RADAN VAIHTAJA
Kukkivien omenapuiden keskellä on pieni valkoinen kivihuone kätkettynä. On varhain aamulla, niin varhain, että jok'ainoassa korressa vielä kirkkaat kastehelmet kimaltelevat. Kaikki on valoisata, luonto hymyilee, näyttää tulevan ihana päivä.
Tuon pienoisen majan ovi avataan ja kynnyksellä nähdään parhaassa iässään oleva mies. Hänen huulensa hymyilevät, hänen silmänsä säihkyvät pelkästä tyytyväisyydestä. Samassa yksi noista suurimmista omenapuista vähän tärisee ja kätköstään sen takaa pilkistää, kuin keijukainen, ihana, valkokutrinen lapsi, vähäinen tyttönen, joka ystävällisesti kurottelee pieniä käsiään. Runsaasti nyt vaihdetaan hyväilyksiä ja suuteloita isän ja lapsen välillä. Viehättävämpää onnellisuuden kuvaa tuskin voitanee ajatella.
— Kuule, Celina, — lausuu isä, kääntyen tupaan päin — saanhan tänäpäivänä ottaa tuon pienokaisen mukaani?
Hänen tätä lausuessaan ilmestyy kynnykselle kaunis vaimo, valkeaverinen niinkuin lapsikin, mutta hiukan kalveampi.
— Nytkö taas! — vastaa hän veitikkamaisella alakuloisuudella.
— Mitä, nytkö taas? Eilenhän oli pyhä, etkä sinä senlaisina päivinä anna minun…
— En, sillä Annan täytyy tottua kirkossa käymään.
— Sitä en olekkaan koskaan vastaan väittänyt, — vastasi isä — mutta tänäpänä onkin arkipäivä — anna hänen siis tulla mukaani!
— No menköön sitten, koska sinun kerran aina täytyy hänet saada.
— Älä sano niin! Ja'ammehan siinä suhteessa aina oikeuden mukaan.
— Kyllä, niinkuin sinulla on tapana jakaa.
Pikku tyttönen seisoi vallan totisena vieressä ja kuunteli tätä keskustelua. Hänen silmänsä lensivät toisesta toiseen vanhempain välillä, ja kun oikea kätensä vielä oli isän kädessä, tarttui hän vasemmalla äidin käteen, jakaen siten lapsellisen rakkautensa tasan kummallekin.
— Kun tietäisit — pitkitti isä — kuinka pian aika kuluu, kun hän on luonani!
— No, etkö luule minun sitä tuntevani! Juuri kuin ei minulle aika tulisi hirmuisen pitkäksi, kun en puoleen päivään saa häntä nähdä!
— Oih, onhan sulla niin paljon toimimista täällä kotona!
— Entä sinulla, oletko sinä työtönnä!
Ja samassa kumartuvat sekä isä että äiti yhtähaavaa — ikäänkuin olisi sama ajatus äkkiä kummankin mieleen juohtunut — ja kietovat molemmat käsivartensa armaan pienokaisensa ympäri, joka tästä suosion osoituksesta näyttää olevan sangen hyvillä mielin.
— Pienokaisemme saa asian ratkaista — lausuu nyt äiti.
— Niin — lisää isä — hänen mieltänsä minäkin tahon noudattaa.
Ja ikäänkuin liittonsa vahvistukseksi painoivat he suutelon lapsen huulille ja purskahtivat makeaan nauruun, johon lapsikin yhtyi.
— No, Anna, mitä sanot?
— Minäkö, äiti! — kysyy tyttö yhä nauraen.
— Mitä mieluimmin teet, jäätkö kotiin äidin luokse, vai menetkö isän kanssa rautatielle?
Lapsi katsoi vanhempiinsa vuoron perään eikä virkannut sanaakaan. Mielellään olisi hän mennyt isän kanssa, sillä olihan siellä varsin hauskaa, kun sai juoksennella vahtihuoneen ympäri ja kaivaa pienessä ryytinmaatarhassa, jonka isä oli sinne laittanut. Mutta äiti sitten. Niin, äiti oli aina Annalle niin hyvä ja täytti aina hänen tahtonsa, eikä Anna sentähden tahtonut äidinkään mieltä pahoittaa.
