VI.
Savigny oli löytölapsi. Hän oli syönyt yleisen armeliaisuuden kuivaa leipää. Pienenä ollessaan hänellä oli ollut huono hoito, ja sitä myöten kun rupesi työhön kykenemään, hänestä koetettiin kiskoa niin suurta hyötyä kuin mahdollista. Ei hän eläissänsä ollut kuullut yhtä ainoatakaan rakkauden sanaa, ei yksikään ihminen ollut häntä lempeydellä kohdellut tai häntä hyväillyt siihen päivään saakka, jona hän tapasi toisen yhtä onnettoman, yhtä pahoin pidetyn ja yhtä kurjan olennon, kuin hän itsekin oli, Nämä molemmat lapset yhdistyivät toinen toiseensa tuommoisella ehdottomalla, mieltä liikuttavalla rakkaudella, jonka yksinänsä ne voivat tuta, joita ei kukaan ikänänsä ole rakastanut.
Jos Lucettellä — tämä oli Savignyn pikkuystävän nimi — oli leipäpalanen, niin hän pani sen kahtia ja antoi hänelle; jos toisella oli kourallinen pähkinöitä, niin hän särki ne tytölle, ja katseli ihastuksella, kun tämä niitä söi.
Vaikka heille annettiin selkään, jos heitä yhdessä tavattiin, ei tämä kuitenkaan estänyt heitä joka paikassa toisiansa tapaamasta. Mutta eräänä päivänä Lucette ei tullutkaan määrätylle paikalle; hänessä oli kuume. Häntä nähdäkseen Savigny meni siihen taloon, johon vaivaishoito oli antanut tytön elätettäväksi, mutta hän ajettiin pois. Uskaltamatta astua sisään, hän viikon päivät kaikkina lomahetkinään käveli tuon huoneen ympärillä, missä ainoa olento, jota hän eläissään oli rakastanut, sairasti. Joka kerta kun ovea avattiin, hän koki saada jotain nähdä tai kuulla.
Kerta hänelle sanottiin, että Lucette oli kuollut, mutta hän ei sitä uskonut. Lucetteko kuollut, joka vielä niin pieni oli, jonka hellät sinisilmät niin lempeästi loistivat!… Sehän oli ihan mahdotonta!
Kylässä oli vanha ukko kuollut; sehän oli luonnollista, mutta Lucette, eihän se häntä hyvästijättämättä voinut kuolla.
Kuitenkin hän kerta muisti nähneensä kirkkomaahan vietävän pientä, valkoista ruumisarkkua, ja tämä koski häneen kipeästi. Samana päivänä hän palasi Lucetten asuntoon ja astui rohkeasti sisään. Eräs vanha vaimo oli siellä yksinänsä, ja joko hän oli toisia sääliväisempi, taikka liekö lapsen kuolema liikuttanut hänen sydäntänsä, ainakin hän salli Savignyn astua lähemmäksi. Lucette makasi pitkänään, liikkumattomana ja valkoiseen pukuun verhottuna, pienellä vuoteella.
Savigny mainitsi hänen nimeänsä… tyttö ei liikahtanut. Hän koski häneen… oi! kuinka kylmä hän oli!…
Hän veti kätensä pois ja hänelle sanottiin uudestaan: Tyttö on kuollut.
Silloin vasta hän ymmärsi sen todeksi ja purskahti itkuun.
— Älä itke, akka sanoi, olipa se hänelle onneksi, että sai kuolla. Sinullekin, pikkuraukka, se paras onni olisi. Teidän kaltaisillenne lapsille ei ole tilaa maan päällä.
Savigny ei koskaan näitä sanoja unhoittanut.
Erityisestä suosioista hän seuraavana päivänä sai tulla Lucettea hautaan saattamaan. Kun multaa arkun päälle heitettiin, hän ymmärsi, ettei Lucette enään milloinkaan palaisi. Hän oli taas yksinään maailmassa.
Silloin hän oli vaan lapsi, mutta tämä kaikki teki hänestä joutuun miehen. Seitsemäntoista vuotiaana hän oppi lukemaan, ja siitä alkaen oli hän ollut oman onnensa nojalla.
