VII.
Jacques oli tehnyt tavaksensa käydä joka sunnuntai Lebeauta katsomassa. Hänen ei haluttanut jäädä kotiinsa, jossa kaikki häntä inhoitti: vallattomien lasten riidat, äidin valitukset sekä epäjärjestys, joka oli taloudessa siitä aikain vallinnut, kun äiti ei enää jaksanut sitä oikein hoitaa. Vaikka hänen holhottavansa olivat vähenneet, ja vaikka Augustine aina kahden viikon perästä vilpittömästi toi kotiin työpalkkansa, ja yksi lapsistakin sai vähän ansaituksi, niin tultiin, kuitenkin nyt huonommasti toimeen, kuin siihen aikaan, jolloin Jacques yksistään oli ollut kahdeksan hengen elättäjänä. Ilo oli kadonnut tästä köyhästä kodista, ja ilo on voima. Sitä paitsi rouva Marceau ei enää jaksanut tehdä työtä, tuskinpa sai tarpeellisimmat askareet toimitetuksi ja tietysti hänen kykenemättömyytensä sekä alakuloisuutensa toimeentuloonkin vaikuttivat. Täytyipä nyt useammin ostaa uusia vaatteita ja jalkineita syystä, ettei niitä enää niin huolellisesti korjattu. Vaimoparka, näetsen, ryhtyi vaan semmoisiin toimiin, joihin ei voimia tarvittu.
Näinmuodoin rupesi kaikki käymään alaspäin; jokainen tunsi sen epäselvästi, asiaa kuitenkaan sen enemmän ajattelematta. Yleinen tyytymättömyys, alakuloisuus ja jonkunmoinen salainen viha vaivasi kaikkia perheen jäseniä. Semmoinen asiain tila käy jo mukavimmissakin ja varakkaimmissa elämän oloissa vaivaksi, mutta näin ahtaassa majassa, jossa jokainen alati toisestaan riippuu, se tuottaa alinomaista huolettavaa vaivaa.
Sitä ei suinkaan voi lukea Jacquesille ansioksi, ettei hän hakenut virvoitusta semmoisissa huvituksissa, jotka useampia hänen tovereistaan tyydyttivät, sillä kaikki, mikä tuntui raa'alta taikka oli pauhaavaista laatua, herätti hänessä voittamatonta inhoa. Työpaikassa hänelle oli pantu nimeksi "nurku-pussi", ja vaikka ei kukaan vielä ollut kuullut hänen sopimatonta sanaa kenellekään lausuvan, niin ei hänestä kuitenkaan pidetty. Mutta koska hänellä oli luja katsanto, ja hän muutamissa tilaisuuksissa oli osoittanut nyrkkiensä lujuutta, ei häntä uskallettu ahdistaa, vaikka ylpeänä pidettiinkin.
Luonnollista on, että hän sunnuntaisin otti turvansa Lebeaun pieneen asuntoon. Siellä hän sai kaikki mielihalunsa täytetyksi, siellä hän löysi lepoa, siisteyttä, ystävällistä kohtelua, kukkasia, kirjoja ja päätteeksi Célinen lempeitä kasvoja, jotka olivat keskikohtana tässä hienossa katselmassa. Ei hänestä missään näin rauhalliselta ja hyvältä tuntunut.
Sillä aikaa muut lapset katuja pitkin kuljeskelivat, ja äiti parka sai yksin kotiin jäädä.
— Miksi ette tuo sisartanne tänne? Céline kerta lempeällä äänellä kysyi.
Eipä tuo koskaan ollut hänen mieleensä johtunut, ja Célinen sanat tekivät hänelle kohta selväksi, kuinka suuri eroitus noiden molempien nuorten tyttöjen välillä oli: toinen kaino ja ylevä; toinen meluava, rohkea ja huolimaton, jolle tuo pilkka nimi, "katu-tyttö", jonka hän jo aikoja sitten oli saanut, oli aivan sopiva.
