Geneviève

by Mme. E. de Pressensé

VIII.

Vuosia oli kulunut siitä, kun rouva de Préal oli ilmaantunut pienelle etukaupungin kadulle: sittemmin hän ei ollut käynyt tuossa inhottavassa kaupunginosassa, ja hänen oli onnistunut se kokonansa unohtaakin. Ei Genevièvekään sitä paljon muistanut. Hän oli juur'ikään tuossa epämääräisessä ijässä lapsuuden ja nuoruuden, vaiheella, jolloin kaikki hellät tunteet näyttävät ajaksi olevan kuin seisauksissa. Lukunsa häntä tykkänään valtasivat; hänen mielestänsä ei elämällä ollut muuta tarkoitusta kuin oppiminen, ja kaikki väkensä ja voimansa hän käytti sen saavuttamiseen. Entiset ajatukset ja tunteet olivat tulleet hänelle oudoiksi; nykyisessä tilassaan hänellä oi ollut aikaa unelmiin, enempi kuin muistelmiinkaan.

Rouva de Préal oli ylpeä kasvatti-tyttärestään. Hän luuli hänestä täydellisesti karkoittaneensa tuon innoitsevaisuuden, jota hän ennen oli surrut, ja oli mielissään, kun muka oli osannut johtaa lapsen erinomaiset lahjat niin hyvään suuntaan. Neiti Lalandella oli nyt enää harvoin syytä nuhdella oppilastaan sopimattomasta käytöksestä; Genevièvellä ei ollut muuta pyrintöä, kuin päästä kaikissa oppiaineissa ensimäiseksi, ja sitä ei ainakaan sopinut rahvasmaisuudeksi mainita.

Geneviève kävi kuudettatoista ikävuottaan; hän oli pitkä, solakka ja ijäksensä hyvin kehjennyt: lukemista hän innokkaasti rakasti, mutta yhdestä ainoasta aineesta hän ei ensinkään välittänyt, nimittäin uskonnosta.

Rouva de Préal oli aina pitänyt uskontoa suuressa kunniassa, pitänyt sitä ei ainoastansa korkeammalta kannalta katsoen tarpeellisena, vaan erittäinkin käytännöllisessä suhteessa soveliaana ja mukavana. Jo kauan oli Geneviève kasvatti-äitinsä seurassa käynyt semmoisissa jumalanpalveluksissa ja uskonnollisissa esitelmissä, joita piti joku yleisesti suosittu puhuja. Seurauksena siitä oli, että tyttö oli oppinut ajattelemattomasti kuuntelemaan ja pitämään semmoisia asioita ikävinä, jotka eivät häntä miellyttäneet. Hän rupesi kuitenkin viimein pitämään noista hetkistä, joina hän oli pakoitettu joutilaisuuteen, ja jolloin hän, vaikka hartaan näköisenä, antoi ajatuksensa lentää sinne tänne. Häntä huvitti tämä toimettomuus ja epäselvät, unelmien kaltaiset mielikuvituksensa.

Muutamana sunnuntaina hän jo oli asettunut mukavasti istumaan, kuunnellaksensa saarnaa omalla tavallaan, kun outo ääni herätti hänen huomiotansa. Hänen ei sopinut puhujaa nähdä, mutta tietysti hän oli vieras; tuota vakavaa, sydämeen tunkekaa ääntä hän ei ollut koskaan ennen kuullut. Ensi kerran hän nyt kuunteli niin tarkasti, ettei sanaakaan jäänyt häneltä kuulematta.

Tultuaan ulos kirkosta, rouva de Préal seisahtui tuttaviensa kanssa saarnaa arvostelemaan.

— Epäilemättä tämä oli uusi apulainen. Häneltä ei näy kykyä puuttuvan.

— Niinkö te arvelette? Tämän laatuiset saarnat eivät ensinkään ole minun mieleeni, ne ovat minusta ylen tavallisia, eikä puhetapakaan ole minusta kylliksi huolellista.

— Häneltä puuttuu hartautta, virkkoi eräs näöltään teeskennelty rouvasihminen.

— Me olemme tottuneet sievempään puhelaatuun, lisäsi toinen.

— Tosi on, että tuonkaltainen saarnatapa olisi soveliaampi sivistymättömimmille sanankuulijoille; meille puhuttaessa tarvitsee pitää muodosta parempaa huolta.

— Hänellä ei ole ensinkään kuvitusvoimaa eikä runollisuutta.
Huomasitteko, kuinka suoraan hän puhui, aivan ilman kuvauksia:

— Häneltä puuttuu tuota intoa, joka voi liikuttaa sydämiä ja saattaa ihmiset kyyneleitä vuodattamaan, sanoi rouva de Préal: hänen saarnansa on kuiva ja ankara. Mutta ajatelkaapas noita hyviä saarnoja, joita kuultuaan ihminen tuntee itsensä paremmaksi ja tuntee olevansa sovinnossa sekä Jumalan että oman itsensä kanssa ja ikäänkuin kehoitettuna sanomaan saarnaajalle: "Oi, kuinka suurta iloa teidän puheenne on minulle tuottanut!… Mutta nyt minun tunteeni ovat peräti toista laatua, ja totta puhuakseni on peljättävä, että pikemmin tulen pahoille mielin."

Vapaaherratar de Chabrand, jolle ei moiset tunteitten tutkimiset ensinkään olleet mieleen, lausui kimakalla äänellään ratkaisevan päätöksen.

— Kun puhuja on raaka, niin puheensakin on raakaa, hän sanoi, ja erosi joukosta, lähteäksensä ihan sisarensa tyttären vaunujen ohitse jalkasin kotiin kävelemään.

Rouva de Préal riensi häntä saavuttamaan.

— Suokaa minun saattaa teidät kotiinne vaunuissani, täti.

— Kiitoksia tarjouksestasi, olen tottunut kävelemään; sitä paitsi sinun vaunuissasi ei olekaan sijaa muuta kuin kahdelle hengelle.

— Geneviève saa istua pikku-istuimella.

— Kiitoksia, ystäväni; minä en tahdo viedä tyttäresi tilaa.

