisen lopettanut, näillä painavilla sanoilla:
"Minä kysyn teiltä, Anna Heikkinen, tunnustatteko itsenne syylliseksi nuorukaisen Tommi Ojalan Suorsakylästä kuolemaan?"
Nuori vaimo nojautui kädellään likellä olevan tuolin karmiin, kun hän verkkaan nosti suuret, surulliset silmänsä kysyjään. Tuijottaen katsoi hän koko ajan tuomariin, kun tämä kysymystä tehdessään pani erityisen painon jok'ainoalle sanalle, ikäänkuin tahtoi hän siten huomauttaa häntä hetken tärkeydestä, ja sitten loi hän silmänsä apua anovina asianajajaansa. Tämä lähestyi häntä ja näytti kuiskaavan muutamia rohkaisevia sanoja hänen korvaansa. Haudan hiljaisuus vallitsi huoneessa. Yrjö Heikkinen oli ehdottomasti kumartunut eteenpäin, voidaksensa paremmin nähdä vaimonsa kasvoja, ja hänen silmänsä riippuivat kuin naulatut Annan ohkaisissa, kalveissa huulissa. Nyt — nyt hänen toki jotakin täytyi vastata, nyt ei hän kumminkaan voine vaitiololla välttää tuota kauheata kysymystä, joka hänelle tässä kamoksuttavassa tilapäässä tehtiin, — nyt, kun kaikki oli kysymyksessä, kunnia ja vapaus, koko hänen ajallisen elämänsä tulevaisuus.
Anna painoi päänsä alas rinnalle ja vaikeni. Tuomari uudisti kysymyksensä ja asianajaja puhui taaskin puolittain kuiskaamalla nuorelle vaimolle vakavia, kehoittavia sanoja.
"Minä pyydän, älkää minulta enää mitään kysykö," lausui Anna nyt vapisevalla, tuskin kuuluvalla äänellä ja samalla loi hän silmänsä rukoilevina tuohon pöydän takana istuvaan mieheen, jonka terävät silmäykset näyttivät tunkeutuvan aina hänen sydämensä syvimpään pohjukkaan.
Tuomari katsoi asianajajaan, mutta tämä nosti vaan neuvotoinna olkapäitään.
"Minun täytyy teitä huomauttaa siitä, Anna Heikkinen," lausui tuomari taas hetken aikaa vaiti oltuaan, "että te, kun kovakiskoisesti kiellätte antaa minkäänlaista vastausta, vaan suuresti huononnatte asianne. Ainoastaan suorat, totuuden rajoissa vakaasti pysyvät vastaukset kaikkiin teille tehtyihin kysymyksiin voivat olla teille hyödyksi."
"Mutta tyydynhän niskoittelematta kaikkeen, mitä minusta päätetään," vastasi Anna nyt, työläästi kerättyään kaikki voimansa, ja Yrjö Heikkisen kasvoista katosi viimeinenkin toivon säde. Kuulijain parvessa kävi hiljainen tohina ja yksityisiä ihmettelemisen, jopa hämmästyksenkin huudahduksia kuului heidän seastaan. Semmoista vastausta ei vielä koskaan kuultu kysymykseen, johon tavallisesti vaan kovalla kiellolla vastattiin. Puhuiko hän hourauksessa vai oliko vastauksensa pidettävät myönnytyksenä? Moni läsnäolevista, joka tähän saakka oli pitänyt Annan syyllisyyden mahdottomana, alkoi nyt kuitenkin sitä uskoa todeksi, sillävälin kuin mainittu kummallinen vastaus syvästi liikutti niitä, joiden sääliväisyyttä tuo miellyttävä, nöyräluontoinen vaimo oli herättänyt.