— No, mutta vastaa nyt! — lausui isä — Minä annan sulle…
— Ei kiitos, se ei käy päinsä — keskeytti vaimo — et sinä saa häntä lahjoilla viekoitella.
— Etkö sitten saata sanoa, Anna…
— Minä — en tiedä — — —
— Mutta tulet varmaankin hyvin mielelläsi isän mukaan?
— Tulen, hyvin mielelläni.
— No, kuinka äidin kanssa sitten käy? Hänestä et sinä ollenkaan pidä? — kysyi äiti.
— Pidän kyllä, paljon, oikein paljon.
Näin jatkettiin vielä hetken aikaa, mutta sen pitemmälle ei tultu. Tyttö itsekin alkoi jo käydä levottomaksi. Hänen äskeinen ilonsa oli hämmentynyt, sillä hän hyvin ymmärsi, ettei hän yhtähaavaa voinut olla vanhemmilleen kummallekin mieliksi, ja kyynelet alkoivat jo nousta hänen silmiinsä. Äidin hellä katse sen kuitenkin tuota pikaa huomasi, ja hän antoi sentähden myöten.
— Ota hänet sitten! — sanoi hän miehelleen — se on parempi, kuin että saisimme hänen vielä itkemään.
— Ei, Celina — toisti mies — pidä sinä sentään tyttönen luonasi; sinä pidät hänen vielä parempana kuin minä.
— Päinvastoin, ystäväni, sinun kanssasi hänen tulee mennä.
Ja väittely oli vähällä alkaa uudelleen. Viimeinkin ottaa isä Annan käsivarrelleen ja lapsen kosteat silmät kirkastuivat jälleen. Ennen lähtöään syleili mies vaimoaan.
— Puolenpäivän aikaan — lausui hän — tulet Annaa hakemaan.
Nämät sanat saivat äidinkin kasvot selkenemään, ja hän suuteli sydämellisesti isää ja lasta. Sitten läksi isä menemään, kantaen lasta käsivarrellaan. Tiellä leikki lapsi isänsä sakean parran kanssa, jota hän armahtamatta repi, ja kun isä väänsi suutansa, osoittaakseen että se muka tekisi kipeätä, nauroi hän vaan sydämestään ja tempaisi vieläkin kovemmin.
Muuten tänlaiset kohtaukset näiden ihmisten kotona eivät ollenkaan olleet tavattomia. Kuusi vuotta olivat he yhdessä olleet, ja heidän naimisensa oli mitä onnellisimpia; ainoastaan pienestä lapsestaan he joskus vähän kiistelivät. Isä väitti, että hän liian vähän sai lasta haltuunsa, ja äiti taas, että hän siinä suhteessa aina tuli vahingolle; mutta kiista loppui joka kerran kolmikkoiseen: suuteloon, sillä Anna aina lopuksi tarjosi pienen suunsa kummallekin rauhansopimuksen vahvikkeeksi. Mutta isä kävi kuitenkin päivä päivältä siinä suhteessa aina vaativammaksi, vaikka äitikin kyllä koetti puoliaan pitää.
Eräänä aamuna oli isä ottanut lasta kädestä ja aikoi kaikessa hiljaisuudessa lähteä hänen kanssaan menemään. Mutta vaimo tuli samassa sisään. — Mitä — puhkesi hän vähän nurpeillaan sanomaan — aiotko ottaa hänen mukaasi, minulle sanaakaan virkkamatta?
Hämillään ollen väitti mies sen olleen pelkkää leikkiä vaan, he olivat muka aikoneet mennä piiloon puiden taakse ja antaa äidin heitä sieltä etsiä.
— Jokohan mun tulee se uskoa? — kysyi äiti ja näytti vähän epäilevän.
— Kun sen kerran sanon, niin voit siitä myöskin olla varma.
— Mutta kuule nyt yhtäkaikki! — pitkitti vaimo. — Anna alkaa tulla jo vanhemmaksi, mutta joka päivä käy hän yhä vallattomammaksi ja hurjemmaksi. Voisi jo olla vaarallistakin viedä häntä sinne.
— Mitä tarkoitat? kysyi isä ihmetellen.
— Tarkoitan vaan, että pelkään koko rautatietä kaikkine koneineen ja höyryvaunuineen.
— Joutavata! Siitä olen varma.