— En tiedä, tahtoisiko tuo tulla, hän hämmästyen vastasi.
— Onko hän niin ujo? Koettakaa edes…
— Ei hän ensinkään ole kuin te… ei hän missään suhteessa ole teidän näköisenne. Äitiparan oli täytymys laskea hänet ylen varhain tehtaasen.
— Minä olisin syönyt vaikka paljasta kuivaa leipää, ennenkuin olisin tyttöäni tehtaasen pannut.
Jacques punastui, ja Céline loi rouvaan nuhtelevaisen katseen; mutta silloin Lebeau puuttui puheesen:
— Vaimo, joka suuri lapsijoukko perässään on jäänyt leskeksi, ei saa tehdä, mitä tahtoo.
— Me olemme useinkin syöneet leipämme kuivalta, vastasi Jacques, joka ensi kerran koitti suurempaa puheliaisuutta. Äiti parkani on työnteosta aivan riutunut.
Hän katsoi rouva Gregoirea, verraten mielessään äitinsä kalpeita kasvoja tuon häntä tuomitsevan, lihavan rouvan tyytyväiseen ulkomuotoon, ja äkkipäätä hänen omatuntonsa rupesi häntä nuhtelemaan, ettei hän itse, paremmin kun muutkaan, ollut ymmärtänyt sitä, minkä nyt olisi vaatinut heitä ymmärtämään.
— Luuletteko hänen olevan todellakin kipeän? Céline kysyi.
— Hän on heikko ja kovin muuttunut. Ennen hän oli työssään väsymätön, mutta nyt hän ei kykene juuri mihinkään. Tästälähin sisareni täytyy ruveta taloutta hoitamaan.
Se tekee hänelle hyvää, sanoi rouva Gregoire.
Céline pysyi miettiväisenä, ja Jacquesin mennessä hän uudestaan pyysi:
— Koettakaa nyt tuoda sisarenne tänne. Jacques oli kahden vaiheella.
— Ehk'ei hän olisikaan teille mieliksi… Ette kuitenkaan saattaisi hänestä pitää.
— Kyllä minä hänestä pidän, vastasi tyttö uskaliaasti.
Seuraavana sunnuntaina Jacques tuli, tuoden muassaan Augustinen, joka hiukan hangotteli, hiukan ujosteli, mutta oli kuitenkin mielissään ja ylpeänä kutsumuksesta sekä kauniimpiin vaatteisinsa puettuna. Céline otti häntä tyynellä kohteliaisuudellaan vastaan, ja rouva Gregoire sai hänet pian liiaksikin tutustumaan.
Augustine ihaili kukkasia ja julisti, että hän ennen tekisi niitä kuin sikarreja.
— Se onkin paljon hauskempaa työtä, ja silloin saisitte olla äitinne luona.
— Siitä en minä niin erittäin suurta väliä pitäisi, vastasi Augustine äänellä, joka äkkiä oli muuttunut niin tuimaksi, että Célineä alkoi värisyttää. Se ei ensinkään olisi hauskaa. Äiti aina voihkailee.
— Ehk'ei hän silloin olisi niin surumielinen.
— Mutta minulle se olisi ikävää. Minä saan jo kylläni, kun illatkin olen kotona.
Ja nähdessään, ettei hän ollut osannut mieliksi puhua, hän jatkoi.
— En minä siltä paha ole, en millään muotoa. Kyllä minä äitiparkaa rakastan, ja kaikki rahani minä hänelle annan, ettei hänellä sen puolesta ole syytä valittaa; mutta nuorena ollen pitää vähän huvitellakin… Sehän on luonnollista, eikö niin.
— Mutta eihän teillä tehtaassa niin suurta huvitusta lienee, arvelen.
— Onhan kumminkin.