Rouva de Préal palasi naisjoukkoon, jossa rouva de Chabrandin mentyä vapaammasti haasteltiin. Hän tuli kylliksi aikaisin, saadaksensa osan uuden apulaisen tervehdyksestä, kun tämä toiselta puolen katua kävi heidän ohitsensa.

— Tuossa hän menee. Kuinka ankarat hänen kasvonsa ovat! Luulisipa hänen kantahan koko maailman syntejä hartioillansa.

— Hän on vielä nuori ja kuitenkin jo harmaapäinen. Ettekö huomaa valkoisia hiuskarvoja hänen mustassa tukassaan?

— Ei hän kaunis ole?

— Ei olekaan, mutta vähätpä siitä, jos sanansaattajalla vaan on hyvä ääni ja kauniit liikunnot.

— Mutta käsi, sepä tärkeä asia puhujalle! Minä puolestani ihaelen kaunista kättä. Kun esimerkiksi näen abbé Thomas'in käden ojennettuna, ikäänkuin meitä siunataksensa, niin minun aina tekee mieleni langeta polvilleni.

— No, tämän uuden apulaisen käsi ei ainakaan tule teissä sitä vaikuttamaan, eräs rouvista sanoi nauraen. Eikä hän sitä paitsi paljon elehtelekään… hänen puhelaatunsa on tuota varovaa lajia.

— Taikka pikemmin himmeätä, vastasi tuo kauniitten käsien ihailija. Minä puolestani rakastan semmoista puhetta, joka voi minua liikuttaa. Mitä hyötyä minulla siitä on, jos tulen semmoista saarnaajaa kuulemaan, joka ei voi minua itkettää. Sehän ihan sama asia on, kuin jos kävisin ikävää murhenäytelmää katsomassa.

Geneviève tuskin kuunteli tätä keskustelua; hän seurasi silmillään tuota nopein askelin kulkevaa miestä, jonka sanat olivat tunkeutuneet hänen sydämensä syvimpään pohjukkaan. Tähän päivään saakka hän ei koskaan ollut niiden vertaista kuullut, ja kuitenkin hän niissä tapasi omat ajatuksensa; kuunnellessaan tätä saarnaa, hän oli jälleen löytynyt oman itsensä.

Tämä saarna oli puhdasta evankeliumia, äärettömän rakkauden evankeliumia, josta hänellä lapsuudessa oli joitakuita aavistuksia ollut. Jäätyään kahden kesken äitinsä kanssa vaunuihin, hän sanoi:

— En minä milloinkaan ole kuullut kenenkään puhuvan niinkuin hän puhuu. Joka sana on painava ja elää, se tunkee sydämeen ja koskee omaatuntoa. Tämä saarnaaja on ihminen, joka toista ihmistä puhuttelee, eikä mikään puheentaituri.

Rouva de Préal ihmetteli. Kuinka oli mahdollista, että Geneviève, jota eivät kauniimmat esitelmät olleet innostuttaneet, nyt ihaili tätä outoa miestä, joka oli sekä mainetta että taidonlahjoja vailla!… Mikä hänessä oli, joka tyttöä noin miellytti ja tuommoisen liikutuksen oli hänessä herättänyt? Rouva de Préal ei voinut sitä ymmärtää. Hänen kasvattinsa oli hänelle elävä arvoitus.

Tästä päivästä alkaen Geneviève ei enää ollut sama tyttö kuin ennen. Läksyt, kilpailut ja ymmärryksen tahi muistin harjoitukset eivät enää häntä tyydyttäneet. Hän oli kuullut oudon ja kuitenkin tutun äänen sanovan: "Ihmiselämässä on muutakin, kuin minkä sinä tähän saakka olet nähnyt; se voipi olla avarampi ja jalompi kuin olet aavistanutkaan; sillä on toisia näköaloja kuin ne, joihin sinun ajatuksesi ovat olleet rajoitettuina, ja moni-sointuisempia säveleitä, kuin mitä sinä milloinkaan olet kuullut. On olemassa maailma, johonka sinä et ole tunkeutunut, josta et vielä ole vilahdustakaan nähnyt…" Tämä tuntematon ja kuitenkin tuttu ääni, jonka hän lapsena himmeästi oli kuullut, puhui hänelle kieltä, joka teki hänet samalla kertaa murheelliseksi ja ihanan onnelliseksi.

Se oli hänen sielunsa ensimäinen yhtyminen ihanteen kanssa.

Samaan aikaa runous täydessä ihanuudessaan avasi hänelle aarteensa. Eräänä päivänä kun hänen opettajansa oli antanut hänelle selitettäväksi yhden suuren runoilijamme jaloimmista runoelmista: "Jumala on aina läsnä…" astui hän tuntikaudet edestakaisin huoneessansa, kertoen runon joka värsyä ja vuodattaen kyyneleitä. Tämä oli alku uuteen elämään, tuohon nuoruuden voimakkaasen, uhkuvaan ja samalla kertaa syvään elämään, joka ihmisen elämässä vastaa sitä aikaa luonnossa, jolloin mahlaja puuhun nousee ja saattaa nuoren lehden auringon säteissä puhkeamaan.

Muutamia päiviä myöhemmin rouva de Préal vei Genevièven erääsen kirkkoon hengellistä soitantoa kuulemaan. Siellä oli paljon väkeä, mutta kun urkujen väkevä ääni rupesi kuulumaan, niin Genevièvestä tuntui, niinkuin olisi hän ollut yksin, vaipuneena kun oli sävelten sointuun. Hänen äitinsä puhui hänelle pari kertaa, mutta hän ei sitä huomannut.

Kun kööri rupesi laulamaan, alkoivat kyyneleet hiljakseen vieriä pitkin hänen vaaleita poskiaan. Rouva de Préal kysyi, oliko hän kipeä, mutta hän vastasi vaan päätänsä pudistaen.

Ja kuitenkin hän tunsi kipua. Hänestä tuntui ikäänkuin rintansa olisi halkeamaisillaan, ja kuitenkin hän olisi toivonut tätä ijäti kestävän.