— Ei se ole niinkään joutavata. Sydäntäni ahdistaa usein, ajatellessani, että tyttönen on siellä. Kuinka helposti saattaisikaan tapahtua, että tyttö, sinun työssä ollessasi, juoksee tiehensä ja menee kiskoille…
— Älä puhu tuonlaisia!
— Mutta hän voisi sinusta luopua, juuri kuin olet rataa vaihtamassa. Jos silloin juoksisit hänen jälessään, laiminlöisit velvollisuutesi ja siitä seuraisi suuri onnettomuus.
— No, mutta herkeähän jo tuonlaisia puhumasta! Minä pyydän sinua — rukoili mies, joka ei vielä koskaan ollut senlaisia tullut ajatelleeksi, ja vaimo, kun huomasi miehensä sitä noin paheksuvan, ei enää pitkittänyt.
Isä seisoi kauvan äänetöinnä ja tuumiskeli. Viimein hän huudahtaa, samalla kuin sulkee lapsen syliinsä: oma, pikku kultaseni! jonka jälkeen hän vaimoonsa kääntyen jatkaa: pahasti teit, kun sait minun levottomaksi joutavilla puheilla. Vaimo, joka todenperään ei uskonutkaan vaaraa niin suureksi, kuin hän sen oli kuvannut, koki kaikin tavoin rauhoittaa miestään, ja kiista päättyi viimein nyt, niinkuin tavallisesti muulloinkin, siten, että mies mennessään pyysi vaimoaan puolenpäivän aikaan tulemaan tyttöä hakemaan.
Vaimo ei sinäkään päivänä unhottanut noudattaa miehensä pyyntöä, mutta tuskin oli hän vahtihuoneesta lähtenyt, mennäkseen Annan kanssa kotiin, ennenkuin mies taaskin alkoi miettiä vaimonsa aamullista puhetta. Tuskin hänen tarvitsi silmiään sulkea, ennenkuin hän oli näkevinään Annan kultakutrisen pään höyryveturin rutistamana, ja kauhistuneena tuosta kamalasta näystä tarttui hän molemmin käsin tuoliinsa. Oi hirmuista, jos hänen täytyisi pikku tyttösensä kadottaa! Tuo surullinen ajatus vaivasi häntä sittemmin usein, eikä hän vähään aikaan vienytkään enää lasta mukanaan rautatielle. Mutta kun hän toisaalta muisteli, miten älykkäästi pieni lemmittynsä aina oli pitänyt varalla junan sekä tulon että lähdön ja silloin joka kerran pysynyt etäämpänä, alkoi hän taaskin rauhoittua. Onhan lapsi niin ymmärtäväinen, vaikka onkin pikkuinen — ajatteli hän. — Anna on jo niin tottunut tähän kaikkeen, ja vallan se on lapsellista tyhjään kiusata itseään tuommoisilla hirmunäöillä.
Kun mies eräänä iltana palasi kotiaan, oli surullinen uutinen tuotu vaimolle jo hänen edellään. Tiedettiin, näet, kylässä kertoa onnettomuudesta, joka hiljan olisi tapahtunut likeisimmässä rautatien pysäyspaikassa. Pikajuna oli käynyt erään työmiehen ylitse, joka oli työssä mainitussa paikassa. Illallista syödessä kysyi Celina likemmin asiata mieheltään.
— Onko tosiaankin — lausui hän — Simo siinä tilassa menettänyt henkensä?
— Ei olekkaan — vastasi mies.
— Mutta niinpä ihmiset sanovat.
— Se ei ole totta. Simon henki tosin oli vaarassa, mutta maltillisuutensa pelasti hänen.
Pikku Anna, joka myöskin istui pöydässä, näytti erinomaisella tarkkuudella kuuntelevan tätä keskustelua.
— Hän ei siis olekkaan kuollut? jatkoi vaimo.
— Ei kuollut eikä vahingoittunut ja kuitenkin meni juna hänen ylitsensä.
— Mitä sanot? Menikö juna hänen ylitsensä.
— Meni kyllä, eikä se mitään tavatonta ole. Niin pian kuin Simo huomasi junan tulevan, heittäytyi hän heti pitkäkseen tielle ja teki itsensä niin kapeaksi kuin mahdollista oli. Kun vaunut olivat kaikki menneet, nousi hän jälleen ylös terveenä ja raittiina, niinkuin ei mitään kummempaa olisi tapahtunut.