Hänen mieleensä muistui toverien pakinat ja kuiskaukset, naurun leikitykset, jotka olivat päällysmiehen tarkalta korvalta salattavat, ynnä päivällistuntien pauhaava ilo; hän ajatteli, miten pojat, kun ehtoisin työstä päästiin, huusivat heille sievistelyjä, jotka eivät niin erittäin hienoja olleet, mutta jotka kuitenkin halusta kuultiin, ja kuinka muutamat niistä, kun jo rupesi yötä olemaan, seurasivat heitä ja puhelivat likempää. Tätä kaikkea hän hätä hätää muisteli, mutta ensikerran häntä rupesi epäilyttämään, olivatko nuo huvitukset todellakin kiitettävää laatua.
— Lebeau ja Jacques olivat yhdessä lähteneet ulos. Kun veljen läsnä olo häntä ei enää sitonut, kävi Augustine yhtä puheliaammaksi.
— Muistanpa niitäkin aikoja, jolloin meillä oltiin onnellisia, mutta siitä on jo kauan. Siitä aikain, kun pienokainen meiltä lähti, on kaikki mennyt alaspäin vaan.
— Mikä pienokainen? Céline kysyi.
— Kuinka, vai ettekö te sitä tiedä? Eikö Jacques ole siitä teille mitään virkannut?
— Älkäät tekään virkkako, jos se häntä suututtaa.
— No, eihän se mikään salaisuus ole, vaikkei hän itse koskaan siitä puhu… Siitä on jo pitkä aika, kun tuo tapahtui, mutta minä olin kuitenkin niin iso, että taisin kaikki ymmärtää, minä muistan sen aivan selvästi. Sehän nyt antoi jaarittelemisiin aihetta, kun äiti sanoi tytön lähteneen kumminsa luo… Aivan merkillistä se olikin, kosk'ei oltu tuosta kummista koskaan ennen kuiskausta kuultu. Kun Jacques sai sen tietää, niin hänpä vasta vihaseksi tuli… Äiti itki, minä olin nukkuvinani, mutta kuulin kaikki, ja minua peloitti niin kauheasti, kun kuulin Jacquesin julmalla äänellä kirkaisevan: "Te olette hänet myynyt"! ja äiti yltyi siitä vielä kovemmin itkemään. Siitä ehtoosta saakka ei tästä enää ole sanaakaan virkattu; joskus vaan, kun Jacques on poissa, on äiti uudelleen meille kertonut, että tyttö on kumminsa tykönä, mutta minä tiesin, ettei siinä perää ollut… Ja Jacques on ihan muuttunut. Sitä ennen hän oli oikein hyvä poika — tosi kuitenkin on, ettei hän muista kuin tytöstä huolinut — mutta ei hän ainakaan meitä torunut. Siitä asti hän on ikäänkuin karhu, oikein todellinen karhu Tuskinpa hän puhuu meille, eikä edes katso meihin, siihen kait olemme ylen kelvottomia.
— Mutta kenestä te oikeastaan puhutte? kysyi rouva Gregoire, jonka uteliaisuus kiihtyi kiihtymistään.
— Eräästä pienestä tytöstä, jonka vanhemmat kuolivat samassa talossa, missä me asuimme, ja jonka Jacques otti kasvattaakseen.
— Vai kasvattaakseen!… Mutta kuinka vanha hän silloin itse oli?
Hän oli aivan nuori, siitähän jo on ainakin seitsemän vuotta. Eikö hän milloinkaan ole siitä teille kertonut?
— Ei, vastasi rouva Gregoire loukattuna; soisinpa, ettei niin salamielisiä ystäviä kohtaan oltaisi.
— Parasta lienee, ettemme hänelle asiasta mitään virka, koska se tietysti on hänelle paremmin mieleen, Céline sanoi.
— Mitäpä se häntä vahingoittaisi. Minä vihaan salassa pitämistä, Augustine vastasi. No, minä sanon teille, kuinka asia oikein on, ja huolin viisi, mitä hän sanoo, kun saa kuulla minua sitä kertoneen. Hän on, näetten, rakastunut tuohon pieneen tyttöön, jota ei seitsemään ajastaikaan ole nähnyt. Niin minä ainakin luulen.