Tuomarikin näytti kuuluvan viimemainittujen joukkoon. Ihmeteltävällä kärsivällisyydellä teki hän kanteenalaiselle yhä kysymyksiä, joiden kautta koki saada häntä järkevämpiin vastauksiin, mutta kaikki hänen vaivansa menivät turhiin. Ne tosiasiat, jotka Anna ennenkin oli myöntänyt, tunnusti hän nytkin oikeiksi, tunsi myöskin pöydällä olevat kultaiset ketjut omikseen, mutta muihin kysymyksiin ei hän mitään vastannut.
Tutkimus kävi muuten aivan tavallista uraa, todistajat kertoivat vaan tosiasioita, jotka jo aikoja sitten olivat yleisesti tunnetut. Valitettavasti oli tässä jutussa monta todistusta syytettyä vastaan, mutta ei ainoatakaan, joka olisi puhunut hänen puolestaan, ell'ei senlaisena pidetty Katrin antamaa kirjallista kertomusta Annan kauheasta tuskasta ja hätäisistä sanoista: "ihan varmaan, minä olen viatoin," vähää ennen kuin tuo onnetoin tapaus tuli ilmi.
Todistajain kuulustettua luettiin tämä Katrin antama kertomus, jonka hän oli kirjallisesti tehnyt, kun ei kivuloisuutensa tähden kyennyt tulemaan saapuville. Mutta näistä himmeistä sanoista voi vaan pelastusta toivova sisaren sydän odottaa sanottavaa vaikutusta niihin miehiin, joiden vallassa asian ratkaiseminen oli, ja jotka tuskin voivat käsittääkään Annan silloisen tuskan kovuutta, kun eivät sitä itse olleet nähneet. Aina selvemmin huomasivat he sen tukalan hetken auttamattomasti lähestyvän, jolloin heidän tuli julistaa langettava tuomio tuon nuoren vaimoraukan yli, jonka kova kohtalo herätti heidän syvintä säälimistään, ja jonka, jos hän todella olikin syypää, kenties onnettomimmat asianhaarat olivat kysymyksessä olevaan kamalaan työhön saattaneet.
Koko oikeuden istunnon ajan, niinkauvan kuin kysymykset yksinomaisesti häntä tarkoittivat taikka todistajain kertomukset syytöksellä häntä uhkasivat, oli Anna osoittanut suurempaa mielenmalttia ja levollisuutta, kuin hänen ensimmäisen silmin-nähtävän liikutuksensa suhteen olisi voitu odottaakaan, ja ainoastaan, kun tuomari Yrjö Heikkisen puoleen kääntyi ja odottamattomilla, äkkinäisillä kysymyksillä koki häntä solmita, näytti tukala levottomuus valtaavan Annan mielen; lensipä hehkuva puna hänen kasvoilleen ja hän tuntui helpommin hengittävän joka kerran, kun Heikkinen hätäilemättä ja arvelematta antoi ensimmäisen kertomuksensa kanssa täydellisesti yhtäpitäviä vastauksia. Tutkimuksen kestäessä oli yleisesti luulo Annan syyllisyydestä vakaantunut; nekin, jotka alussa olivat sitä mahdottomana pitäneet, eivät enää saattaneet epäillä, vaikka tosin jokainen piti luultavana, että asiassa oli lieventäviä seikkoja, joita ei tähän saakka vielä oltu selville saatu. Yksin päällekantajakin, joka vielä kerran luki kanteen ja loi yleissilmäyksen todistajain esiintuomiin tosiasioihin, esitti, ett'ei tässä voitu otaksua murhan tapahtuneen vapaalla aikomuksella, vaan että satunnaiset seikat olivat kuolettavan iskun vaikuttaneet; mutta tämän viimeisen luuli hän tulleen täydesti toteen näytetyksi ja vaati sentähden oikeuden tekemään päätöksen asiassa.