— Mutta tuopa kuuluu vähän merkilliseltä.
— Kuinka niin? Olenhan nähnyt hänen ja kuullut hänen itsensä kertovan asiasta. — Ensimmäisessä silmänräpäyksessä kun höyryveturi suhisi pääni päällä, sanoi hän, tuntui kovasti kuumalta, mutta sitten ei mitään hätää ollut, kävi vaan aika vähän pitkäksi, kun täytyi maata siinä niin kauan. Sinä tiedät ettei Simo vähiä säikähdä, ja tuntuipa melkein, kuin olisi hän valmis uudestaan tekemään saman tempun.
Illallinen oli nyt syöty, ja pariskunta kävi istumaan huoneen edustalle, leikkiäkseen siinä Annan kanssa, niin kauan kun vielä vähän päivää oli, jonka jälkeen he menivät levolle.
Pari päivää senjälkeen tuli miehen palvelus-aika muutetuksi; hän sai nyt olla yönaikaan työssä. Asiain näin ollen, tuli hänen aina seitsemän tienoossa lähteä kotoaan eikä enää voinut tietysti tulla kysymykseenkään viedä Annaa mukaan. Mutta eräänä iltana — se oli elokuussa — kääntyi eräs köyhä vaimo kylässä äkkiä kipeäksi. Haettiin sentähden lääkäriä, joka myöskin kirjoitti lääkemääräyksen. "Mutta," sanoi hän tätä antaessaan, "rohto on kaupungissa valmistettava ja nyt on jo liian myöhäistä lähteä sinne. Siihen sijaan voisitte mennä pysäyspaikan-kaitsijan luokse, jolla on pieni koti-apteeki, ja pyytää häneltä vähän eteriä tai laudanumia. Se kuitenkin lieventäisi tuskaa. No, kuka teistä lähtee?" — kysyi hän naapurivaimoilta.
— Celinan täytyy mennä — huusivat kaikki yhteen suuhun. — Hänen miehensä palvelee rautatiellä ja on hyvissä kirjoissa pysäyspaikan-päällikön luona.
Celina otti mielellään asian toimittaakseen. Hän läksi ja otti Annan mukaansa. Ensin oli hän aikonut lähteä yksinään ja jättää lapsen kotiin, mutta tyttö oli tänäpäivänä ollut tavallista rajumpi ja vallattomampi, jonkatähden hän kuitenkin katsoi paremmaksi viedä hänet mukanaan, pitääkseen häntä silmällä, vaikka kohta se tulisi vähän hidastuttamaan hänen käyntiään.
Tullakseen pysäyspaikan-kaitsijan asumukseen oli hänen käyminen miehensä vahtihuoneen ohitse. Päivä oli jo mennyt mailleen, ja vaikka länteinen taivaan-ranta vielä hohti purppuran punaisena, alkoivat öiset varjot kuitenkin jo laskeutua lakeuksille.
Kun mies näin odottamatta sai nähdä vaimonsa tulevan, paheksui hän vähän tämän myöhäistä ulkona oloa ja lausui sen hänelle myöskin muutamilla sanoilla, kun vaimo vielä oli jonkun matkan päässä.
— Vanha Kreeta on kääntynyt sairaaksi — vastasi Celina — ja minä käyn pysäyspaikan-kaitsijan luokse hakemaan hänelle lääkkeitä.
— Vai olet sinä senlaisissa asioissa — lausui mies tyynesti — luulin sun vaan olevan muuten ulkona kävelemässä.
— Kuinka niin? Senkötähden kun näin hitaasti käyn?
— Niin juuri.
— Eihän pikku Anna voi kävellä sukkelampaa, enkä taas millään muotoa tahtonut häntä kotiinkaan jättää.
— Et suinkaan, siinä teit oikein. Mutta tyttö on sinulla vaan haittana. Jätä hänet tänne minun luokseni, siksi kuin olet asiasi toimittanut.
— Mielelläni — vastasi Celina ja kääntyen tyttöön, kysyi hän:
Tahdotko jäädä tänne isän luokse?
— Tahdon, ah tahdon! — huutaa pienoinen käsiään taputellen. Siitä oli nyt niin kauan kun hän oli saanut käydä vahtihuoneella, jossa hänellä aina oli niin hauskaa ollut.