— Minkä ikäinen hän oli? kysyi rouva Gregoire.
— Hän oli saman ikäinen kuin meidän kaksoispari, noin neljän vuotias. Kauan aikaa on Jacques häntä hakenut kuin silmäneulaa, mutta ei hän koskaan häntä löydä… ymmärrättehän! Eikö ole hassua, että täysi-ikäinen mies on rakastuneena pieneen tyttöön, joka oli tämän pöydän korkuinen. Kerran minä sen hänelle selitin, mutta silloin hän vasta vimmastui, enkä minä enää toiste menisi siitä hänelle puhumaan. Kuitenkin se on varma asia. Naapuri-naiset vakuuttavat, ettei hänen kaltaistansa nuorukaista vielä ole nähty, joka ei vähääkään tytöistä välitä. Ei luulisi hänellä silmiä päässä olevan, koska ei edes tiedä, ovatko ne rumia vai kauniita. Äiti sanoo, että hän aina on ollut tuommoinen, ja kehuu häntä vakaiseksi pojaksi. Ikäänkuin se mitään hauskaa olisi, jos kaikki pojat noin yksitoikkoisia olisivat.
— Se olisi kai tytöille terveellisempää, sanoi rouva Gregoire.
— Tekee se kuitenkin hyvää, kun väliin kuulee itseänsä kauniiksi kiitettävän. Mitäpä pahaa siitä seuraisi?
— Se voi saattaa teidät edemmäksi kuin luulettekaan, tyttöparka.
Augustine kohotti olkapäitään.
— Eihän sitä enään mitään lapsia olla, hän sanoi ja koetti ruveta vakaisen näköiseksi.
Kun Jacques palasi, oli hänen sisarensa jo mennyt pois. Hän ei tahtonut odottaa, sanoen, että ennen menisi yksinään, kuin semmoisen seurassa, joka matkan pitkään ei sanaakaan hänelle lausuisi.
Rouva Gregoire ei ollut se ihminen, joka olisi voinut mitään salassa pitää, ja Célinen rukoilevista katseista huolimatta, hän heti otti Augustinen ilmoittaman asian puheeksi ja jatkoi sen päähän asti, vaikka Jacques jo ensi sanoilta kulmiansa rypisti. Hän hillitsi kuitenkin suuttumuksensa ja rupesi lyhyesti kertomaan lapsen ja sen vanhempain kohtaloa, ilmoittamatta kuitenkaan, millä ehdoilla tuo vieras rouva oli sen omaksensa saanut.
— Ettekö te sittemmin enään ole häntä nähnyt?
— En. En edes tiedä, missä hän oleskelee.
— Oi, onpa se kauheata, te, joka häntä niin paljon rakastitte, Céline puhkesi puhumaan, mutta minä uskon varmaan, että vielä hänet tapaatte.
— Minusta se on teille suureksi onneksi, että pääsitte tuosta lapsesta, rouva Gregoire päätti. Onhan teillä sitä paitsi kyllä monta elätettävänä.
— Niin onkin, Lebeau jatkoi, mutta kaunis työ se kuitenkin oli, jonka te ja äitinne teitte. Ja siitä minä teitä vielä entistä enemmän kunnioitan.
Céline pyyhki salaa pois kyyneleen.
Jacques ei vastannut mitään. Hänen ei sopinut näille uusille ystävilleen selittää, mitä kaikkea oli kärsinyt, ja kuinka suuri sija hänen sydämessään tuolla lapsella vielä oli, josta he eivät luulleet hänellä muuta olevan kuin rasitusta vaan, kiittäen hänen onneansa, kun muka oli niitä päässyt, ja aavistamatta, että tuo tyttö yksin oli hänelle kalliimpi, kuin kaikki muut yhteensä…Minä uskon varmaan, että te vielä hänet tapaatte, oli Céline sanonut. Jos he olisivat olleet kahden kesken, niin Jacques olisi kiittänyt tyttöä noista sanoista, jotka osoittivat hänen lempeyttään ja myötätuntoisuuttansa.