Annan asianajajalle tuntui nähtävästi vaikealta puolustaa sitä, jota hän ei itsekään vähääkään uskonut. Kun häneltä puuttui minkäänlaisia todistuksia Annan viattomuudesta, joilla olisi voinut kuulijainsa vakuutusta hämmentää, koki hän kumminkin heidän tunteihinsa vaikuttaa. Kauniisti sujuvassa puheessa esitti hän Annan edellistä virheetöintä elämää, huomautti siitä kunnioituksesta, joka yleisesti oli langennut hänen perheensä osaksi, eikä edes kamoksunut hienosti viitata hänen miellyttävään, ylevätä mieltä todistavaan ulkomuotoonsa, ja koki kaiken tämän nojalla näyttää Annan syyllisyyttä siveellisesti mahdottomaksi, sitä enemmän kun murhatun ja hänen keskinäinen suhteensa ennen oli ollut enemmän kuin ystävällinen, sen mukaan kuin useitten todistajain kertomuksesta voi päättää. Siihen katsoen hän myöskin huomautti, että paljon enemmän oli syytä epäluuloon erästä toista henkilöä kohtaan. Lopullisesti vaati hän oikeutta todistusten puutteessa julistamaan kanteenalaisen syyttömäksi.
Hänen puheensa sai kyynelet vakavimpainkin miesten silmiin ja ovensuusta kuului kovia nyyhkytyksiä. Kaikkein silmät kääntyivät säälivinä nuoreen vaimo-raukkaan, jonka kohtalon kenties jo ensi hetki kauhistavasti määräisi, sulkien hänet äärettömän pitkiksi vuosiksi vankilan muurien sisään ja hävittäen hänen nimensä eläväisten joukosta. Hän itse oli kuin marmorikuva, — niin liikkumattomana seisoi hän, kertaakaan nostamatta silmiään maasta, ainoastaan hänen ristiinpainetut kätensä puristuivat vetotaudin tapaisesti toisiinsa. Sitä pientä liikettä paitse, jota kenties ei kukaan muu huomannut kuin hänen miehensä, olisi voinut epäillä, josko hän ylipäätään oli sanaakaan tajunnut koko puheesta.
Heikkinen oli asianajajan puheesta kärsinyt kuolemantuskia ei ainoastaan huolesta Annan kohtalon suhteen, vaan myöskin siitä piinasta, nähdä alinomaa vaimonsa sydämen salaisuudet säälimättä vedettävän julkisuuden valoon, ja kuulla yhä vierailta huulilta sen masentavan tosiasian, että hänen sydämensä oli ennen ollut toisen oma. Hengittäminen kävi onnettomalle miehelle vaikeaksi. Hänen sydäntään ahdisti, hänestä tuntui kuin täytyisi hänen tukehtua, ja ikäänkuin unessa kuuli hän tuomarin käskevän asianomaisia astumaan ulos, siksi aikaa, kuu oikeus tekisi päätöksen, mutta — — mikäpä nyt tapahtui. Oliko hän menettänyt järkensä taikka häikistelikö häntä joku mielen kuvaelma? Totta tosiaan, eikö hän selvään nähnyt oikeuden palvelijan pikaisilla askelilla, juuri kuin jotakin tärkeätä olisi kysymyksessä, rientävän salin poikki ja häiritsevän oikeuden säännöllistä istuntoa antamalla erään kirjeen tuomarin käteen ja kuiskaamalla hänelle samassa joitakuita selittäviä sanoja.
Heikkinen hieroi silmiään ja kumartui eteenpäin. Ei, unen-näköä se ei ollut. Hän näki selvään, kuinka tuomari, nähtävästi kummastuneena, otti kirjeen, aukaisi sen ja silmäeli kirjoitusta; kuinka hän sitten kääntyi toisiin, sivulla istuviin herroihin ja vaihtoi heidän kanssaan pari sanaa, ja kuinka viimein kirje heidän välillään kulki kädestä käteen ja antoi heille syytä hiljaiseen keskusteluun.