Kun tulivat ulos kirkosta, ojensi lempeän ja sairaan näköinen, köyhä vaimo heille kättään, almua pyytääkseen; kaksi pientä lasta piti häntä hameesta kiinni ja katsoi ohitse astuvia kauniita naisia silmillä, joissa kuvautui surullinen tieto tämän elämän murheista, joka tekee niin kipeätä katsellessakin.

Rouva de Préal loi heihin ankaran silmäyksen: hän ei koskaan antanut almuja kerjäläisille… Geneviève heittäysi vaunuihin istumaan ja puhkesi itkuun. Nämä kyyneleet eivät vuotaneet ihastuksesta eikä sielun suloisesta surusta, kun se ensimäisen kerran aukenee sävelten voimalle. Tuo vastakohta oli tunkeutunut hänen sydämeensä ja häntä surettanut. Hämillään tuosta jäykästä käskystä vaimo jäi vaunuja katsellen seisomaan, eikä enää uskaltanut kääntyä muitten ohitse kulkevien puoleen.

— Nuo kerjäläiset ovat niin kiusallisia, sanoi rouva de Préal, nojaten vaunujen silkkityynyjä vastaan. Kuinka ihana tuo soitanto oli, jota kuulimme!

Mutta Geneviève ei enää soitantoa muistanut; hän ei voinut unhottaa noita rukoilevia, kalpeita kasvoja. Yölläkin hän unessaan näki kerjäläisvaimon nuhtelevat silmät.

Yksi lieve tuota esirippua, joka kätki häneltä elämän todellisuuden, oli kohonnut, ja samassa kun hän kasvoi immeksi, hän jälleen muuttui tuoksi lapseksi, jonka rouva de Préal luuli oivallisella kasvatuksellaan tykkänään muodostaneensa oman mallinsa mukaiseksi.

Hymyilevä, kaunis huhtikuu oli tullut. Parisissa, kuten muuallakin, huhtikuu on lumoava. Puut, joidenka juuria katukivet painavat, pukeutuvat, samoin kuin metsänkin puut, hienoon, viheliäiseen lehteen. Syreenit koristavat harmaita muureja kukkasillaan, ristikkoaitain piirittämät nurmikot vihannoivat, ja kukat akkunoissa puhkeavat. Kevät hymyilee varovaisemmasti, mutta kuitenkin yhtä iloisesti kuin maallakin. Voisipa sitä verrata vankilasta kuuluvaan riemulauluun. Genevièvestä tuntui, ikäänkuin hän nyt vasta ensi kerran olisi sen nähnyt.

Muutamana päivänä rouva de Préal pyysi häntä kanssansa valitsemaan hatun koristeita, erään nuoren kukkaisten tekijän luokse, jota oli hänelle taitavaksi ja suosiota ansaitsevaiseksi kehuttu.

— Minä vien sinua väliin rehellisten ja ahkerain köyhäin tykö, hän lisäsi, että tottuisit heidän kanssansa puhumaan, heitä ymmärtämään ja auttamaan. Se on velvollisuus, ja sinunkin, tyttäreni, on jo aika ruveta sitä harjoittamaan. Paitsi sitä, ei mikään tee meitä kiitollisimmiksi siitä hyvästä, jonka Jumala on meille suonut, kuin niiden näkeminen, joilla ei ole samoja etuja kuin meillä, ja se tuottaa myöskin paljon mielihyvää, jos jossakussa määrässä voimme lievittää kurjuutta, joka meitä kaikkialla kohtaa.

Geneviève kuunteli häntä vaan puolittain, hän kun oli täydessä toimessa luoda eteensä runoelmaa kukkasten tekijän pienestä huoneesta. Ei heidän tarvinnut nousta kahta huonekerrosta ylemmä, ennenkuin jo saapuivat tuohon valoisaan ja raittiisen huoneesen, jonka ovelle oli korttiin kirjoitettu: "Céline Lebeau, kukkasten tekijä."

Astuessaan sisään, rouva de Préal loi ympärilleen tarkastelevaisen katseen; hänen teki mieli moittia tätä valoa ja raitista ilmaa, ne kun muka olivat sopimattomat niille, joidenka tulisi vähempään tyytyä.

Katseltuaan nähtäväksensä tuotuja kukkasia, joista hän toisia kiitti ja toisia moitti, hän alotti puheen lyhykäisillä kysymyksillä:

— Te olette viallinen. Onko se tapaturmassa tullut?

— Se on erään taudin seuraus.

— Onko teillä vanhempia, ja missä he ovat?

— Minulla ei enää ole muuta kuin isä, ja hän on työssä.

— Kuka teidän talouttanne hoitaa?

— Eräs naapurirouva, joka myöskin vie kukkasiani tilaajille, koska en itse pääse liikkumaan.

— Voitteko työllänne itseänne elättää?

— Jos minulla on paljon työtä, niinkuin nytkin.

— Paljonko te ansaitsette?

— Se riippuu siitä, minkälaisia kukkia minulla teetetään.

— Mutta kuinka paljon korkeintaan saatte kokoon?

— Noin kahdeksantoista ja kaksikymmentä franc'ia viikossa.

— Onhan se kelpo raha, ettekä te, joka aina kotona istutte, siitä paljon kuluttane jotta voitte saada jotakin säästöön huonompia päiviä varten. Toivoakseni te olette säästäväistä luontoa.

— Minä annan kaikki rahani isälle, Cèline vastasi.

— Siinä teette väärin, hyvä lapsi; miehet eivät saata itseltään mitään kieltää. Kuta enemmän rahaa heillä on, sitä enemmän he sitä kuluttavat. Säästölaitos olisi viini-myymälää parempi.

— Oi, rouva, näkyypä, ett'ette isääni tunne?

— En tunnekaan, mutta tunnen, minkälaiset työmiehet ovat. Heiltä puuttuu sekä tointa että kohtuullisuutta. Kuulkaapas, tyttöseni, mutta mitä te tästä ruusu-seppeleestä tahdotte? Tinkiminen ei ole minulle mieleen; määrätkää siis kohtu hinta.

— Geneviève oli pahassa pulassa, mutta hän ei saattanut mitään sanoa. Samassa ovi aukeni, ja valkoiseen myssyyn sekä ruskeaan villahameesen vaatetettu, paksu nainen astui sisään.