Tällä löytölapsi-raukalla oli jalo sydän: rakkaus, jonka hän olisi antanut äidillensä tai muille omaisillensa, jos hänellä olisi niitä ollut, sen hän nyt antoi kaikille. Aluksi hän rakasti kaikkia heikkoja, noita pieniä hyljätyitä, joita tiellänsä tapasi. Sittemmin hänen sydämensä sekä näköalansa laajenivat; nyt hän rakasti osattomien suurta perhekuntaa; heille hän pyhitti koko elämänsä.
Hän rakasti heitä niin yksiomaisesti ja sydämensä pohjasta, että olisi nauranut, jos joku olisi luullut hänessä olevan sijaa jollekulle erinäiselle rakkauden tunteelle, varsinkin niin itsekkäälle, kuin miehen rakkaus vaimoon on.
Ja kuitenkin hän, nähtyään Céline Lebeaun, rakastui häneen.
Céline oli Lucetten näköinen; ainakin hän niin luuli.
Paitsi sitä, tytön heikkous vetikin enemmän kuin hänen kauneutensa, hänet puoleensa. Eikä hän ollenkaan ajatellut saada häntä vaimoksensa; ei hänellä sopinut olla vaimoa, koska hän ei enää ollut omassa vallassaankaan; ei hän muuta pyytänyt kuin yhtä ainoata asiaa, sitä, että tyttö häntä rakastaisi.
Mutta nyt ei hän enää toivonut. Aivan selvästi hän oli ymmärtänyt noiden silmien puhetta, jotka olivat kääntyneet hänestä pois. Raskain askelin hän vitkalleen rupesi astumaan kotiapäin; hänen sydämensä tuskin enään tykytti, ja elonvirrat olivat milt'ei seisahtuneet.
Palattuansa köyhään kammioonsa, hän heittäytyi tuolille istumaan ja kätki kasvonsa käsiinsä.
Hän tunsi olevansa yksin, niin hirmuisen yksin!… Sama tunne, joka oli jäähdyttänyt hänen sydämensä, kun hän seisoi Lucetten avatun haudan partaalla, valtasi hänet nytkin.
Oliko hän nyt yksinäisempi kuin ennenkään? Mitä oli hän nyt kadottanut, hän, jolla ei koskaan ollut mitään omaa ollut?
Hän teki muutamia äkkinäisiä liikuntoja ikäänkuin ihminen, joka pyrkii päästä jostakusta halvauksen tunteesta; sitte hän avasi laatikkonsa, otti sieltä hiukan vaatteita, joita sitoi nenäliinaan, ja viimeksi hän loi katseen ympäri huonetta, ollakseen varmana, ett'ei ollut mitään unhoittanut.
— Minä en jätä mitään jälkeeni, hän itsekseen sanoi, poismuuttoni on pian tehty, eikä se mitään maksa.
Hän lukitsi oven ja toi avaimen emännälle.
— Joko meidät taas jätätte, herra Savigny? tämä sanoi. Oletteko kauankin poissa?
— Sitä en ensinkään tiedä.
Emäntä loi häneen paljon tarkoittavan katseen.
— Jos minä saisin luvan teitä neuvoa, niin varoittaisin teitä luottamasta ystäviinne.
— Sitä neuvoa en, varmaankaan tule seuraamaan, vaikka kyllä hyvässä tarkoituksessa sen annattekin.
— Kuulkaapas, herra Savigny — emäntä oli lähestynyt ja puhuessansa katsoi häntä silmiin — muut ovat teitä ennen tämmöisessä leikissä polttanut hyppysensä.
— Minä en suinkaan leiki; siihen minulla ei ensinkään ole halua, sen vakuutan.
— Kyllähän ymmärrätte, mitä minä tarkoitan. Minä sanon vaan: Älkäätte heihin luottako!
Hitain askelin Savigny lähti kävelemään. Hän tiesi kyllä, että toimet, joihin oli ryhtynyt, voivat saattaa hänet vankeuteen, mutta tämä ei muuttanut hänen päätöstään. Sen lisäksi tuo katkera suru, joka hänen sydäntään kalvoi, teki hänen intonsakin palavammaksi. Hänellä oli kiire lähteä, jotain toimittaaksensa ja vaipuaksensa uudestaan tuohon viheliäisyyden syvyyteen, johon hänen oma surunsa hukkuisi, kuin pisara valtamereen. Hän nuhteli itseään, että oli suonut toisille ajatuksille, toiselle rakkaudelle sijaa sydämessänsä, jonka hänen kokonaan olisi pitänyt tuolle pyhälle asialle pyhittää; hän ei luullut itseltänsä olevan oikeutta murehtia omia, yksityisiä surujansa, ja hän soimasi tätä itsekkäisyyttänsä, niinkuin toiset joskus siitä itseänsä soimaavat, että voivat olla onnelliset.