Kuulijain seassa ilmestyi levottomuutta. Hetki oli jännittävä ja sentähden jokainen satunnainen tapaus lisäsi mielen kiihkeyttä. "Mitä tämä merkitsee? Kirje? Mistä se on tullut?" Suusta suuhun kävivät nämät kysymykset ja oven suussa nousi pian tohina, kuin kaukaisten kuohujen pauhinasta. Vaan kun tuomari ojensi kätensä, vaatien hiljaisuutta, lakkasi melu äkkiä ja kuolon-hiljaisuus vallitsi huoneessa. "Olen tässä saanut vastaanottaa pastori H:n kirjoittaman kirjeen," lausui tuomari tyyneenä ja vakavasti, "jossa hän sanoo, että kirjeentuoja, jos mahdollista on, todistajana kuulusteltaisiin siinä jutussa, joka tänäpäivänä on tutkittavana ollut. Äkkinäinen sairauden kohtaus on estänyt häntä todistajaa tänne seuraamasta, niinkuin aikomuksensa oli ollut. Hänen pyyntöönsä katsoen, ja koska on syytä toivoa senkautta saatavan parempaa selkeyttä tässä tärkeässä ja aina vielä himmeässä asiassa, päättää oikeus, siitä erityistä tutkimusta pitämättä, yksimielisesti myöntää, että poikkeavaisesti puheena oleva todistaja vielä tässä istunnossa tulee kuulusteltavaksi."
Samassa antoi hän oikeudenpalvelijalle viittaamalla käskyn tuoda todistaja esiin.
Sanomattoman vaikutuksen tekivät nämät tuomarin lausumat sanat kuulijoihin. Jokainoan läsnäolevan mieleen lensi aavistus siitä, että jotakin tärkeätä oli kysymyksessä, että jotakin uutta oli tuleva, kenties jo ensi hetkessä, ja kaikkein silmät kääntyivät oveen; mutta sanassa kun se aukeni kuului yhteen äänen yleinen hämmästyksen huuto kuulijain parvesta. Todistaja oli — — — vaimoinen henki. Epävakaisilla askelilla, pelonalaisesti katsellen ympärilleen astui hän oikeuden-palvelijan seurassa huoneesen.
Kanteenalainen, jonka viimeinen tapaus myöskin oli herättänyt uneilevasta levostaan, oli tietämättänsä kääntynyt oveen, ikäänkuin saadakseen mitä pikemmin odotettua nähdä. Silmät levällään tuijotti hän oveen, mutta heitettyään vaan ainoan katseen tulijaan, vaipui hän aivan kuin hämmästyksestä kangistuneena likeiseen tuoliin istumaan. Hän oli tuntenut Leipuri-Leenan.
Vaimo näytti viimeisinä kuukausina käyneen vuosia vanhemmaksi. Ei hän enää astunut entisellä jäntevyydellä, vaan näytti, ehkä hän vapaehtoisesti oli saapuville tullut, nyt vastenmielisesti ja ainoastaan oikeuden palvelijan hiljaisista kehoituksista lähestyvän oikeuden herroja. Kun Leenan papinkirja oli tarkistettu ja hän oli tehnyt todistajan-valan, kehoitti häntä tuomari totuuden mukaan kaikki kertomaan, mitä hän mahdollisesti tiesi ja tunsi nuoren Ojalan kuolemasta.
Magdaleena Jaakontytär pyyhki esiliinan kulmalla silmiään. "Herra tuomari," vastasi hän, "minä olen köyhä vaimoparka, mutta joka minun vaan tuntee, hän myöskin tietää, että aina olen rehellisellä työllä leipäni ansainnut, ja —"
"Minun täytyy teitä siitä huomauttaa, Magdaleena Jaakontytär," keskeytti häntä puheenjohtaja, "että teidän tulee pysyä tarkasti asiassa, ja että teidän on vaan minun kysymyksiini vastaaminen. Vielä kerran siis, mitä tietoja voitte te antaa niistä seikoista, jotka ovat vaikuttaneet Tommi Ojalan kuolemaan?"
