VIII.
Taaskin hyväili keväimen virvoittava tuulahdus tuota vanhaa ja kuitenkin ijäti nuorta, uudelleen elpynyttä maailmaa. Notkein siivin kohosi leivonen ylös taivaan loistavaan sineen ja liverteli siellä kajahtelevan riemuvirren; virkistyneen maan raitis lemu täytti ilman ja avonaisesta ikkunasta virtasi orvonkukan suloinen tuoksu. Valkoiset kartiinit, jotka jo kaivan olivat ikkunaa peittäneet, olivat nyt vedetyt syrjään, jonkatähden tuulen lauhkea hengähdys estämättä pääsi sisään vilvoittelemaan sen nuoren naisen kalveata otsaa, joka, mukavassa nojatuolissa istuen, oli kallistanut päänsä sivulle asetettuun tyynyyn, jonka yli hänen hajanaiset, vaaleat hiuksensa rikkaissa suortuvissa lainehtelivat. Hänen rintansa kohoili ja nauttien hengitti hän sisään sitä raitista ilmaa, joka taas kerran monesta aikaa loi terveyden kuumoittavan hohteen hänen poskilleen.
"Oi Katri," sanoi hän rullatuolissa hänen vieressään istuvalle sisarelleen, nostaen samalla päätään ja luoden silmänsä ikkunasta määrättömään kaukaisuuteen. "Katri, minä näen tuolla sinisen taivaan! Näen sen ulottuvan kauas, niin kauas kuin silmä kantaa, eikä enää niin ahtaasti rajoittuvan kuin vankilan pienestä ikkunasta katsoessani. Minä näen vapaan maan, jossa ahkeran maanmiehen aatra kyntää vakoja, näen nuoret laihot, jotka levittävät vihannat vaipat vainioille. Näen koivujen oksilla pieniä lehden alkuja, — ja tämä on kaikki mun omaani, voin taaskin vapaasti käyskennellä tuolla ulkona, luonnon ihanuudessa ja armaan Jumalan lämpimässä päivänvalossa; käsitätkö, mille tämä minusta tuntuu?"
Hänen silmänsä hehkuivat, ja ehdottomasti oli hän tulvailevissa tunteissaan tarttunut Katrin käteen, mutta tämä hämmästyi. "Anna," huudahti hän, "mitä sinä teet, ja mitä olet tuossa nyt puhunut? Kun täytin tahtosi ja annoin ensi kerran nostaa sinut ikkunan luokse, etkö silloin luvannut minulle olla tyyni ja hiljainen etkä ollenkaan ruveta levottomaksi?"
Hiljaisen ilon hymy ilmestyi tuon nuoren vaimon hienoissa, melkein lapsekkaissa kasvoissa. "Älähän sitä kummeksi, jos minä ihastun nähdessäni maailman vieläkin noin kauniina," vastasi hän. "Eroitus sen välillä, jonka pelkäsin tulevan, ja tämän, joka todenperään on tullut, on liian suuri. Minusta tuntuu, kuin tahtoisin lentää kauas tuonne taivaan sineen ja —"
"Ei, tuota en voi pitemmälle sallia." Katrin katsanto oli käynyt yhä levottomammaksi, ja kun hän näillä sanoilla keskeytti Annan haaveksivan puheen, tarttui hän samalla läheisellä pöydällä olevaan kelloon. Mutta hänen hoidettavansa esti häntä sitä liikuttamasta.
Hän laski kuultavan valkoiset sormensa Katrin kädelle ja lausui: "Älä sitä tee, Katri! Katso minä tahdon olla hyvä, olla kuuliainen ja makaan jo hiljaa tässä tyynyllä; kuule mun pyyntöäni äläkä vaadi, että mun aina tulee vaieta, että mun yhä tulee painaa sydämeeni sitä, jota en enää voi vastustaa. Kun kuumeenhoureista toinnuin unentapaiseen tuntemiseen, silloin heikkoudessani halusta nautin hiljaista lepoa, antauin ehdottomasti teidän hellään huolenpitoonne ja tunsin siinä olevani hyvässä turvassa. Mutta nyt polttavat tuhannet selittämättömät kysymykset sydäntäni, ne riuduttavat minun, ellen tohdi niitä sanoihin pukea. Vastaa minulle sentähden, Katri, tietääkö — — tietääkö nyt koko maailma, ett'en ole mikään murhaaja?"