Tänkaltaisessa mielentilassa hän saapui kokoukseen, jossa hänen matkansa määrä tulisi päätettäväksi. Hetken aikaa neuvoteltua, määrättiin hänelle muudan kaupunki valtakunnan pohjoiskulmalla.
— Koska te lähdette? puheenjohtaja kysyi.
— Tänä iltana jo, vastasi Savigny.
— Tuossa yksi, joka pitää vaaria tehtävästänsä, joka aina on altis, aina vaarassa ensimäinen.
— Ei minulla ole mitään, joka minua pidättäisi.
— Menkää, kuului kiihkeä ääni, ja iloinen toivo ylläpitäköön teitä.
— Minä en aiokaan kehoittaa heitä toivomaan, mutta aluksi he saavat kärsiä.
— Jospa heissä olisi uljuutta kärsimään… Me emme puolestamme heitä ylönanna.
— Jospa eivät olisi lapsia… sanoi kalpea, kurjannäköinen mies, jonka lempeät, kuihtuneet kasvot erosivat toisten läsnäolijani voimakkaasta ulkomuodosta.
— Niitä etupäässä tuleekin ajatella, vastasi Savigny; nepä juuri saavat toukomme korjatuksi.
— Jumala sen suokoon! miesparka vastasi.
— Ei tässä nyt isämeitiä tarvita. Hamasta maailman luomisesta saakka hyvä Jumala ei ole mitään hyvää meille tehnyt; ja tulemme me hänettäkin aikoihin.
— Nyt on jo aika lähteä, sanoi Savigny; tästä on pitkä matka pohjoiselle rautatien asemalle. Hyvästi nyt, toverit; minä viivyn niin kauvan, kuin minulla tuolla työtä kestää.
— Varovaisuutta ja rohkeutta! yksi päälliköistä sanoi. Jos teillä on jotain kerrottavaa, niin kirjoittakaa siihen tapaan, kuin sovittu on.
— Miehet erosivat ja yksi ainoa seuran jäsenistä saattoi Savignya kappaleen matkaa.
Hän istui jo eräässä kolmannen luokan vaunuissa, kun huomasi unhottaneensa ottaa leivänpalastakaan mukaansa; vahinko ei kuitenkaan ollut suuri, koska hänen kukkaronsa ei peräti tyhjä ollut. Lähellä häntä koki moni köyhännäköinen vaimo viihdyttää pientä, itkevää lastansa; toinen vähän isompi, joka vieressä istui, pyysi päästä hänen syliinsä.
Savigny rakasti lapsia, ja pian hän oli saanut isomman lapsen luoksensa houkutelluksi ja viihdytetyksi. Toinen yhä pitkitti vaikeroitsemistaan, vaikkei enään niin kipeästi.
— Te olette hyvin hyvä, nuori vaimo sanoi.
— Ei liene mukavaa, matkustaa tuommoisten pienten, elävien kapineiden seurassa, Savigny vastasi. Onko teillä vielä pitkä matka edessänne?
— Minä matkustan Lilleen.
— Sinne minäkin menen. Siis minun perille asti sopii olla teidän apunanne.
— Jos minulla edes olisi hiukan maitoa tuolle pikku-raukalle. Se on kipeä, ja sydäntäni särkee, kun ei ole sille mitään antamista.
— Teidän olisi pitänyt ottaa maitoa mukaanne, Savigny sanoi.
— Kyllä olisin ottanut, jos olisi ollut, vaimo vastasi.
Savigny katsoi häntä… Mahtoiko hän olla leski? Ei mikään hänen puvussaan sitä osoittanut. Hänellä oli tumma hame, punaiset, tähän vuodenaikaan sopimattomat villa-ranteet, ja pieni, vihreäisen- sekä sinisenkirjava huivi. Eihän tuo mikään lesken puku ollut, mutta köyhyys ei kysy kuosin tapaa.
— Te menette ehkä maalle miestänne tapaamaan, Savigny kysyi.