Rouva de Préal tervehti häntä ystävällisesti ja ainaisesti, ollen ikäänkuin katsomassa.

— Tarkasteltuaan vieraan komeata pukua rouva Gregoire kumarsi syvään.

— Tämä on meidän naapurimme, Céline sanoi.

— Vai niin! Tietysti hän, joka teidän talouttanne hoitaa? No, näytättehän te pitävän huonetta oikein siistinä ja puhtaana.

— Eihän se mikään ihme ole, että sen huomaatte, vastasi rouva Gregoire iloisesti myhäellen ja uudelleen kumartaen, kyllä minä sen asian ymmärrän. Kuinka tämä lapsiparka tulisikaan minutta toimeen?

Näin puhuessaan hänen äänensä muuttui helläksi.

— Onhan teillä syytä iloita, kun saatte olla hänelle avuksi, sanoi rouva de Préal, joka katsoi velvollisuudekseen aukaista uusia näköaloja tuolle valistumattomalle ihmis-sielulle. Eikö ole onnellista, kun saatte tilaisuutta tehdä muille, mitä te tahtoisitte, että he teille tekisivät?

— On kaiketi! Tuntuuhan se hyvältä, kun saattaa olla tyytyväinen itseensä, eikä mikään niin hyvää ruokahalua ja unta anna. Mutta voittehan ymmärtää, hyvä rouva, että minun ikäiseni ihminen jo mielellänsä olisi helpommallakin, sillä eivät jalatkaan enää ole niin ketteriä, kuin kahdenkymmenen ajastajan ikäisellä. Mitä minä Célinelle ja hänen isällensä teen, se tietysti tapahtuu hyvästä sydämestä; mutta väsyttää sitä joskus kumminkin.

Céline oli käynyt punaiseksi, mutta luonut silmänsä maahan; hän ei uskaltanut katsoa rouva Gregoireen, pelosta muka, että tämä luulisi hänen muistuttavan häntä siitä, ettei tuo alttiiksiantamus ollutkaan aivan niin ehdotonta laatua, kuin hän näkyi luulottelevan, koska hän söi kolme ateriaa päivässä heidän ruoastansa, ja ehkäpä useammin, kuin mitä hänen omat varansa olisivat kannattaneet.

Sitte Rouva Gregoire alkoi kertoa elämäkertaansa, eikä jättänyt yhtä ainoataakan onnettomuutta, ei ainoatakaan hyvää avua mainitsematta. Rouva de Préal kuunteli häntä kärsivällisyydellä, katkaisten vähän väliä hänen puhettansa, sanoen:

— Kaikilla meillä on vaivamme, rouvaparka. Jumala lähettää meille suruja, koska hän rakastaa meitä.

— Aivan niin, rouva-hyvä; parhaimpia ihmisiä enimmästi vaivataankin, ja onhan se suureksi lohdutukseksi, kun tietää aina tehneensä velvollisuutensa. Minulla ei ole syytä itseäni soimata, enkä minä soimaa Jumalaa, mutta en minä kuitenkaan olisi paheksunut, vaikka hän olisi suonut minulle vähän vanhain päiväin varaa, ettei minun olisi tarvinnut silmäpahaisiani parsimisella ja paikkaamisella vaivata.

— Kai se niin on, mutta Jumala tietää, mikä meille hyödyllinen on. Hän antaa jokaiselle tarpeensa.

Rouva Gregoire, joka akkunasta oli nähnyt vieraan vaunut, avasi jo suutaan, lausuaksensa epäilyksiänsä tämän Jumalan järjestyksen suhteen, mutta kallisarvoinen kukkaro, jonka rouva de Préal veti taskustaan, saatti hänet äänettömäksi.

Edellinen maksoi kukkaset ja pisti sitten hopearahan paksun vaimon käteen.

— Tässä on teille palkintoa hyvyydestänne tätä tyttöparkaa kohtaan, sanoi hän juhlallisesti.

Vielä niiaus, ja vieraat lähtivät. Rouva Gregoire avasi kätensä ja huudahti:

— Kahden franc'in raha!… Tuntuihan se kultarahaksi liian isolta, mutta en minä kuitenkaan voinut sitä kahden franc'in rahaksi uskoa. Tuo ilkeä saituri silkkineen ja pitseineen: Oikein on halventavaista ottaa vastaan kaksi franc'ia noin kädestä käteen.

— Niin minustakin tuntuisi, sanoi Céline, mutta vielä enemmän, jos lian olisi kaksikymmentä antanut.

— Mitä turhia!… jos hän olisi kaksikymmentä franc'ia antanut, niin minä olisin saatellut häntä vaunuille, mutta nämä viheliäiset neljäkymmentä sou'ta minun tekisi mieli viskata hänelle vasten silmiä.

Kun hän kiukkuisella äänellä näin puhui, kolkutettiin hiljaa ovelle, joka samassa aukeni: ja nuorempi vieraista astui sisään hymyillen, punastuen ja ujon näköisenä, lähestyi Célineä ja antoi hänelle valkoisen syreeni-oksan; vielä enemmän punastuen hän lisäsi:

— Soisitteko, että yksinäni tulen teitä katsomaan?

— Oi, soisin niin mielelläni, huusi Céline, ja tunsi samassa, että
Genevièven huulet vienosti koskettivat hänen poskeansa.

— Kuinka kaunis hän on! Céline huusi, kun ovi Genevièven jälkeen sulkeutui.

Rouva Gregoire ei ollut muuta huomannut kuin Célinen käteen jääneet kukkaset.

— Olipa tuokin lahja! hän sanoi halveksien, äiti ja tytär ovat ihan yhtäläisiä.

Céline ei vastannut vaan suuteli kukkasiansa ja pisti ne pieneen vesilasiin, jossa hän säilytti mallikukkiansa.

— Löysitkö nenäliinasi? kysyi rouva de Préal, kun tytär kävi vaunuihin hänen viereensä istumaan.

— Äiti, se olikin taskussani.

— Aivan suotta siis astuit kolmanteen kertaan ja annoit minun odottaa.
Kuinka ajattelematon olet!…

— Äiti, minä tiesin, että se oli taskussani.

— Geneviève!

— Minä tahdoin häntä vielä tavata.