Kun Jacques nousi lähteäksensä, pyysi Céline ujosti hänen viedä äidilleen vihkon kevätesikköjä, joiden suuret, ruusunkarvaiset terät olivat selällään kuin kummastelevaiset, iloiset lapsen silmät.
— Miksi ei hän tule meitä katsomaan? kysyi rouva Gregoire. Se olisi hänelle terveellistä, jos joskus tulisi muuallakin käymään.
— Sitä hän ei jaksaisi.
— Ihminen menettää voimansa, ellei sodi vastaan. Katsokaa minua; minä olen jo vuosia ollut kivulloinen, mutta minä olen tautia vastustanut. Jos olisin itseäni hemmoittelemaan ruvennut, niin en suinkaan enään olisi näillä mailla. Pääasia on, että ihmisellä on hyvä uskallus. Voidakseen elää ja täyttää velvollisuuksiaan, tarvitaan uskallusta. Naapurit useinkin sanovat: "Teidän, rouva Gregoire, jolla tuommoinen jäsenten kolotus on, pitäisi sängyn pohjassa makaaman." Vaan minä olen aina jalkeilla, aina minä olen valmis muita palvelemaan, ja se juuri pitää minut voimissa. En itsekään ymmärrä, kuinka voin niin uskalias olla.
Rouva Gregoire jätti mainitsematta, etteivät alttiiksiantamus ja uskallus olleet hänen ainoat tukeensa; hänen kaappiinsa kätketyllä viinapullolla olisi ollut paljon kerskaamista tuon ihmeen johdosta. Ehkä olivat myöskin nuo kyyneleet, joita niin runsain määrin rouvan poskilla valui, osaksi sen vaikuttamia. Lebeau astui sisään.
— Minkätähden itkette, rouva Gregoire? kysyi hän ystävällisellä äänellään.
— Voi, herra Lebeau, tehän aina oikeuden puolta pidätte. Sanokaapas, olisiko syytä minun itseäni hemmoittelemisesta nuhdella? Oletteko milloinkaan nähnyt minun hoitelevan itseäni ja hempuilevan, niinkuin moni muu tekee?
— Kuka semmoista on puhunut? kysyi Lebeau, luoden ympärillensä moittivaisen katseen.
— Ei kukaan, isä-kulta, Céline lempeästi vastasi.
— Minä kyllä tiedän, että monet ovat kovia vanhoja kohtaan, rouva Gregoire jatkoi. Vaikkapa itseänsä kuolettaisi heitä auttaaksensa, niin tuskin siitä edes kiittävät; mutta kun on hyvä omatunto, niin voi heidän kiitoksettansakin elää.
Vahvistettuaan näin itseänsä uskalluksellaan, alttiiksiantamisellaan ja hyvällä omallatunnollaan, rouva Gregoire nousi ja läksi arvokkaasti ulos huoneesta.
— Mitä te olette hänelle tehneet? kysyi Lebeau, joka suuresti tätä tapausta ihmetteli.
— Emme mitään, isä; me puhuimme rouva Marceausta, joka on niin kipeä, emmekä hänestä sanaakaan sanoneet.
— No niin, vaan ei saa unhottaa, mitä kaikkea hän on kärsinyt ja mitä hyvää hän on meille tehnyt. Ei kenenkään mieleen ole, jos häntä halveksitaan.
— Mutta ei häntä halveksita.
— Hän tarvitsee tuon tuostakin hiukan ylistystä; se vaikuttaa häneen ikäänkuin kaurakappa väsyneesen hevoseen. Sinä olet liian harvapuheinen, Céline.
Nuori tyttö ei vastannut mitään. Hän piti arvossa vanhan ystävänsä hyviä ominaisuuksia ja piti todellakin hänestä, mutta oli liian vienotunteinen ja arvokas, ettei tämän halpamaisuus olisi häntä rasittanut. Kuitenkaan hän ei sitä olisi kenellekään tunnustanut, eikä se ollut hänelle itsellenkään selvänä.