— Nosta hänet sitten tänne aidan yli — lausuu isä.
— Tässä hän on.
— Odota kuitenkin hetkinen — peruutti isä samassa — tuossa paikassa tulee juna ja mun täytyy olla vaihtamassa.
Kun juna oli mennyt, palasi isä aidan luokse, otti lapsen vastaan ja kantoi hänen vahtihuoneesen, jossa lamppu oli sytytetty, sillä nyt oli jo aivan pimeä, jotta tuskin voi eroittaa noita monia risteileviä rautatien kiskoja ulkona.
Noin kahdenkymmenen minutin kuluttua äiti varmaankin palajaisi takaisin, ja ajan kuluksi alkoi isä leikkiä Annan kanssa. Tyttö oli tänään, niinkuin sanottu, varsin raju ja teki isälle monet tepposet. Milloin hän nyki häntä parrasta, milloin nipisti hänen nenäänsä, milloin repi häntä tukasta, milloin taas keikkui hänen polvillaan ja veti hänen kaulaliinansa auki, taikka pani pienen myssynsä kallelleen päähänsä ja kipusi kuin apina isänsä selkään. Sillä välin hän lakkaamatta laverteli jos jotakin ja löysi aina uusia vehkeitä. Mutta yht'äkkiä oli hän sukkelana kuin kärppä laattialla, ja ennenkuin isä tiesi asiastakaan, juoksi hän jo vahtihuoneen vieressä olevaan aituukseen. Isä, joka oli nauranut niin että vedet olivat silmissä, meni hänen jälessään.
— Etpä saa mua kiinni, isä — riemuitsi lapsi.
— Odotahan vaan, kyllä sinut saan.
— Koeta sitten — jatkoi Anna, samalla kun hän yhä väisti isän kurotettuja käsiä. Isästä tämä leikki oli melkein hauskempaa kuin se tytöstä olikaan. Hän oli unhottanut koko maailman ja ihaili vaan lapsensa naurua ja iloisia kujeita. "Täällä, täällä," huusi Anna ja oli antaantuvinaan kiinni.
Mutta nyt juoksi tyttö alas radalle ja alkoi hyppiä toiselta kiskolta toiselle.
— Sinne et saa mennä! Ei millään muotoa sinne! huusi hänelle isä.
— Täällä et saa mua kiinni! — riemuitsi taaskin lapsi.
Oli, niinkuin sanottu, jo hämy, ja isä, jonka silmiä lyhdyn valo häikäisi, voi tuskin eroittaa tuota pientä olentoa, joka juoksenteli edes takaisin alhaalla radalla.
— Mutta missä olet sitten? — huusi hän hätäisenä.
— Hae!! — vastasi lapsi ja nauraa viruutti.
— Minä suutun enkä enää koskaan leiki Annan kanssa, jos et heti kohta palaja tänne.
— Oh, sinä vaan sanot niin sentähden, kuu et saa mua kiinni.
— Tulehan nyt jo, joudu! Isä antaa sulle piparkaakkua.
— Se ei ole totta. Sinulla ei ole piparkaakkua. Tahdot vaan houkutella minua piilostani pois.
— No niin, mutta kuulethan, ett'en minä salli sun jäädä sinne.
Pikajuna tulee tuossa paikassa kulkemaan tästä ohi.
— Eipä tule, sinä narraat vaan. Tiedänhän minä, että pikajuna jo on mennyt.
— Mutta sieltä tulee toinen.
Vastauksen asemesta Anna yhä vaan huusi: "koeta saada mua kiinni, isä, koeta, jos voit!" Viimein isä huomasi, ett'ei hänelle muu tullut eteen, kun juosta tytön jälessä, joka oli mahdollisimman pian tehtävä, jos mieli saada häntä vaaran suusta poistetuksi. Hän läksi sentähden siihen suuntaan, josta hänen äänensä kuului. Nyt oli jo hyvin pimeä ja Anna väistyi aina isän lähemmäksi tullessa. Tämä kävi yhä levottomammaksi. Suotta hän ei ollut lastaan varoittanut, sillä junaa todellakin odotettiin ja se saattoi jo tuossa tuokiossa saapua paikalle. Kahta kiivaammin hän nyt koki tyttöä tavoittaa ja huusi häntä nimestä, jotta äänensä meni aivan sorruksiin. Mutta pienoinen vastasi vaan sydämellisellä naurulla ja huusi yhä edelleen: "etpä sittenkään mua löydä, isä … koetahan vaan."