"Tietää, armas lapseni, koko maailma sen jo tietää. Saimmehan vastaanottaa niin monta osanottavaisuuden osoitusta, ett'emme enää tienneet, kuinka voimme estää ihmisiä häiritsemästä meitä sinun hoidossasi. Ja mikä on vielä merkillisempää, nyt ei kukaan sano kantaneensa tuota surkeata epäluuloa."
Annan huulet vetääntyivät hienoon hymyyn. "Oi, se on hyvä," vastasi hän hiljaa, "Mutta sano minulle myöskin, Katri, kuinka Leipuri-Leenan pojan on käynyt? Ovatko he hänenkin sulkeneet vankilan pimeään, kamalaan suojaan?"
Katri pudisti päätään. "Petter," kuului vastaus, "kuoli muutamia päiviä sen jälkeen, kuin sinä vapautettiin ja sitten kuin hän oikeuden herroille ja todistajille oli itse vielä tehnyt täydellisen tunnustuksen. Kun häntä oikeudenistunto-päivänä omantunnon vaivat pakoittivat pastorille rikostaan kertomaan, ei heillä ollut siihen enää aikaa, koska tahtoivat saada Annan viattomuuden oikeuden herroille ilmi, ennen kuin kenties väärä tuomio olisi langetettu. Pastori, joka sattui olemaan pahoinvoipa, ei voinut Leenaa seurata kaupunkiin, vaikka hän halusta olisi tahtonut sen tehdä. Mutta kun hän ei voinut Leenaan luottaa, lähetti hän uskotun miehen hänen mukaansa, jonka tuli Leenaa seurata, kunnes hän oli saapunut oikeaan paikkaan ja antanut kirjoituksensa oikeuden palvelijalle. Ja silloin, Jumalan kiitos, tuli apu kamalimmassa hetkessä."
Katri vaikeni taaskin, mutta Anna, joka sydämeensä oli kätkenyt hänen sanansa, niinkuin kukkanen kätkee virvoittavan kastehelmen, katsoi rukoillen häneen. "Kerro enemmän, Katri," sanoi hän. "Mielessäni vivahtelee niinkuin unen-näkönä vähäisen siitä, kuin senjälkeen tapahtui, mutta tarkkaan en mitään tiedä, en edes sitäkään, millä tavoin tänne tulin."
Katri katsoi miettivänä ja huolellisna sisarensa liikutettuihin kasvoihin, hänen hehkuviin silmiinsä, jotka niin suurina katsoivat häneen noista kalveista, laihtuneista kasvoista. Kernaimmin olisi hän lähettänyt hänet jälleen levolle, mutta käsitti kuitenkin, että mietteet, jotka hiljaisuudessa kalvaavat ja työskentelevät, helposti voivat vaikuttaa vaarallisemmin kuin suoraan puhutut sanat. Levollisella ja ystävällisellä tavallaan aikoi hän sentähden uudelleen kertoa, kuinka heille oli mahdotointa jäädä kotiin tuona surullisena päivänä, jolloin Annan tulevaisuus oli määrättävä, kuinka hänkin, huolimatta ruumiillisista vaivoistaan oli antanut rahdata itsensä kaupunkiin, viettääkseen vanhempainsa kanssa sitä päivää pelossa ja epätoivossa erään siellä asuvan sukulaisen luona. Hän kuvaili elävästi heidän kaikkein riemullisen ihastuksen, kun Ville, joka eräässä nurkassa kuulijain takana oli seurannut oikeuden tutkimusta, oli syöksynyt sisään, tuoden ensimmäisen tiedon todellisen murhaajan ilmisaamisesta, ja sitten heidän hirveän peljästyksensä, kun Anna kohta senjälkeen, niinkuin näytti, hengetöinnä kannettiin huoneesen, sekä koko perheen epätoivoisen neuvottomuuden huomatessaan, että hän, sittenkuin hän työllä ja tuskalla oli saatu tointumaan, makasi tunnotoinna kuumeen houreissa. Vielä kertoi Katri, kuinka he vihdoinkin tulivat siihen päätökseen, ett'ei häntä vietäisikään Suorsakylään, jossa muistot viimeisistä tapauksista varmaankin vaikuttaisivat hänessä levottomuutta, vaan suoraan Heikkilään, ja kuinka äiti ja Yrjö olivat häntä hoitaneet siinä kovassa, vaan nyt onnellisesti voitetussa taudissa, johon hän senjälkeen sairastui.