Jacques oli mennyt. Pikku kukkais-vihko oli unohtunut pöydälle.
Céline otti sen, hengitti hetken sen tuoksua ja pani sen sitte veteen, toisten kukkaistensa joukkoon… Tuo unohdus painoi hiukan hänen sydäntänsä.
Huoneessa oli jo pimeä, kun Jacques saapui kotiin. Hänen silmänsä hakivat äitiä tavalliselta paikalta, mutta hän ei nähnyt häntä. Mennessään vuoteen ohitse tulitikkuja ottamaan, hän oli kompastua lattialla makaavaan ihmiseen.
— Sinäkö se olet, Jacques, puhui heikko itäni. Minä aijoin panna maata, mutta en jaksanutkaan, vaan kaaduin.
Jacques otti hänet käsivarsillensa ja laski vuoteelle. Sitte hän sytytti kynttilän.
— Loukkasitteko itseänne, äiti?
— Hiukan… minä tuskin voin hengittää, mutta ei se mitään tee. Minun on hyvä mieli, että tulit, poikani…
— Olen pahoillani, että olin poissa… minun olisi pitänyt jäädä kotiin… Mitä minä teille tekisin, äiti?
— Anna minulle vähän konjakkia, se ehkä minua virvoittaa.
— Konjakkiako?… Onko sitä täällä?
— Tuolla kaapin päällä on pieni pullo… Se on ainoa, joka pitää minua voimissa, — yksi eli kaksi lusikallista veden sekaan… En ole pitkään aikaan syönyt mitään.
Jacques teki niin; vähän virkistettynä äiti veti hänet puoleensa ja katsoi häntä silmiin.
Jacques, hän sanoi, nyt on aika, ettäs annat anteeksi. Hetki on tullut.
— Minäkö anteeksi… äiti?…
— Niin, ethän vielä ole antanut minulle Genevièven pois lähettämistä anteeksi… Väärin tein, mutta kiusaus oli suuri. Ja rangaistusta olen kyllä saanut, sillä siitä saakka lapseni sydän on ollut minusta vieroittaneena.
— Minunko sydämeni, äiti?…
— Sinun. Se on ollut minulta suljettuna. Tiedän kyllä, että minun olisi pitänyt sinua lohduttaa; mutta köyhyys, näetkös, kiusaa ihmistä väärin tekemään… Minä olin väärässä, sen tiedän; mutta nyt kun lähtöä teen, pitää sinun antaa minulle anteeksi.
— Tekö lähtisitte… ja minne? huusi Jacques, jota se ajatus vaivasi, että äiti sairashuoneesen tahtoisi, ja joka päätti vastustaa semmoista aikomusta.
— Minä tunnen kuolevani, lapseni. Minussa ei enää ole paljon elinvoimaa, loppu tulee.
— Äiti!… äiti… Ei se voi olla mahdollista… ei vielä… Ette te niin huono ole… Miksi ette ole sitä minulle sanonut?…
— Mitäpä sille olisi voinut?… Elinvoima on loppunut, ei siinä mikään auta. Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, poikani.
Jacques oli laskeunut polvilleen. Hän piti äidin molemmat kädet omiin käsiinsä suljettuina ja itkeä nyyhkytti.
— Minä se olen, jonka tulee pyytää anteeksi… äiti kulta. Minä olen ollut kova, julma… En ole mitään huomannut, en mitään ymmärtänyt… Minä olen kelvoton poika.
— Et olekaan, hyvä poika sinä olet ollut, Jacquesini. Ei niitä ole kuinkaan monta, jotka näin monena vuonna olisivat antaneet koko työansionsa äidilleen, pitämättä penniäkään itseänsä varten. Sinä annoit minulle kaikki, paitsi sydäntä, mutta se oli oma syyni, kun pahoin tein. Sano, että annat minulle anteeksi.