— Tuota pientä kukkasten tekijää!… Minä en voi sinua ymmärtää, lapseni…

— Tein väärin, kun en puhunut totta, antakaa anteeksi, äiti!…

Rouva de Préal kääntyi pois, mitään vastaamatta.

Monta viikkoa oli kulunut, eikä Geneviève ollut saanut tilaisuutta täyttämään lupaustansa; kuitenkaan hän ei sitä unhoittanut.

Vihdoinkin, eräänä sunnuntaina, kun rouva de Préal oli poissa, sai hän
Felicien itseänsä seuraamaan.

— Mihin menemme? kysyi tämä, kun kummastukseksensa näki olevansa kaupungin-osassa, jossa ei asunut kukaan Genevièven tuttavista.

— Käydään vieraisilla, mutta minä tahdon mennä sinne yksinäni, ja siksi ajaksi sinä saat jäädä tänne puistikkoon odottamaan. Tässä on sanomalehti sinulle ajanvietteeksi.

— Oi, hyvä neiti, ei se käy laatuun!… Mitä rouva sanoisi?…
Felicie-parka huusi.

— Ei hän mitään sanoisi, koska hän itsekin on minut sinne saattanut.

— Hän siis tietää?…

— Ei vielä, mutta vast'edes hän saa sen tietää. En minä semmoista tee, jota täytyisi häneltä salata.

— Miksi ette hänelle siitä puhunut? Ehkä hän itsekin olisi teitä seurannut.

— Sitä juuri minä en olisi tahtonut, Geneiève vastasi.

— En minä kuitenkaan uskalla laskea teitä yksin menemään, hyvä neiti, sanoi Felicie, oltuaan hetken aikaa ääneti.

— No hyvä, Felicie, sinä saat seurata minua, jos se sinua rauhoittaa; mutta nähtyäsi, ketä minä menen katsomaan, saat mennä; eikö se hyvin sovi? Ja sinä odotat minua täällä.

He saapuivat eräälle kadulle, joka päättyi pieneen puistoon ja astuivat sitte ahtaita portaita ylös. Toisessa kerroksessa Geneviève seisahtui Ja kolkutti ovelle, jolle Céline Lebeaun nimi oli kirjoitettu.

Kukkastentekijä istui yksinänsä avatun akkunan ääressä; hän käänsi vitkalleen päätään, ja kalpeat kasvonsa lensivät punaisiksi, kun hän tunsi vieraan.

— Yksinännekö olette? Geneviève kysyi.

— Aivan yksinäni; isä on ulkona, ja rouva Gregoire meni sisarensa tyttären luo.

— No, nythän oikein saamme haastella. Felicie, puolen tunnin perästä tulen puistoon.

Rauhoitettuna Felicie tottelevaisesti lähti menemään, mutta ei häneltä tullut paljon luettua sinä aikana, jonka hän odottaen vietti eräällä puiston penkillä. Hänelle johtui mieleen kaikki seikat Genevièven lapsuudesta, siitä saakka kun tämä niin salaperäisesti ilmestyi rouva de Préalin kotiin; hän muisteli lapsen kummallista taipumusta rakastamaan kaikkia köyhiä, ja heitä vertaisinansa pitämään, ja hän vaipui ajatuksiin.

Liikutettuna ja onnellisena Céline ensi ihastuksen perästä joutui hiukan hämilleen Genevièven seurassa, josta hän viikkokausia oli uneksinut. Hänen yksitoikkoisessa elämässään semmoinen tapaus, kuin Genevièven käynti, ei voinut jäädä unhotukseen, eikä uusia tapauksia tullut haihduttamaan sitä tunnetta, jonka Genevièven suudelma oli hänessä herättänyt. Valkoinen syreeni-oksa oli lakastunut, mutta hän oli huolellisesti pannut sen talteen samaan rasiaan, johon hänen kalleimmat kapineensa, äitinsä vihkimäsormus ja ruusu, jonka Jacques kerran oli antanut hänelle malliksi, olivat kätkettyinä. Mutta metsäkukat, joita Savigny oli hänelle poiminut, eivät siellä olleet.

Céline katsoi kaunista, nuorta tyttöä, joka oli istunut hänen viereensä ja piti hänen kättänsä omiinsa suljettuna.

— Minä en enää luullut sauvani teitä nähdä, hän sanoi.

— Lupasinhan niinä tulla, vastasi Geneviève nuhtelevaisesti.

— Se tuntui minusta unennäöltä. Ellei minulla olisi syreenin oksaa ollut, niin olisinkin pitänyt sitä unelmana.

— Vai on se vielä tallella? Se mahtaa toki olla aivan lakastunut.

— Niin onkin, mutta koska se oli teidän antamanne, niin minä en millään muotoa olisi malttanut heittää sitä pois.

— Sittehän te vähän rakastatte minua? sanoi Geneviève suloisella äänellä.

— Koko sydämestäni minä teitä rakastan, vaikka en tiedä teidän nimestännekään.

— Kas, tuota minä en tullut ajatelleeksi! Mutta minä puolestani tiedän teidän nimenne, koska se on ovellenne kirjoitettuna. Minun nimeni on Geneviève de Préal.

— Sehän kaunis nimi. Nyt muistelenkin, että tuo rouva kutsui teitä
Genevièveksi. Hän on kai teidän äitinne?

— On, vastasi tyttö, hetkisen arveltuaan. Muistaissansa tuon suojelevaisen tavan, jolla rouva de Préal oli Célineä puhutellut, hänen olisi tehnyt mieli vastata: "Ei hän minun oikea äitini ole!" — Mutta rouva de Préal oli niin monta kertaa kieltänyt häntä sitä kenellekään ilmoittamasta, ettei hän nytkään tahtonut sitä tehdä.

— Mutta kertokaa te itsestänne, hän kehoitti. Minä tahtoisin mielelläni tietää kaikki.

Ja Céline, joka niin harvoin puhui itsestänsä, rupesi kertomaan yksinäisestä, työläästä elämästänsä kaikkine unelmineen. Hän puhui isästänsä, joka oli niin hyvä ja joka piti tyttärensä viallisuuden niin suurena onnettomuutena. Sitte hän rupesi rouva Gregoiresta puhumaan.