"Sen hyvin tiedän," vastasi Anna. "Äidin lempeät kasvot vaikuttivat aina rauhoittavaisesti minuun, ja hänen koskentansa teki minulle niin hyvää."
"Ja kuitenkin," — sisaren älykkäät silmät kiintyivät melkein tuskallisesti tutkivalla katseella Annaan, — "kuinka olisi äiti tullut toimeen, kuinka olisi hän yksinään voinut siinä kestää, ell'ei Yrjön vahvat käsivarret ja väsymättömät voimat olisi yöt ja päivät olleet hänelle uskollisena apuna!"
Anna ei mitään vastannut. Hän loi vaan silmänsä maahan ja huulien ympärillä hytkähteli ikäänkuin pidätetty suru, jonkatähden Katri kiiruhti jatkamaan: "Ja kun vihdoinkin taudin valta oli murrettu, kun äiti ei enää voinut olla kotoa poissa, silloin täytyi sinun tyytyä siihenkin, että minä raukka edes olin täällä sun rattonasi ja autoin sinua saamaan loppua niistä äärettömän pitkistä hetkistä, joina sun vielä sen jälkeen täytyi avuttomana virua vuoteella. Jumala tosin tietää, kuinka katkeralle se minusta tuntui, kun en koko tänä kovana aikana ole voinut enempää tehdä."
"Sinä armas, uskollinen sydän!" Anna sulki Katrin käden omiinsa ja katsoi häneen kiitollisesti hymyellen. "Niinkuin et sinä muka tietäisi, mistä arvosta sinun läsnä-olosi ja puhuttelusi minulle ovat! Ja niinkuin et tietäisi olevasi meidän kaikkein turva ja neuvonantaja. Tule, auta minua nytkin. Tule hyvin lähelle, sillä minun täytyy sinulta jotakin kysyä, ja pelkään sitä tehdessäni omaa ääntäni."
Katri vieritti tuolinsa niin likelle sisarensa tuolia kuin hän vaan suinkin voi ja kallisti päätään kysyvällä katseella silmissään alas häntä kohden. "Katri," alkoi Anna taas, "sittenkuin olen paranemaan ruvennut, tulee Yrjö aina harvemmin luokseni ja viimeisinä aikoina hän tuskin ollenkaan on täällä käynyt."
"Mutta tiedäthän, lapseni, ett'ei hän tänään ole kotona, että hän jo eilen läksi Suorsakylään, vanhempia tervehtimään ja viemään heille tarkkoja tietoja sinun terveydestäsi, niinkuin hän oli äidille luvannut."
"Sen tiedän, Katri, ja tiedän myöskin, että hän minä hetkenä hyvänsä saattaa tulla kotia, että hän silloin tuo minulle terveisiä isältä ja äidiltä, kysyy hyvin kohteliaasti, kuinka terveyteni laita on ja lähtee taas heti sanomatta mulle ainoatakaan sydämellistä sanaa."
"Halajatko sitten häneltä semmoista, Anna?"
Anna loi katseensa maahan ja hänen pitkissä silmäripsissään heilui kirkas kyynel, joka vähitellen niistä erkani, ja vierähti alas hänen kalvealle poskelleen.
"Älä sitä oudoksu," jatkoi Katri, "jos Heikkinen täältä vetääntyy pois. Kenties luulee hän, senjälkeen mitä on tapahtunut, olevansa sinulle vastenmielinen, ja tekevänsä sinulle sillä mieliksi, kun päästää häntä näkemästä."