Vaimo pyyhki taaskin silmiään ja nytki hätääntyneenä esiliinaansa, eikä näyttänyt tietävän mitä vastata.
Tuomari alkoi tuskastua ja veti otsansa ryppyyn. "Te olette tuoneet minulle kirjeen papiltanne ja sielunpaimeneltanne, jossa hän minua pyytää kuulemaan teidän todistustanne kysymyksessä olevassa asiassa. Te olette itse halunneet — —"
Vaimo kavahti äkkiä ujoudestaan. "Minäkö halunnut?" lausui hän, ja ääni, jolla hän sen lausui, oli jo sangen uskalias. "Ei, herra tuomari, minä en ole niin mitään halunnut, mutta minun poikani — —" Hän viivähti taaskin. "Minun poikani on nyt jonkun aikaa ollut sairaana, ja —"
Tuomari näytti vähällä pitäen tykkänään menettävän kärsivällisyytensä. "Minun täytyy teitä siitä huomauttaa," keskeytti hän taaskin vähän kovemmalla äänellä todistajan puheen, "että siitä seuraa kova rangaistus, jos te ilman laillista syytä tässä häiritsette ja viivytätte oikeuden istuntoa. Viimeisen kerran minä teitä kehoitan pysymään asiassa."
"Mutta, herra tuomari," lausui Leena itkusuin, "olenhan minä asiassa. Minun poikani oli Tommin paras ystävä. Olisin totta tosiaan toivonut, ettei hän koskaan olisi Tommia nähnyt. Minä vaimoraukka —"
"Hänen paras ystävänsä!" Todistajan sekava puhe näytti äkkiä tuomarista merkittävältä. "Mikä mies teidän poikanne on, ja mikä on hänen nimensä?"
"Hän on Petter. Petter Leenanpoika Taavettilasta, ja hän on aina elänyt rehellisesti; ei kukaan voi hänestä muuta sanoa."
"Hän oli siis ystävyydessä nuoren Ojalan kanssa?"
"Niin oli, herra tuomari. Hän palveli muutamia vuosia renkinä Ojalassa.
Ja hän oli aina hyvää Tommin kanssa."
"Minkätähden läksi hän palveluksestaan?"
Leena viipyi vastauksella, mutta mieleensä mahtoi juolahtaa papin vakava kehoitus, ilmoittaa suora totuus, mitäkään peittämättä, koska petos ei häntä kumminkaan enää mihinkään auttaisi. "Ihmiset ovat niin pahoja," alkoi hän jälleen. "He nostivat Petteristä kaikenlaisia pahoja puheita, sanoivat hänen elävän hurjasti ja viettelevän Tommiakin pahaan, ja viimein Ojalaisetkin sen uskoivat ja panivat hänen palveluksestaan pois, mutta —"
"Ja hänellä oli senjälkeen kuitenkin yhteyttä talon pojan kanssa?"
"Niin oli, herra tuomari. Se on, hän meni Suorsakylään aina, kun siellä jotakin erinomaisempaa kestiä oli. Ja väliin hän hätimmiten kävi Tommin kanssa jahdilla."
"Se on, hän kävi salametsästyksellä Tommin kanssa," sanoi tuomari kovuudella. "Tutkimuksessa on tullut ilmi, että nuori Ojala viimeisinä aikoina oli senlaista harjoittanut. Teidän poikanne häntä siihenkin houkutteli?"
"Ihmiset niin sanovat, herra tuomari, mutta ihmiset ovat pahoja," huusi Leena kiivaasti. "Kun Tommi pari vuotta oli poissakin näiltä paikkeilta, ei Petterini paljonkaan ole hänen kanssaan seurustellut."
"Se ei asiaan mitään vaikuta. Tommi ei niin kaukana oleskellut, ett'ei heillä olisi tilaisuutta ollut yhdessä ilkeyksiä harjoitella. Sitä paitse Tommi jo kaiken tämän kesää on ollut vanhempainsa luona."