— Tuo ilkeä, paksu akka, joka niin itseänsä ihailee? katkasi Geneviève hänen puhettansa.

Céline ei voinut olla nauramatta.

— Kuitenkin hän on hyvä luonnostaan, hän vastasi; kuinka minä tulisin hänettä toimeen?

Minä vihaan häntä, sanoi Geneviève päättäväisesti. Toivoakseni hän ei tänne pian tule! — Ei hän ennen yötä takaisin ennätä.

— Sepä hyvä, mutta jatkakaa taas kertomustanne. Puhukaa minulle kaikki.

— Entäs te, sanoi Céline ujosti, ettekö te minulle mitään itsestänne kerro?

— Kertoisin kyllä, jos minulla vaan olisi jotain kerrottavaa; mutta minun elämäni on vielä paljoa yksitoikkoisempaa kuin teidän elämänne. Läksyjä, opetustunteja ja taas läksyjä… Ne ovat kyllä mieleeni, sillä minä rakastan kiihkeästi lukemista, mutta ei siinä mitään kerrottavaa ole, senhän ymmärrätte.

— Se lienee hauskaa, kun saa jotakin oppia, sanoi Céline miettien. Minäkin kävin koulua, ennenkuin sairastuin, mutta minä tiedän niin vähäsen, tuskinpa mitään.

— Mitä tahtoisitte tietää?

— Ensiksi kaikki, mikä kukkia koskee. Jospa itse saisin niitä poimia!
Yhden kerran minä kävin metsässä… Oi, kuinka siellä oli kaunista.

— Yhden kerran! toisti Geneviève.

— Niin, ennenkuin sairastuin… koulukumppanieni seurassa. Poimin yhden vihkon satakaunoja, sinikelloja ja hienoja heinänkorsia… Oi, kuinka onnellinen olin!

— Yhden kerran metsässä… yhden ainoan kerran… Geneviève ajatteli noita pitkiä kesäpäiviä, joita hän oli maalla viettänyt ja niitä lukemattomia kukkavihkoja, joita hän joka aika vuodessa oli poiminut. Se ahdisti hänen sydäntänsä, mutta hän ei virkannut mitään.

Hetken ääneti oltuaan, hän sanoi:

— Minä puolestani mieluummin oppisin kanssa-ihmisiäni tuntemaan.

— Kanssa-ihmisiännekö?

— Niin, kaikkia ihmisiä, sekä miehiä että naisia, eikä ainoastaan niitä, jotka ennen ovat eläneet, vaan myöskin niitä, jotka vielä meidän ympärillämme elävät. Siitä syystä minä vähemmän semmoisia kirjoja rakastan, joissa vaan entisistä ajoista puhutaan. Pienenä ollessani — taisin olla noin kymmenen vuotias — minulta annettiin luettavaksi kertomus Leonidaasta. Tiedättekö kuka Leonidas oli?

— Sitä nimeä en koskaan ole kuullut. Geneviève kertoi hänelle lyhykäisesti Thermopylen sankarin historian.

— Se on kaunista, sanoi Céline.

— Niin, kaunista se on, ja sitä luettuani minä itkin koko yön, niin ainakin luulin, sillä minä ehkä itkeissäni kävin uneen. Mutta tänä vuonna olen kuullut toisen kertomuksen, joka on tapahtunut aivan lähellä meitä. Kaksi katonlaskijaa oli solahtanut alas katolta, mutta kumpaisenkin onnistui saada kiinni räystään kourusta, johon he jäivät riippumaan. Heitä huomattiin, ja apua oli jo tulossa, mutta paino oli liian raskas; räystäs ei voinut kannattaa heitä molempia. Silloin nuorempi miehistä sanoi toiselle: "Sinulla on vaimo ja lapsia, minulla ei ole kumpaakaan… Pidä lujasti kiinni." Hän irroitti kätensä räystäästä, pudotti itsensä ja musertui kivikatuun.

— Oi, kuinka onnellisia ne ovat, sanoi Céline itkien, jotka saattavat semmoisia tehdä!

— Niin, eivätkö ole?… No niin, tuota minä kuulin kerrottavan, ja sitä sanottiin jaloksi työksi, mutta sitten ruvettiin muista asioista haastelemaan, ja nyt ei yksikään ihminen enää sitä muista, siitä olen varma, ellei hän, joka pelastui. Ihmeellistä, että ihmiset vähemmän ihailevat uljuutta, kun se heidän läheisyydessänsä esiintyy. Mutta nyt lienee puolituntia jo kulunut?

Näin puhuen Geneviève katsoi pientä kelloansa, joka riippui hienoissa kultavitjoissa.

— Se näkyy seisovan, hän sanoi; eilen illalla varmaan vasten tavallisuuttani unohdin sitä vetää. Tiedättekö sanoa, mitä kello on.

— Luulen, että se hiljan löi puoli.

— Eikö teillä ole kelloa?

— Ei, mutta minä kuulen torninkellon lyövän, jos pidän vaaria.

— Kello olisi teille seuraksi. Ottakaa tämä, minä en sitä tarvitse, meillä on joka huoneessa pöytäkello.

Ja irroitettuaan kellon ketjuista, hän laski sen Célinen syliin.

— Ei, minä en saata sitä ottaa, sanoi Céline hänelle oudolla lujuudella. Ottakaa se pois.

— Minkätähden? Se on minun, mutta minä soisin ennemmin, että se olisi teidän omanne.

— Mutta minä en huoli siitä.

Sitten hän lempeämmällä äänellä lisäsi:

— Tuhat kiitosta: mutta minä en saata ottaa sitä vastaan.

Geneviève pisti kellon jälleen vyöhönsä, sen enempää sanomatta.

— Oletteko kaikki minulle kertonut? hän kysyi ja nousi lähteäksensä. Eikö teillä ole muita sukulaisia tahi ystäviä, eikö ketään, joka teitä rakastaa?

— Ei minulla yhtään ystävää ole. Yksi minulla oli, muuan koulu-toverini, mutta hän on kuollut.

