XI.
Rouva de Préal ei ollut kotona, kun abbé Hardouin tuli häntä viimeisestä kiittämään.
— Rouva on poissa, mutta neiti on kotona, vastasi ihan uusi kamaripalvelija, joka ei vielä ensinkään ymmärtänyt seuraelämän vaatimuksia.
Nuori pappi oli hetken aikaa kahden vaiheella, ja palvelija aikoi jo sulkea oven, kun hän antoi hänelle nimikorttinsa, sanoen:
— Kysykää neiti Préalilta, ottaako hän minua vastaan.
Hän vietiin samaan saliin, jossa hän vähää ennen oli viettänyt iltaansa. Päivän näöllä tämä huone oli synkkä, laajoine akkunaverhoineen, tummine seinineen, raskaine huonekaluineen ja pronssikuvineen. Eikä pesässäkään ollut tulta, joka olisi tehnyt huonetta hiukan hauskemmaksi.
Herra Hardouin katseli juuri herra de Préalin muotokuvaa, joka kuvastui suureen peiliin, kun ovi aukeni ja Geneviève astui sisään, tuoden muassaan nuoruuden, ilon… kaikki oli yht'äkkiä muuttunut. Hän lähestyi hiukan ujokkaasti: molemmat kävivät istumaan, eikä abbé Hardouinilla ollut parempata puheen aluksi kuin tämä jokapäiväinen lause:
— Ette mennyt ulos äitinne kanssa, vaikka ilma on niin kaunis.
— En, vastasi Geneviève.
Ja abbé Hardouin'in kummastukseksi, hän lisäsi:
— Onnekseni en tullut menneeksi, sillä ennen kaikkea muuta maailmassa, minä toivoin teitä kohdata.
Abbé Hardouninkin puolestansa oli toivonut häntä nähdäkseen, sillä hän ei voinut unhottaa hänen suuria, miettiväisiä silmiänsä, noita salamielisiä ja kuitenkin viattomia lapsen silmiä, jotka niin suurella luottamuksella kysyväisesti häneen katsoivat.
— Minulla on niin paljon teiltä kysyttävää, sanoi Geneviève, kun abbé Hardouin ei mitään virkkanut; luulisinpa, että te jo olette sen arvannutkin.
— Minä olen valmis teitä kuulemaan, vastasi hän hymyellen, vaikka äänensä kuului totiselta.
— Tuonaan sanoitte sanan, joka on pysynyt minun muistossani, ja jota minä, sitä kuitenkaan ymmärtämättä, olen mielessäni miettinyt. Te sanoitte: "Me voisimme sen, jos me uskoisimme Jumalaa." Minä kyllä tiedän, että semmoisia ihmisiä on olemassa, jotka eivät usko Jumalata olevankaan, niin kutsuttuja ateisteja: mutta me, ja ennen kaikkia te…
— Mitä te uskoksi sanotte?
— Kun tietää jonkun asian varmaksi… eikö niin?
— Ei. Uskoa asioita, joita ei voi nähdä, ja joihin ei voi kajota, sitä ei sovi tiedoksi mainita, siitä ei voi olla vakuutettu; se ei mitään varmuutta ole. Minä saattaisin vaikka joka silmänräpäys epäillä Jumalan olemassaoloa ja kuitenkin todellisemmin uskoa häneen kuin nuo ihmiset, jotka näyttävät hänen olemustansa todeksi, samalla tavalla, kuin he vakuuttavat, että kaksi kertaa kaksi on neljä. Kun elävä olento on kysymyksessä, niin mitä hyödyttää tuollainen usko, joka ei vaikuta minussa rakkautta eikä elämää ja joka vaan on ymmärryksen kuollutta tietoa. Tällä tapaa useimmat meistä, uskovat Jumalaan, ja juuri sentähden emme häntä rakasta, emmekä myöskään voi saattaa muita häntä rakastamaan. — Tuntuu vaikealta rakastaa Jumalaa, mutta sitä vastaan on aivan helppo rakastaa lähimmäistänsä.
— Tuntuuko teistä todellakin siltä?