Juuri hänen viimeisiä sanoja lausuessaan kuului vihellys. Isälle nousi veri päähän; häntä huimasi. Mikä kamala onnettomuus saattaisikaan nyt tapahtua! Pysäys-paikassa oli jo tavarajuna ja, ell'ei hän oikein vaihettaisi pikajunan kiskoja, törmäisivät ne auttamatta yhteen. Ripeä päätös oli tässä tarpeen, ja kerättyään viimeisetkin voimansa huusi hän kovalla äänellä: "isä on täällä, riennä tänne Anna!"
Onnetoin lapsi! Entä jos se jo olisi liian myöhäistä. Juna lähenee lähenemistään, mutta Anna vaan pitkittää nauruaan, johon höyryveturin huokaukset sekaantuvat. Vaistontapaisesti horjuu isä vahtipaikkaansa ja valmistautuu velvollisuuttansa täyttämään. "Ei toki," huutaa hän raivoisena, "enhän voi tällä tavoin antaa lapseni henkeä altiiksi, mun täytyy kokea häntä pelastaa," ja samalla kun hänen silmänsä kokevat lävistää pimeyden, nähdäkseen, missä tyttö on, huutaa hän uudelleen: "Anna, Anna!"
"Hae, hae!" kuului vastaus. Isä, jonka päässä hiukset nousivat pelkästä kauhusta, oli vähällä heittäytyä lähenevän junan alle, kun samassa se ajatus juolahti hänen mieleensä, että lapsi kenties ei olisikaan sillä radalla, jota juna kulki. Taaskin vaivaten näkövoimaansa keksii hän viimeinkin lapsensa. Niin, tuolla hän seisoo, kurottaen käsiään isälleen; mutta oi! hän seisoo juuri sillä radalla, jota myöten juna tulee vierimään. Miehen olisi tarvinnut vaan vetää kätensä vaihettajasta, ja hänen lapsensa olisi ollut pelastettu. Siitä olisi tosin seurauksena ollut koko joukko kuolleita ja vahinkoa kärsineitä, surevia vanhempia, lohduttamattomia lapsia, mutta pikku Anna olisi kuitenkin pelastettu. Hänet tosin lyötäisiin rautoihin, pantaisiin kovaan vankeuteen, häneltä otettaisiin virka ja hän julistettaisiin kunniansa menettäneeksi! mutta hänen armas lapsensa olisi kuitenkin elossa, hän kasvaisi ja tulisi onnelliseksi.
Juna läheni lähenemistään: hän näki sen lyhtyineen liukertelevan eteenpäin kuin käärmeen. Vieläkin olisi Anna voinut pelastua. Hänen olisi vaan tarvinnut vetääntyä muutamia askeleita taaksepäin, mutta hän jäi liikkumattomana seisomaan, silmät kiintyneinä tuohon eteenpäin vieriävään höyryveturiin.
— Anna, Anna, joudu jo tänne, riennä heti paikalla! — se on minun surmani, jos viivyttelet, — huutaa isä niin kovaa, kuin hän vaan suinkin voi.
Jo huomasi tyttökin, ett'ei isä enää leikkiä laskenut, ja jonkunlainen pelko lienee hänenkin vallannut. Höyryveturin molemmat lyhdyt valaisivat nyt selvemmin. Väristys kävi isäraukalla läpi ruumiin, hän tuskin tiesi, missä oli. Ajatukset ajoivat rajusti toisiaan hänen aivoissaan, ne lensivät vielä kiiruummin, kuin tuo eteenpäin rientävä höyryhepo. Hän muisti nyt entisen nuhteettoman palveluksensa, kuinka hän aina oli tunnokkaasti täyttänyt velvollisuutensa ja pannut sen edestä kaikki altiiksi. Hän oli tuolta etäämpää kuulevinaan tuon kauhean yhteentöyttäyksen, vahingoittuneiden hätähuudot ja kuolevien valitukset. Uhraisiko hän nyt yhden ainoan tähden — ainoastaan pienen tyttösen tähden — niin monta muuta ihmishenkeä, riistäisikö hän laiminlyömisellään lapset kenties kuinka monelta isältä. Hänen päätänsä huimasi, kylmänhiki valui hänen otsaansa pitkin. Parin sekunnin kuluttua oli kaikki jo ratkaistuna; joko surmaisi tuo julma höyryveturi hänen pienen Annansa tai useita muita. Mitään kolmatta tässä ei voinut ajatellakaan, ell'ei ihmeitä tapahtuisi.