— Sitä minä en voi sanoa, äiti… Minäkö antaisin teille anteeksi, minä… Mutta minä kadun ja minä rakastan teitä… Oi, sanokaa te, että annatte minulle anteeksi, että olen niin kova ollut.
Äiti nousi istuallensa ja suuteli hänen otsaansa.
— Nyt minä tyytyväisenä kuolen, hän sanoi.
Ja hän jäi liikkumattomana makaamaan, toinen käsi yhä polvillaan olevan poikansa käteen suljettuna.
Siitä hetkestä hän ei juuri mitään puhunut. Seuraavana päivänä mentiin lääkäriä noutamaan. Hän katsoi sairasta hetken aikaa ja sanoi:
— Ei tässä mitään voi, hän kuolee uupumukseen. Hyvä ruoka ja ilman muutos aikanansa olisivat voineet hänet parantaa, mutta tämä tauti näkyy jo vuosikausia sitte saaneen alkunsa. Tämä vaimo on tehnyt paljon työtä, paljon kärsinyt, vähän syönyt ja huonoa ilmaa hengittänyt Siinä syy hänen kuolemaansa.
Jacques ei mitään virkannut. Mitäpä enempää hän olisi voinut äidilleen tehdä, kuin sen, jonka oli tehnyt? Eikö hän itsekin ollut paljon työtä tehnyt ja vähän syönyt?… Ja kuitenkin, minkätähden nuo lääkärin sanat koskivat häneen niin kipeästi, että sydämensä oli pakahtua?… Oi! hän tiesi aivan hyvin, ettei ruoan puute ollut ainoa syy äidin kivulloisuuteen, tarvitseehan ihminen iloakin ja myötätuntoisuutta, voidakseen elää.
Hänen mieleensä muistui pienet kaksoisveljensä, ja mitä hän oli ajatellut, seisoessaan vuoteen ääressä, jolla he vieretysten makasivat… ne pienet lakastuneet kukkaset. Sama ääni, joka silloin oli häneltä kysynyt: "Miksi et heitä rakastanut?" puhui hänelle nyt uudelleen, mutta oi, kuinka paljoa paremmin hän nyt tuota ääntä ymmärsi! — Nyt ei enää ollut sovittamiseen aikaa — sehän juuri on kuoleman katkeruus…
Toisen päivän loppupuolella viittasi äiti hänelle kädellään:
— Lapset… hän sanoi.
— Kyllä minä heistä huolta pidän, äiti. Ja vapisevalla äänellä hän lisäsi: Minä lupaan rakastaa, heitä.
Äiti hymyili ja puristi hänen kättänsä. Sitte hän painoi silmänsä kiinni eikä niitä enää avannut. Muutaman tunnin kuluttua hän oli lakannut hengittämästä.
Augustinen suru oli meluavaa laatua, toiset lapset näyttivät pikemmin hämmästyneiltä. He olivat niin kauan tottuneet näkemään äitiänsä kipeänä, että olivat luulleet sitä ijäti kestävän. Itsekkäitä ja vähän kehjenneitä kuin olivat, pojat eivät juuri muuta ajatelleet kuin itseänsä. Augustine oli kevytmielinen ja huoleton; hän ei ollut milloinkaan pitänyt lukua äidin kivulloisuudesta, jota hän mielellään nimitti turhaksi voihkailemiseksi. Jacques ei saattanut häntä siitä soimata, joka itse, niin voipi sanoa, tahallansa oli käynyt silmät ummessa mitään huomaamatta. Hän tunsi itsensä perinpohjin syylliseksi ja onnettomaksi. Kuinka katkerasti hän katui lemmettömyyttänsä! Niiden suru, jotka voivat sanoa: "Minä niin suuresti häntä rakastin!" ei ole mitään tuon mykän tuskan rinnalla, joka yht'aikaa on omantunnon vaiva. Mitä hän ei olisikaan antanut, saadakseen takaisin edes yhden viikon sitä aikaa, jona olisi voinut osoittaa äidilleen lempeyttänsä! Hänen sydämensä oli liian myöhään herännyt tuon liikkumattoman, kalpean naisen ääressä, jota kuolo oli nuorentanut, mutta jonka kaavoista vieläkin taisi lukea pitkää surkeuden kertomusta.