Anna loi kyyneltyneet silmänsä apua anovassa tuskassa Katriin.
"Luuletko, Katri," kysyi hän, "ettei Yrjö enää ollenkaan minusta pidä?"
Tautinen laski laihan kätensä Annan kultakutriselle päälaelle ja hänen silmissään ilmestyi kirkas loiste. "Sitä en toki luulisi, siitä minkä olen hänestä huomannut," vastasi hän hymyellen. "Ei hän silloin pitäisi sinusta niin hyvää huolta, eikä hoitaisi sinua, niinkuin olen nähnyt hänen tekevän."
"Oi, Katri, sano hänelle —"
Anna ei voinut jatkaa, sillä sisaren sormet painoivat hänen huuliaan. "Minä en hänelle mitään sano enkä myöskään tahdo enempää kuulla," vastasi hän. "Jos hänelle jotakin pitää sanottavan, lapseni, ja varsinkin jotakin hyvää, tulee se sinun itsesi tehdä, ja sen hän tosin olisi sinulta ansainnutkin."
Anna katsoi häneen hämillään. Vieno puna lensi hänen kasvoilleen ja sitten nojasi hän taaskin päänsä tyynyyn ja loi sanaakaan lausumatta silmänsä ulos tuohon raikkaasen keväiseen maailmaan, jossa tuhannet siemenet kohosivat toivovina valkeutta kohden.
Katri soitti kelloa. Hän antoi saapuville tulleen palvelustytön sulkea ikkunan, sillä aurinko alkoi jo laskea, ja ilma tuntui viileämmältä. Muutamia muitakin toimia hän vielä teetti tytöllä ja oli hyvin tyytyväinen, kun Anna antaantui hiljaiseen lepoon kaiken mielenliikutuksen jälkeen; mutta kun hän jälleen käänsi silmänsä lepäävään, viittasi tämä häntä luokseen ja kuiskasi: "Katri, lupaatko minulle yhden asian, jota sinulta pyydän?" Ja kun Katri ihmetellen ja kysyväisenä häneen katsoi, jatkoi hän: "Kun Yrjö tulee, niin jätä minut hänen kanssaan kahdenkesken."
"Mutta, Anna, tänään sinun toki tulee suoda itsellesi lepoa, — tänään vaan vielä!"
Yrjö Heikkisen vaimo tarttui hänen käteensä ja vei sitä sydämelleen. "Tunnetkos kuinka levottomasti se sykkii?" kysyi hän. "Jos todellakin tahdot minua terveeksi saada, niin älä estä minua lieventämästä sitä kuormaa, joka päivä päivältä aina raskaammin mua painaa. Älä minua estä, vaan auta minua ennemmin."
Katri katsoi häneen pitkään ja tiedustellen. "Ei, minä en tahdo sinua estää," sanoi hän sitten, "ja Jumala antakoon armossaan sinun löytää oikeat sanat."
Kun Heikkinen vähän ajan kuluttua palasi kotia ja todellakin tapasi vaimonsa yksinään istumassa ikkunan luona, kuului iloinen huudahdus hänen huuliltaan.
"Sinä olet vielä ylhäällä, Anna," sanoi hän tervehdittyään. "Voit siis hyvin?"
"Oikein hyvin, Yrjö. Olen istunut tässä avonaisen ikkunan edessä, kun oli niin kaunis sää, ja raitis ilma on minua virkistänyt. Eiköpähän se vaan lieneekin paras rohto?"
"Varmaankin; mutta kun ette vaan olin varomattomia olleet! Missä on
Katri?"
"Hän — — — minä pyysin häntä menemään vähän levolle, tiedäthän, että se hänelle on hyvin tarpeen. Mutta, etkö tahdo istua Yrjö?"
Hänen sanoissaan ja äänessään oli jotakin epävakaista, joka yhteydessä hänen ruumiillisen heikkoutensa kanssa tekivät hänen liikuttavasti avuttoman näköiseksi, joka syvästi vaikutti hänen mieheensä. "Anna," alkoi hän tuskin vaimoaan lähestyen, "sinä näytät väsyneeltä. Etkö tahtoisi mennä levolle?"