Velvollisuuden-tunto sai isässä kuitenkin voiton. Tavan-mukaisesti hän siis tarttui vaihtajan rauta-kankeen. Isän toivottomuus sai väistyä sotamiehen uskollisuuden edestä. Hän asettaa vaihtajan kohdalleen. Juna menee kauniisti oikeaan rataan, kiitää asemahuoneen ja odotetun tavarajunan ohitse, ja poistuu vihellyksellä, joka isäraukan korvissa soi kuin ilkkuva riemuhuuto, ja katoaa viimein yön pimeyteen.
Hämmästyneenä, ahdistetulla sydämellä seisoi hän nyt siinä vapisevin jaloin ja tuijottavin silmin, pitäen kädessään vielä sitä rautaa, jolla hän mielestään oli kauheasti surmannut oman lapsensa. Viimein puhkesi hän epätoivoisena huutamaan: "nyt on minun vuoroni kuolla!"
Toinen juna oli nyt tulossa. Hän ottaa kolme askelta eteenpäin, asettaa kätensä ristiin rinnan yli ja horjuu. Kimeä vihellys kuuluu. Melkein tunnotoinna tarttuu hän kuitenkin uudelleen rautakankeen ja vaihettaa tämänkin junan oikeaan rataansa.
Sittenkuin hän tämän oli tehnyt, kuulee hän äkkiarvaamatta takanaan rakastetun äänen, suloisemman kuin iloisin soitto. Hän kääntyy. "Paha isä, kun ei tahdo leikkiä Annansa kanssa," kuului ääni, ja samassa oli pienoinen kietonut kätensä isänsä polvien ympäri. Äkkinäisellä liikunnolla tarttuu isä lapseen, painaa häntä sydämelleen ja rientää jälleen saadun aarteensa kanssa vahtihuoneesen.
Siellä asetti hän tytön laattialle, otti lampun käteensä ja tarkasti häntä. Se oli tosiaankin Anna, hänen pikkuinen rakas lapsensa! Niin suurta onnea ei hän kuitenkaan voinut kantaa. Hän pyörtyi ja kaatui maahan tytön eteen, joka siitä pelästyi ja alkoi itkeä.
Samassa silmänräpäyksessä palasi äiti asialtaan. Hän oli jo tuntenut tyttönsä äänen, tämän huutaessa: "äiti, äiti, minä niin pelkään."
— Mitä sinä pelkäät? Onko jotakin tapahtunut?
— Niin, kun isä, — katso tuolla! Hän äsken kaatui.
Kun vaimo näki miehensä tunnotoinna makaavan laattialla, kiiruhtaa hän apua huutaen lähemmäksi, ja kylästä rientää nyt väkeä saapuville. Kylänlääkäri tulee myöskin. Hän avasi suonta ja isäraukka tuli jälleen tuntoonsa.
Kun mies seuraavana aamuna nousi makuusijaltaan, katseli vaimo häntä levottomin silmin. Hänen kasvonsa, joita ennen terve puna kaunisti, olivat muuttuneet kalmankarvaisiksi ja vasta aikoja myöten saivat ne vähitellen entisen verevyytensä jälleen.
Celina tietysti tahtoi viimeinkin tietää, mitä oli tapahtunut, ja miehen täytyi lopullisesti väkisinkin kertoa kaikki. Kun hän itkusilmin oli kertonut tuon surullisen tapauksen, sillä välin kuin vaimo hyväillen koki häntä lohduttaa, kääntyi hän Annaan ja kysyi puolittain nuhdellen: "mutta sano meille, sinä pikku leuhkana, kuinka pääsit, ettei juna sinua pannut murskaksi?"
— Minuako? — Eikös mitä — vastasi tyttö iloisesti — minä tein vaan samoin kuin Simokin.
Loppu.