— Onpa surkeaa elää noin yksinään. Minäkin tunnen itseni yksinäiseksi… Ennen minulla oli veljeksiä, yksi iso velikin, jota minä niin paljon rakastin!…

— Onko hän kuollut?… Céline kysyi.

Siihen ei Geneviève antanut mitään vastausta, eikä Céline sitä toista kertaa kysynyt. Hän ajatteli itsekseen, että hänellä oli ilo, alituinen ajatus, unelma, joka teki hänen elämänsä valoisammaksi kuin Geneviève voisi aavistaakaan, mutta kuinka sitä kävi hänelle ilmoittaa. Ihan mahdotontahan se oli.

— Veljeni nimi oli Jacques, kertoi Geneviève, jolle entiset miltei unohduksiin joutuneet ajat yht'äkkiä rupesivat selkenemään.

— Vai Jacques… Céline vitkalleen toisti.

— Nyt minun täytyy mennä; Felicie-parka lienee jo väsynyt minua odotellessaan. Yhtä asiaa kuitenkin vielä teiltä kysyn. Kuinka vanha te olette?

— Kaksikolmatta ja puoli vuotta.

— Melkein seitsemän vuotta vanhempi minua… Sitä minä en olisi uskonut. Annatteko minulle jotain muistoksi?

— Antaisin, mutta minulla ei ole mitään annettavaa.

— Antakaa oksa tästä reseedasta. Se ei ainakaan lakastu niinkuin syreenikukat.

Céline valitsi kaikkein kauniimman, sitte he syleilivät toisiansa, ja Geneviève läksi menemään. Alikerran pimeissä portaissa hän tapasi nuoren miehen, joka vetäytyi syrjään, päästääksensä häntä ohitsensa. He katsoivat toisiansa silmiin, mutta pimeässä oli mahdotonta toistensa kasvoja eroittaa.

— Kuka teillä kävi? kysyi Jacques Célineltä.

— Se oli neiti de Préal. Vai tuliko hän teitä vastaan? Eikö hän ollut kaunis? Minä en koskaan ole nähnyt semmoisia silmiä, kuin hänellä on, ne ovat tumman siniset, mutta niin lempeät… Geneviève de Préal… minä rakastan niin tuota nimeä…

— Geneviève!… kertoi Jacques. Mitä hän täällä kävi?

— Hän on jo kerran ennenkin äitinsä kanssa täällä käynyt, vastasi
Céline, joka oli hiukan hämillään.

— Hänen äitinsä… Jacques uudestaan kertoi. Oliko hän äitinsä näköinen?

— Ei hiukkaakaan, he eivät ensinkään olleet toistensa näköisiä.

Jacques jäi hetkeksi miettimään.

— Ei se voi olla hän, hän itsekseen sanoi, hän on vielä lapsi. Ja vaikka olisikin, niin hän ei kuitenkaan enää minua tuntisi. Hänen silmissään minä vaan olisin työmies, jota tulisi karttaa, jott'ei hame likaantuisi. Parempi vaan, etten häntä tapaa.

Céline ei ollut unhottanut Augustinen puheita ja kertomusta pienestä kevätkukkasesta; hän arvasi, että turha toivo oli ruvennut Jacquesin mieltä vaivaamaan, mutta hän ei rohjennut sitä häneltä kysyä.

Matkallansa puistoon, jossa hänen oli määrä Feliceä tavata, Geneviève
ikäänkuin unessa näki jo kauan unohdettuja kasvoja ja tapauksia.
Paraiten hän muisti Jacquesin — hän oli kuulevinansa hänen sanovan:
"Minun pikku kuningattareni!"

Tultuansa Felicien luokse, hän äkisti katkaisi tämän valitukset siitä, että tuo määrätty puolituntia oli venynyt kokonaiseksi tunniksi, ja istuen hänen viereensä hän hyväillen sanoi:

— No, hoitaja-kulta, älä nyt minua toru, vaan kerro tyyni kaikki, mitä silloin tapahtui, kun minua rouva de Préalin luokse tuotiin.

— Neiti!… jos rouva teitä kuulisi.

— Ei hän minua kuule. Enhän minä tahtoisi häntä surettaa. No, Felicie, kerropas nyt vaan kaikki mitä tiedät!

— Enhän minä mitään tiedä, neiti, en mitään.

— Se ei ole totta, Felicie, tiedäthän sinä aivan hyvin, etten minä ole neljänvuotisena syntynyt, vaan että minua on jostakin tuotu, mutta mistä? Antaisin puolen elämästäni, jos saisin sen tietää.

— Ettekö voi siihen tyytyä, että olette hyvän ja rikkaan rouvan ainoana tyttärenä, rouvan, joka rakastaa teitä niinkuin silmäteräänsä?

Muistaessansa tuota pientä, lohdutonta tyttöä, joka oli ottanut turvansa häneen, ennenkuin uuteen äitiinsä mielistyi, Felicie heltyi, eikä enää voinut vastustaa Genevièven rukouksia, vaan kertoi hänelle kaikki, mitä hänen lapsuudestansa tiesi. Se ei paljon ollut, mutta Genevièven mielikuvitukselle siinä oli runsaasti ravintoa.

Rouva de Préal ei kysynyt häneltä mitään, mutta hän oli liian suoraluontoinen, jättääksensä hänelle ilmoittamatta, kuinka oli iltapäivänsä viettänyt.

Kummallisia oikkuja nuo tuommoiset!… Miksi et minulle edeltäpäin siitä virkannut?

— Sentähden, etten tulisi kiusaukseen olla tottelematon, äiti.

— Olipa tämäkin tottelemattomuutta.

— Ei ollutkaan. Minä tiesin, ettei se olisi väärin, koska te itsekin veitte minut sinne.

— Mutta mitä huvia sinulla siellä saattoi olla? Menitkö kukkasia ostamaan?

— En minä mitään ostanut, mutta minulle annettiin lahjaksi yksi kukka, tämä resedan oksa.

— Annettiin lahjaksi! kertoi rouva de Préal kauhistuen. Sinä annoit tuon köyhän tytön antaa itsellesi kukkasia? Niinmuodoin otit leivän hänen suustansa!…

— Oi, äiti, hän oli niin onnellinen, kun sai sen minulle antaa. Tiedättehän itsestänne, että antaminen tuottaa enemmän iloa kuin ottaminen.