Anna pudisti päätään. "Kerro minulle jotakin sieltä kotoa," sanoi hän.
"Kuinka sinusta pienokaisemme jaksoi?"
Heikkisen kasvot, joihin viimeisenä puolena vuotena monta syvää juovaa oli ilmestynyt, valkenivat ihastuksesta. "Oi, Kati oli terve," sanoi hän vilkkaasti. "Olisinpa vaan suonut sinun nähneesi, kuinka hän kävi iloiseksi minua nähdessään. Se tuntui tosiaankin vaikealta, kun täytyi hänet vielä jättää, mutta pelkäsin sen vallattoman sinulle tuottavan levottomuutta, ja samaa äitikin arveli."
"Ei minua mikään levottomuus voi niin vahingoittaa, kuin ikävä hänen poissa ollessaan. Kyllä sinun kohdakkoin täytyy mennä jälleen häntä hakemaan, Yrjö. Tuntuu oikein vaikealle ajatella, että sinun minun tähteni pitää olla lasta näkemättä."
Annan äänessä värähteli hellä sointo, joka vaati Yrjöä ehdottomasti luomaan silmänsä alas häneen ja hetken aikaa näytti, kuin kumartuisi hän, vienompien tunteiden vallassa, alas vaimoaan syleilemään, mutta hän pidätti itsensä kuitenkin ja kääntäen silmänsä hänestä loi hän katseensa ikkunasta ulos keväiseen luontoon.
"Vanhemmat lähettivät sinulle terveisiä," lausui hän taas hetken kuluttua, "ja käskivät sanomaan, että he ja Ville kohdakkoin tulevat täällä käymään. Jos tahdot, voisin heille kirjoittaa, että silloin toisivat pikku Katin mukanaan."
Anna nyykäytti päätään. "Kuinka isä voi?" kysyi hän.
"Vallan hyvin. Oikeinpa ilokseen näkee, kuinka suoraksi hänen selkänsä taas on käynyt. Mutta paljon lempeämmäksi on hän käynyt luonnoltaan, ja voitko arvata, mistä hän eilen tuli, juuri minun Suorsakylään saapuessani?"
Anna nosti silmänsä odottavalla katseella.
"Ajattelepas, hän tuli Ojalasta. Niille onnettomille on asuminen Suorsakylässä käynyt vastenmieliseksi. Sanotaan myöskin heidän toimeentulonsa niin huonontuneen, että taitaa myllykin heiltä mennä. He tahtoisivat siitä nyt kunnialla päästä ja sitten muuttaa, ja sinun isäsi se on, joka heille on ollut apuna neuvolla ja työllä. Sinun vapauttamisesi jälkeen oli hän ensiksi mennyt heidän luokseen. Olisiko sitä koskaan voinut uskoa?"
Anna sitä ihmetteli vähemmin, kuin hänen miehensä nähtävästi oli luullut. "Tapaukset, jotka ankarasti meidän elämäämme koskevat, voivat meitä tosin muuttaa," sanoi hän. "Yrjö — —"
"Mitä tahdot, Anna?"
Olisiko hänen kysymyksessään ollut rahtuakaan enemmän kehoitusta! Anna raukka keräsi kaikki voimansa. "Yrjö," alkoi hän taaskin, "tahtoisin sinua vähän puhutella. Istu tänne minua likelle, ihan likelle ja oikein niin, etten näe sun kasvojasi, sillä kun tunnen että minuun katsot, en tahdo sanaakaan saada sanotuksi, ja kuitenkin on minulla sinulle paljon puhumista. Noin, Yrjö, nyt on hyvä!"
Anna oli vetänyt Yrjön käden kaulansa ympäri ja saanut hänen siten niin likelle, että voi nojata päänsä hänen rintaansa, ja Yrjö, jonka selittämättömät tunteet valtasivat, seurasi vastustamatta hänen tahtoansa. "Yrjö," alkoi Anna uudelleen, "menneen ajan kauhistus ja Tommiraukan varjo eroittavat meitä toisistamme, seisovat meidän välillämme kuin uhkaava haamu, ja ainoastaan ehdotoin julkitotisuus minun puoleltani voi meidät siitä vapauttaa. Yrjö, paljon on sinulla minulle anteeksi annettavaa, enkä tiedä, voitko sen koskaan täydestä sydämestäsi tehdä. Kuule mua ensin ja tuomitse mua sitten."