"On herra tuomari, mutta, niinkuin jo sanoin, kävivät he vaan hyvin vähän jahdilla, ei kuin siksi nimeksi ja ainoastaan vuoksi, eikä Petterini siitä niin mitään hyötynyt. Jos he joskus onnistuivatkin saada jonkun onnettoman pienen jäniksen taikka muun laihan eläinkurjan, otti Tommi sen aina jyväkuormaansa ja vei kaupunkiin myytäväksi. Oi, hän oli aina rahan tarpeessa eikä Petteri siitä saanut merkkiäkään nähdä."
"He siis suorastaan pitivät kauppaa ryöstetyllä tavaralla ja jakoivat voiton?"
"Jakoivat? Ei, herra tuomari, jakamisesta ei puhettakaan," vastasi Petterin äiti, joka, yhä enemmän kiivastuen, tykkänään unhotti ensimmäisen pelkonsa ja häminsä. "Ojalan Tommi eli aina riuskasti, ja suurilla sanoilla hän kerskasi markoistaan, samoin kuin hän Petterillekin lupasi kultaa ja hopeata jok'ainoasta tiedosta, minkä hän Anna Heikkisestä toi siihen aikaan, kun tänä vielä oli kotonaan. Mutta ei suuret sanat suuta halkaise eikä lupaus taloa hävitä. Kun maksusta tuli kysymys, puuttui häneltä aina rahoja ja niin kuittaisi hän tuon tuostakin kaikki tyhjillä lupauksilla vaan. Eikä minun poikani saanut, ei niin penniä siitä komeasta hirvestäkään, jonka viimeisen kerran metsästämässä ollessaan saivat, ja jonka kuitenkin Petter oli ampunut. Mutta hänpä jo kyllästyikin alinomaiseen odotukseen ja turhiin lupauksiin, ja kun hän tuona onnettomana sunnuntaina läksi Suorsakylään, sanoi hän: 'Tänään täytyy Tommin minulle suorittaa velkansa, taikka teen minä hänelle semmoiset tepposet, että koko kylä siitä puhuu'. Mutta hän ei päässytkään Tommin kanssa selville, kun tämä häntä vältti, ja tiesi aina karttaa joutumasta hänen kanssaan kahdenkesken. Sentähden Pettteri pistäysi jäljessä, kun Tommi läksi Anna Heikkisen kanssa koivukkoon. Hän toivoi siellä saavansa rauhassa Tommia puhutella ja tahtoi myöskin tietää, mitä noilla kahdella oli koivukossa tekemistä. Ensiksi hän ei tahtonut heitä löytää, mutta kova ja kiivas puhe ilmoitti, missä suunnassa hänen tuli heitä hakea, ja kun hän tuli lehdikkoa lähelle, näki hän, kuinka Anna Heikkinen juuri silloin repäisi jotakin kiiltävää kaulastansa, kuinka hän heitti sen maahan ja, tallattuaan sitä jalallaan, pujahti Tommin sivu ja kiidätti juoksujalkaa taloa kohden. Petter antoi hänen juosta ja lähestyi siihen sijaan Tommia, joka juuri kumartui ottamaan jotakin maasta. Niinpian kuin Tommi näki poikani, huusi hän raivoisena: 'Tuletko sinä rosvo taas minun tielleni?' 'Hohoo, kuka rosvo on?' sanoi Petter. 'Minä vaadin sinulta rahojani ja ellet niitä tänään anna, niin —' Ennenkuin hän sai puheensa lopetetuksi, tarttui Tommi hänen kurkkuunsa. Oli juurikuin täytyi hänen johonkuhun vihansa puskea. Hän viskasi Petterin maahan, kuristi häntä yhä kaulasta, ja herjasi ja soimasi häntä kaikkeen syypääksi. Ei minunkaan poikani ole juuri pelkuri ja terveenä ollessaan hänessä kyllä oli miestä, mutta sen hän minulle vakuutti, että hän silloin luuli viimeisen hetkensä tulleeksi. Ei hän voinut liikahtaakaan eikä liioin huutaa apua, ja — — totisesti herra tuomari, ei hänen aikomuksensa ollut Tommia hengiltä ottaa —"
Leena peitti taaskin kasvonsa esiliinankulmaan, ja tuomarin täytyi vakaasti häntä kehoittaa kertomustansa pitkittämään, sillä välin kuin salissa muutoin hallitsi niin syvä hiljaisuus, että voi selvään kuulla, kuinka kärpänen, jonka ensimmäinen pilven takaa koituva päivän säde virkisti uuteen elämään, iloisesti surisi ikkunassa.