Aamupuoleen eräs naapurivaimo tuli auttamaan Augustinea ruumista puettamaan. Vainaja oli itse tätä tarvetta varten erääsen laatikkoon varannut kaikki, mitä tarvittiin: valkoisen nutun, pitkän paidan, ainoa mikä hänellä oli jäljellä, myssyn ja suuren liinaisen lakanan. Augustine muisti kerta nähneensä tämän vaatekääryn, johonka oli kirjoitettu: "Minun ruumisvaatteeni" ja että hän silloin oli nauranut äidin varovaisuutta. Vielä terveenä ja täydessä voimassa ollessansa, rouva Marceau epäilemättä oli pannut nuo vaatekappaleet erillensä. Äitiparka, hän ei olisi tahtonut jälkeenjääneitä tuolla huolella rasittaa.
Huone järjestettiin, kynttilä viritettiin kuolleen päänalasen viereen palamaan, ja sen toimitettuaan naapurivaimo meni tiehensä.
Augustine aikoi jättää akkunat auki, mutta tuulenpuuskaus sammutti kynttilän, ja hänen täytyi ne taas sulkea.
Silloin pojat, jotka olivat kammiossa maanneet, tulivat aamiaista pyytämään. Täytyi sytyttää tulta uuniin ja ruveta aamiaista keittämään, valkoisella lakanalla peitetyn ruumiin vieressä. Elossa olevat ovat aina ravinnon tarpeessa. Jacques oli käynyt kaupunginhallituksessa, kuolemaa ilmoittamassa, ja palatessaan hän näki ruoan pöydällä. Hänen rupesi sydäntä kääntämään, ja hän läksi jälleen ulos.
— Sen mokoma herkkusuu, sanoi yksi pojista raa'asti,
— Ole vaiti, Augustine sanoi, aivanhan sinä olet ilman sydäntä.
— On sitä minulla yhtäpaljon kuin sinullakin, mutta minä en kärsi tuommoista virnastelemista.
Väittelyä ei kauan kestänyt; kuolleiden tohtori astui Jacquesin seuraamana sisään. Hän pyysi kotona lääkärin antamaan taudin todistusta, ja sanottuaan samoin kuin hän: "kuollut uupumukseen," hän meni matkoihinsa, lausumatta yhtään sanaa lapsille. Hän oli toimittanut tehtävänsä.
Puolentoista vuorokautta ruumis makasi vuoteella tuossa pienessä huoneessa, jossa elettiin ja oltiin niinkuin ennenkin: siinä mentiin ja tultiin, tehtiin askareita, syötiin ja haasteltiin niitä näitä. Kauan ei ollut kestänyt tuo juhlallinen hiljaisuus, joka aina seuraa kuolleen viimeistä hengähdystä.
Liikkumattomana ruumis makasi vuoteellansa. Ei mikään sitä enää huolettanut, ei mikään voinut sitä häiritä tuossa kuolemaa tuottavassa hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä. Hän oli yhtä hyvässä turvassa ja rauhassa kuin koskaan rikas komealla vuoteellansa suuressa salissaan. Mistäpä arvosta sille enää oli kaikki tämän elämän tavalliset häärinät? ei mikään enää voinut sille kärsimystä tuottaa. Tämän mustuneen katon alla, näiden ahtaitten ja likaisten seinien Talissa, tällä köyhällä vuoteella ja tämän karkean peitteen alla makaavaa, rauennutta ruumista oli säde ijankaikkisuuden loistosta koskettanut.
Oi kuolema!… Sinä suuri tasoittaja…