Hän alkoi, alussa vapisevalla, mutta vähitellen yhä vahvemmalla äänellä kertoa, kuinka kaikki oli käynyt, ensimmäisestä rakkaudestaan alkaen aina myöhempiin taisteloihinsa. Ei hän mitään peittänyt, ei vähääkään itseään säästänyt, vaan kertoi tarkkaan kaikki tuohon onnettomaan tapaukseen saakka. "Oli juuri kuin joku tauti minussa," lopetti hän, "tuo Tommia alituisesti ajatteleminen, mutta usko minua, jo viimeisessä keskustelussamme ja silloin, kun viskasin ketjuni hänen eteensä, tunsin sydämessäni olevani ijäksi hänestä eroitettuna, tunsin, että jok'ainoa side välillämme oli ainiaaksi katkaistu. Oli kuin joku vaikutus ylhäältä, joku äkkinäinen herätys, joka hänen hurjasti raivotessaan johdatti mieleeni sinun tyynen, luottamusta herättävän olentosi. Jo silloin, Yrjö, olisin hakenut turvani sinun luonasi, olisin kaikki sinulle tunnustanut, ja silloin — silloin piti niin onnettomasti käymän. Ja kun sitten myöhemmin istuin vankilassa, kun luulin ijäksi kadottaneeni elämäni onnen, silloin kävi minulle noina äärettömän pitkinä öinä selväksi, mitä olin kadottanut. Silloin tunsin kalvaavan ikävyyden, kun muistelin lasta ja sinua, Yrjö. Minun täytyi pysyäkseni tunnossani, säilyttääkseni voimiani siihen, jonka luulin tehtävänäni olevan. Ja minä taistelinkin, taistelin, vaikka epätoivo oli sydämeni valloittanut, siksi, kuin Jumala itse lähetti minulle päästösanan, ja vieraat huulet ikäänkuin taivaallisena sanantuojana minulle ilmoittivat sinun viattomuutesi. Sinä hetkenä valtasi minut äärettömän onnellisuuden tunne, joka vei viimeisetkin voimani ja löi minun maahan tainnoksiin."
"Oi, Anna," huusi Heikkinen hämmästyneenä kavahtaen istuviltaan.
"Luulit siis —"
"Suo minulle sekin, Yrjö, anteeksi," rukoili Anna painaen Yrjön kättä otsaansa. "Sinä olit tuona iltana semmoisessa mielenliikutuksessa, etten vielä koskaan ollut sinua senlaisena nähnyt. Tiesin myöskin, mimmoiseenka raivoon olin Tommin jättänyt. Älä pane sitä pahaksi, jos luulin teidän joutuneen taisteloon ja arvelin sinun kätesi joko vahingossa taikka vaan henkeäsi varjellessa tehneen tuon onnettoman piston".
"Sen luulit," sai Yrjö suuresti liikutettuna sanotuksi, "ja siitä tuli sinun puhumattomuutesi, joka meidät kaikki pani epätoivoon."
Anna painoi päänsä alas ja lausui nöyrästi: "Kun kaikkein epäluulo kääntyi minuun, luulin siinä huomaavani Jumalan viittauksen, joka siten osoitti minulle, kuinka johonkin määrään voisin sovittaa sen rikoksen, jonka sydämessäni olin sinua vastaan tehnyt. Sentähden en vastannut mitään syytökseen, vaan annoin ihmisten luulla, mitä tahtoivat. Se vaan kävi minulle yhä selvemmäksi, että ainoastaan sen kautta voin sinut pelastaa, ja säilyttää lapsellemme hänen isänsä ja puhtaan nimensä."