"Niin, näette, herra tuomari," jatkoi Leena kotvan aikaa vaiti oltuaan, "poikani on nyt jonkun aikaa ollut sairaana ja minun, vaimoparan, täytyy häntä käsieni työllä elättää, mutta ei se minusta ollenkaan ole niin vaikealle tuntunut kuin se, että mun nyt tässä teidän ja kaikkein ihmisten edessä täytyy häntä syyttää. Mutta hän ei saanut yöllä eikä päivällä vähääkään rauhaa, vaan tahtoi minua antamaan häntä edes ja suurella työllä ja tuskalla sain häntä siitä tähän saakka pidätetyksi. Kun hän eilen sai kuulla, että asia tänäpäivänä tulisi kenties ratkaistuksi, valitti hän kaiken yötä sielunvaivoissa eikä enää mikään auttanut, vaan minun täytyi tän'aamuna lähteä pastorin luokse ja —"
"Magdalena Jaakontytär," keskeytti puheenjohtaja taaskin malttamattomana, "minun täytyy teitä huomauttaa —"
"Kyllä, kyllä, herra tuomari, täytyyhän mun kaikki ihan täsmälleen kertoa, sillä sen olen Petterilleni luvannut. Kun siis Tommi häntä kuristi, niin että hän oli vähällä henkensä heittää, onnistui hän suurella vaivalla vapaalla kädellään saada puukostaan kiinni ja hän pisti sillä vähäisen Tommia, pakoittaaksensa häntä hellittämään. Totisesti, herra tuomari, ainoastaan sentähden eikä minkään muun, niin on hän pastorillekin sanonut, ja samassa tunsi hän Tommin käsien irtautuvan. Petter veti vähän henkeä ja hyppäsi ylös, silloin, silloin makasi toinen veressään hänen edessään, eikä voinut enää kuin korahtaa. Poikani kamastui. Hän heitti veitsen syrjään ja riensi kauas ja aina kauemmaksi hirmupaikan läheisyydestä, niin pitkälle, kuin jalkansa vaan voivat häntä viedä. Tultuaan vihdoin virran rannalle, heittäytyi hän ajattelematta, palavana kuin oli, veteen, ui toiseen rantaan ja juoksi taaskin eteenpäin, ja aina vaan eteenpäin kunnes viimein hengästyneenä ja lähes tunnottomana tuli minun luokseni. Siitä saakka, herra tuomari, on hän ollut vuoteen omana ja kärsinyt —"
Kolina ja levottomuus keskeyttivät äkkiä Leenan puheen. Kaikkein silmät kääntyivät Yrjö Heikkiseen, joka väkisen tahtoi päästä irralleen ja rientää vaimonsa luokse.
"Päästäkää, oi päästäkää minua," huusi hän tuskallisella äänellä.
"Ettekö näe, että hän kuolee?"
Kaikki katsoivat osoitettuun suuntaan, ja — toden totta, paitse häntä ei kukaan siinä kuumeentapaisessa mielenjännityksessä, jolla Leenan kertomusta oli seurattu, ollut huomannut, että kanteenalainen, tuolilla istuessaan, oli mennyt tainnoksiin.