— Epäilemättä, mutta sitäpä sinä juuri et ole tullut ajatelleeksi.

— Päinvastoin, siitäpä minä olenkin niin onnellinen, että hän antoi minulle yhden noista kukkasistaan, joita hän taitaa niin sievästi tehdä.

Mutta rouva de Préal ei muuttanut mieltänsä.

Luulinpa, että Geneviève oli unhottanut nuo kummalliset tuumansa, hän ajatteli; hän näytti jo muuttuneen muiden ihmisten kaltaisiksi… Olipa onnetonta, että satuin häntä tuon kukkasten tekijän luokse viemään. Mutta kai tuo oikku pian häneltä unhottuu, kun muutamme maalle.

Vaikka rouva-parka koki mieltänsä näin rauhoittaa, niin hän kuitenkin kävi sangen levottomaksi, ja oli hyvien neuvojen sekä viisaiden opetuksien tarpeessa.

Vapaaherratar de Chabrand'ilta hänen ei sopinut niitä pyytää, sillä tälle vanhalle rouvalle olisivat kaikki Genevièveä koskevat valitukset olleet voittoriemuksi. Erinomaisen sallimuksen johdosta sattui juuri sopivalla ajalla tulemaan se mies, jota hän tarvitsi.

Kun rouva de Préal, pahoillansa keskustelustaan Genevièven kanssa, masentuneena jäi nojatuoliin istumaan, ilmoitettiin hänelle herra Bousquet'in tuloa.

Herra Bousquet oli kaukainen sukulainen, entinen kauppias, joka rauhallisuutensa, itsenäisyytensä sekä jonkunmoisen hallinnollisen ky'yn kautta oli saavuttanut etevän aseman maailmassa ja erinomattain uskonnollisissa piireissä? Ei mitään voinut hänettä tapahtua: häneltä neuvoa kysyttiin, häntä toteltiin, ja hän vielä enemmän kuin kukaan muu oli vakuutettuna tehtävänsä tärkeydestä. Jotkut häijyt ja pahanilkiset ihmiset tosin häntä "hevois-paarmaksi" nimittelivät — pikemmin häntä olisi sopinut paksuun hörriäiseen verrata — mutta se ei ollut hänen tiedokseen tullut, ja vaikka hän olisi siitä tietänytkin, niin se ei missään suhteessa olisi voinut saattaa häntä epävakaiseksi tehtävänsä tarpeellisuuden suhteen, varma kun oli, että tiiman kiertotähtemme hänettä olisi vaikea pysyä radallaan.

Herra Bousquet kirjoitti uskonnollisia ja valtiollisia kirjasia, piti keskusteluja kaikista aineista, mitä ajatella voi, ja perusti jokaisessa tilaisuudessa yhdistyksiä. Hän kerkesi joka paikkaan, ja oli aina valmiina torveen toitottamaan, eli, niinkuin hänen itsensä oli tapana sanoa, kantamaan lippuansa korkealla. Kaikki hänessä oli helisevää ja isoista: hänen äänensä, puhetapansa ja liikuntonsa. Rouva de Préal oli aina pitänyt häntä sangen ansiollisena ja erinomaisen älykkäänä miehenä.

Tuskin hän oli ennättänyt asettua mukavaan nojatuoliin, vastapäätä rouva, de Préalia, ennenkuin tämä jo rupesi hänelle huoliansa valittelemaan. Puhuen vaan sivumennen Genevièven syntyperästä, joka sitäpaitsi oli herra Bousquetille yhtä tuttu kuin hänelle itselleenkin, hän muistutteli hänelle noita huolettavia taipumuksia, joita lapsi ensimäisinä ikävuosinaan oli osoittanut ja joita taidollisella kasvatuksella luultiin voitavan tukahuttaa.

Kuullessaan, että nuo pahat oireet jälleen olivat uudistuneet, herra
Bousquet rypisti kulmiansa.

— Se on mieletöntä, aivan mieletöntä! Täytyypä tehdä loppu noista hulluuksista, joista jo luulin hänen parantuneen. Hänellä ei ensinkään ole kohtuutta, ei yhtään käsitystä elämän erilaisuuksista. Tuo onneton tapa tahtoa kaikkea sanasta sanaan selittää, tulisi tekemään hänen elämänsä tukalaksi, jos se olisi pysyväistä laatua.

Ja useampia kertoja hän matki:

— Se on harmillista… todellakin harmillista… kaikessa kohtuutta tarvitaan… kaikessa kohtuutta tarvitaan.

— Ja päälliseksi hän vielä on innostunut tuohon abbé Hardouiniin, joka tuonoin Saint-Rochissa saarnasi, ettei hän enää kuulisikaan ketään muuta! Te kyllä ymmärrätte, että hänen kaltaiselle luonteelle itse uskontokin tuottaa vaaraa, jos hän joutuisi taitamattomain ja mielettömäin ihmisten vaikutuksen alle.

— Kaiketikin… kaiketikin… Puustavi kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi, vastasi herra Bousquet juhlallisesti. Mihin me joutuisimmekaan, jos elämässämme rupeaisimme kaikkia evankeliumin sääntöjä noudattamaan? Silloin seuraelämä tulisi mahdottomaksi. Kyllä kokemus vielä tekee tuon typerän pikkupään järkeväksi, mutta sillä välin täytyy siihen hiukan ymmärrystä istuttaa.

— Siihen minä tarvitsisin apua, sanoi rouva de Préal huoaten.

— Voimieni takaa minä tahdon auttaa teitä, niin usein kuin siihen tilaisuutta saan. Hänen täytyy lukea hyviä kirjoja ja kuulla järjellisiä keskusteluja, että hän oppisi luottamaan viisaampien ja kokeneempien ihmisten ajatukseen. Muistakaa, että minä aina olen altis hyvällä neuvoilla teitä auttamaan. Kyllä meidän vielä onnistuu tuota pikku tuittupäätä taivuttaa, jotta hänestä mielevän sekä maltillisen ihmisen saamme.

— Sen Jumala suokoon! sanoi rouva de Préal hartaasti.