Viikko takaperin mieheni kuoli sairashuoneesen, vaimo vastasi. Hän oli ajuri. Nyt kunta lähettää minut mieheni kotiseudulle. Matkani se maksaa, mutta ei mitään muuta. Minä olen myynyt kaiken omaisuuteni, saadakseni velat maksoon, eikä minulle jäänyt ainoatakaan sou'ta, millä olisin hiukan maitoa ostanut.
— Eikä kukaan sitä teille antanut?
— En tuntenut ketään koko talossa, jossa meillä seitsemännessä kerroksessa oli pieni suoja.
Vaimo oli hetken aikaa ääneti, sitten hän matalammalla äänellä jatkoi:
— Hän oli hyvin hyvä minulle, ja lapsensa hän piti niin rakkaana… Me olimme onnellisia. — Hän kuoli rintatautiin… Minä en saattanut häntä hyvästikään jättää.
Vaimo ei itkenyt, hän puhui aivan kaunistelematta, mutta Savigny tunsi, että katkera suru piili tuon tyynen käytöksen alla.
Ilma kävi yöllä kylmäksi, ja lapsi alkoi valittaa. Savigny sulki akkunan, ja tunnin aikaa ei muuta kuulunut kuin pienen lapsen vaikeroimista ja suuremman tasaista hengittämistä, kun se uuden ystävänsä sylissä levollisesti nukkui.
Vihdoin tultiin ilmoittamaan, että juna viideksi minutiksi seisahtuu. Savigny laski lapsesi hiljaa kovalle puusohvalle ja pani vaatemyttynsä sille päänalaiseksi. Sitte hän meni ulos. Kun juna jälleen oli lähtemäisillään, hän palasi, tuoden muassaan pullon, joka oli täynnä maitoa, sekä suuren leipäkappaleen. Virkistyneenä ruoasta ja tyytyväisenä pikku sairas pian vaipui rauhalliseen uneen.
Siitäpä äidinkin uskallus kasvoi, ja hän kertoi elämänsä pienimmätkin vaiheet.
Se oli aivan yksinkertainen kertomus, mutta Savigny kuunteli sitä syvällä myötätuntoisuudella.
— Nyt olen matkalla mieheni sukulaisten luokse, vaimo kertoi. Hänen isänsä on uudelleen nainut ja saanut nuorempia lapsia, ettei minulla sieltä ole mitään odotettavana; mutta iso-äiti, joka on mieheni kasvattanut, kentiesi rakkaudesta häneen, ottaa meidät vastaan. Kun minä käyn työssä, niin hän hoitaa lapsia, jotka jo vähitellen kasvavatkin isoiksi.
Sen pitempää puhetta vaimo ei pitänyt, ei hän valittanut eikä voivotellut. Hän oli noita ihmisiä, jotka tietävät syntyneensä maailmaan vaivaa kärsimään ja jotka sen aivan luonnollisena asiana pitävät.
Kertomuksensa päätettyä hän aamupuoleen hiukan nukahti.
Päivän tullessa he saapuivat Lilleen.
— Minä tulen teitä saattamaan, sanoi Savigny, ottaen käsivarrelleen suuremman nukuksissa olevista lapsista, ja auttaen vaimoa, joka pienempää kantoi, alas vaunuista.
Tämä ei tietä osannut, mutta Savignylle kaupunki oli tuttu, ja hän rupesi vaimoa mutkaisia, yksinäisiä katuja pitkin viemään.
— Nyt olemme perillä, hän sanoi, pysähtyen likaisuutensa tähden inhoa herättävän talon eteen. Oletteko aivan varma talon numerosta?
— Olen niin, vastasi vaimo, luoden ympärilleen peljästyneen katseen.
Kaikki ovet olivat vielä suljetut, mutta erään pitkän käytävän toisessa päässä näkyi joku varhainen hyyryläinen.
Savignyn kysymykseen hän vaan vastasi viittaamalla lasioveen, joka oli toisella puolella pientä, suppilon muotoista pihaa, johonka ei ainoakaan auringonsäde milloinkaan päässyt paistamaan.
Heidän oli astuminen kolme astuinta alaspäin, tullakseen tuohon asuntoon, mutta kun sinne olivat saapuneet, esti pimeys heitä mitään eroittamasta.