"Oi sinä eriskummainen lapsi," sanoi Yrjö, painaen häntä vahvalla käsivarrellaan lähemmäksi rintaansa. "En tiedä, tuleeko minun enemmän ihmetellä sinun alttiiksi antamustasi ja ylevämielisyyttäsi taikka sinuun suuttua, kun saatoit luulla minun ottavani semmoista uhria vastaan. Että saatoit sen luulla, sitä en sulle ikinä voi anteeksi antaa."
"En minä sitä puolta asiasta ajatellut, Yrjö. Vedin vaan aina mieleeni, että sinä olit ollut parempi isä lapsellemme, kuin mitä minä syntisine ajatuksineni olin voinut olla hänelle äitinä; sentähden olit sinä hänelle säilytettävä. Ja uin, Yrjö," — hän nosti arasti lempeät sinisilmänsä, joissa kaksi kirkasta kyyneltä välkkyi, ylös ja loi ne mieheensä, "nyt — ellet minua nyt, kun kaikki tiedät, tahdo hyljätä, olen totisesti paremmin velvollisuuteni täyttävä, kun rakkaus ne minulle helpoiksi tekee."
"Rakkaus, Anna?"
Hän kesti Yrjön tutkivan, syvän ja vakaan silmäyksen vähääkään liikuttamatta silmäluomiaan ja suloinen hohde lensi hänen poskilleen. "Niin, rakkaus, eikä ainoastaan rakkaus lapseemme. Sydämeni iloinen riemuhuuto kuullessani sinun viattomuutesi, se turvallisuuden tunne, joka minun valtasi, kun tiesin sinun noina pitkinä kivun ja tuskan öinä valvovan vuoteeni ääressä, taikka kun sinä käsivarsillasi kannoit minua toisesta vuoteesta toiseen, ilo, joka heräsi sydämessäni, kun kuulin sinun askeleesi, eivätkö ne — —"
Yrjö kumartui alas ja suuteli häntä. "Ja kuitenkin, Anna," sanoi hän, "et tahtonut minua nähdäkään, silloin — —"
"Silloin tuo verinen varjo vielä seisoi meidän välillämme," keskeytti Anna. "Se oli surullinen, synkkä, kauhea aika. Yrjö, pidäthän minusta vielä pikkuisen, ja autathan vaimoraukkaasi ja olet kärsivällinen, vaikka hän ei olisikaan heti semmoinen, kuin hänen tulee olla? Ethän käsitä minua väärin, vaikka vieläkin vuodatan sääliväisyyden kyynelen Tommiraukan tähden ja murheella ajattelen hänen surullista kohtaloansa?"
Heikkinen suuteli häntä taaskin hymyellen ja puhui sitten kaikkea rauhoittavaa ja lohduttavaa, mitä uskollinen sydämensä hänelle johdatti mieleen. Mutta Anna jatkoi: "Sinun tulee kirjoittaa vanhemmille ja pyytää heitä tulemaan hyvin pian, että voin heiltäkin rukoilla anteeksi sitä suurta huolta, jota he minun tähteni ovat saaneet kärsiä, ja silloin tuovat he pikku Katin mukanaan, ja Katri jää vielä meidän luoksemme, ja joka vuosi täytyy heidän antaa hänen muutamia kuukausia olla täällä."
Niin hän yhä vaan puheli eikä ollenkaan muistanut, että Katriraukka viereisessä huoneessa kärsi odotuksen ja epätiedon vaivoja, siksi kuin hänen levottomuus viimeinkin pakoitti tekemään niistä lopun. Hän pyysi palvelustyttöä auttamaan häntä ovesta ja, kun hän, hiljaa tuoliaan pyöritellen, vitkaan heitä kumpaakin lähestyi, kun hän, heidän vielä häntä huomaamatta, näki täydellisen rauhan ja sovinnon kuvan edessään, silloin painoi hän ehdottomasti kätensä ristiin, nosti silmänsä ylös taivasta kohden ja lausui sydämessään: "Minä kiitän Sinua, Jumalani! Tästälähin, sittenkuin tämän hetken olet minulle suonut, jolloin sydämeni kevennetään suurimmasta katumuksen ja tunnonvaivojen kuormasta, tästälähin en enää koskaan ajattele, että elämäni on kurja, ilotoin ja toivotoin."