— Kuka siellä on? kysyi heikko, kähisevä ääni. Eipä olisi kukaan voinut sanoa, oliko se miehen vai naisen ääni.
Silloin he muutamien ryysyjen peittämällä olkipatjalla näkivät aaveen muotoisen olennon, joka kääntyi heihin. Kun peite putosi, esiintyivät sen kuihtuneet käsivarret, kauhean terävät olkaluut ja kaula, joka näytti kuorestaan pistävältä kilpikonnan kaulalta, sekä pää, jossa törötti pystyssä joitakuita harmaita hiuskarvoja. Tuossa kurjassa olennossa olivat vanhuus, nälkä ja viheliäisyys ottaneet inhimillisen muodon, ja itse Savignykin vetäytyi taaksepäin, mutta vaimo sitä vastaan astui lähemmäksi.
— Tässä Georgesin lapset ovat, sanoi hän. Hän oli yhtä pieni kuin nämä, kun te otitte hänet luoksenne. Te rakastitte häntä hellästi, eikö niin, iso-äiti?
Eukko käänsi päätään sen puoleen, joka oli puhunut, ikäänkuin nämä sanat olisivat koskeneet jotakuta hänessä olevaa jänttä.
— Mitä te sanotte? Kuka tässä Georgesista puhuu?… Iso-äiti… eihän kukaan minua iso-äidiksi mainitse…
— Siksihän Georges teitä mainitsi. Joko nyt olette unhottanut Georgesinne, jota niin hartaasti rakastitte?… Piti hänkin teistä. Ei hän kiittämätön ollut, hän kirjoitti aina teille… mutta kahteen vuoteen ette enää hänelle vastausta lähettänyt. Tässä nyt hänen lapsensa ovat, iso-äiti…
Eukko nousi jaloilleen ja muistamatta peittää, kuihtuneita olkapäitään, hän meni avaamaan ovea, laskeaksensa valoa huoneesen; sitten hän palasi ja alkoi tarkasti Savignytä katsella.
— En minä häntä tunne, hän virkkoi.
— Ei tämä Georges ole. Kuulkaapas, isoäiti, Georges on kuollut.
Epätoivon huutona nämä sanat tunkivat nuoren vaimoraukan rinnasta.
— Vai niin, vastasi eukko aivan välinpitämättömästi. Ja pelästyneenä sekä levottoman näköisenä hän rupesi kävelemään edestakaisin lattialla, kajoten kaikkeen, mikä sattui hänen käsiinsä, ikäänkuin hänen olisi ollut tarpeen koskea tuttuihin esineihin, voidakseen olla varmana, ettei unta nähnyt.
Sill'aikaa Georges, vanhempi lapsista, oli herännyt unestaan ja liukunut alas lattialle. Eukko seisahtui hänen ääreensä ja katseli häntä vähän aikaa; sitten hän karhealla, mutta eriskummaista hellyyttä osoittavalla äänellä sanoi:
— Siinähän sinä oletkin Georges'ini… Halaapas iso-äitiäsi, pienokainen!
Eikö poika peljästyisi, kääntyisi pois ja äitinsä helmoihin pakenisi? Ei, hän katsoi vaan eukkoa visusti silmiin, ja tyynesti lähestyen hän tarjosi pientä suutaan suudeltavaksi. Hänen äidiltänsä pääsi helpoituksen huokaus.
— Sallitteko meidän jäädä luoksenne, isoäiti?
— Minä en tiedä, kuka te olette, mutta saatte kuitenkin jäädä, koska toitte Georges'in takaisin, eukko vastasi.
Mennessään Savigny painoi viimeisen rahansa lesken käteen.
— Minä menen työnhakuun, hän virkkoi. Kun minun on onnistunut sitä saada, niin tulen takaisin.
Hän sulki oven kellariin, johonka jätti jälkeensä tuon eriskummallisen perheen, ja sanoi itsekseen:
— Nyt heillä on turvapaikka… hiukan kosteata maata… hiukan pilaantunutta ilmaa… vähän mädänneitä olkia.
Ja hänen mieleensä johtui muutamat sanat, jotka joskus oli lukenut, ei enään muistanut missä:
— Hän antaa kaarneen pojille heidän ruokansa.
Nyrkkiänsä puristaen ja hammasta purren hän mumisi kirouksen sanoja.