— Tuntuu. Sydämeni syttyy rakkauteen, kun ajattelen noita onnettomia, jotka kärsivät, noita nälkään nääntyväisiä, joista joku päivä sitten täällä puhuttiin.
— Niin, kyllä tuntuu helpolta rakastaa ihmiskuntaa; mutta peräti toista on rakastaa yksityisiä ihmisiä.
— Se on totta, sanoi Geneviève, joka ajatteli rouva de Chabrandia, löytyy niitä semmoisiakin, joita ei saata rakastaa. Te sanoitte, että me voisimme matkaansaattaa suuria asioita, jos me todellakin uskoisimme Jumalaan?…
— Niin, jos me uskoisimme niinkuin Jesus uskoi…
— Jesus?… Eihän hänen tarvinnut uskoa, koska hän itse oli Jumala.
— Ja kuitenkin hän kärsi… hän kiusattiin… hänellä oli taistelunsa… hän rukoili… yksinäisyydessä hän rukoili yhteyttä Isänsä kanssa… Hän sanoi viimeisellä hetkellänsä: "Tapahtukoon sinun tahtosi, eikä minun." — Hän uskoi kuin ihminen, kuin yksi meistä, mutta hän rakasti kuin Jumala, koska itsekkäisyydellä ei ollut mitään osaa hänessä. Jos meillä olisi sama usko, niin meillä myös voisi olla sama rakkaus.
— Tuota en milloinkaan ole ajatellut. Se tuntuu niin oudolta… mutta minä tunnen, että voisin enemmän häntä rakastaa.
Te olette oikeassa. Voidaksemme häntä rakastaa, hänen pitäisi olla meidän kaltaisemme.
— Etuhuoneesta rupesi liikettä kuulumaan, ovia avattiin ja suljettiin, tietysti oli rouva de Préal palannut ja astuisi pian sisään.
Geneviève ymmärsi, että hänellä oli vaan hetki jäljellä.
— Oi, jospa usein saisin teitä kuulla, niin luulisin voivani monta asiaa ymmärtää, jotka nyt ovat minulle epäselviä, ja silloin ehkä tulisin paremmaksi. Te tulette toistekin käymään, eikö niin?
Abbé Hardouin ei ennättänyt vastata
— Olenpa pahoillani, etten ollut kotona, teitä vastaanottamassa, sanoi rouva de Préal jäykällä kohteliaisuudella. Keskiviikkoisin minä aina olen kotona; toisina päivinä otan vastaan ainoastaan likeisempiä ystäviäni. Geneviève, täti Chabrand kysyi sinua; hän on minun kamarissani.
Olihan mahdotonta ajaa pois vierasta selvemmällä tavalla.
Hetken päästä ovi sulkeutui abbé Hardouinin jälkeen, ja Geneviève, joka mielellään vältti rouva de Chabrandin inhottavaa seuraa, sulkeutui omaan huoneesensa, jossa hän itki kiukusta, katumuksesta ja monista muista eri tunteista, jotka häntä vaivasivat.
Kauan hän ei kuitenkaan saanut itkeä, ennenkuin jo tultiin häntä hakemaan.
Rouva Chabrand katsoi häntä ankarasti ja sanoi:
— Vai äitisi poissa ollessa sinä vieraita vastaanotat!
— Minä otin abbé Hardouinin vastaan, täti.
— Kyllä minä sen tiedän. Mitä sinulla on abbé Hardouinin kanssa tekemistä, saanko kivaa kysyä?
Geneviève ei vastannut… Mitäpä hänellä olikaan vastattavaa? Kuitenkin hänen sydäntänsä poltti. Mitäkö hänellä oli abbé Hardouinia kanssa tekemistä?… Eikö hän juuri ollut ainoa ihminen, jolle hän olisi voinut ilmoittaa mitä hänessä liikkui, puhua noista epäselvistä ajatuksista, palavista toiveista ynnä tuosta vastenmielisyydestä kaikkia niitä mielipiteitä vastaan, joita hän kuuli ympärillänsä lausuttavan, ja vieläpä tuosta halustansa, oppia käsittämään elämää toiselta kannalta kuin ennen. Nuo muutamat sanat, jotka hän oli papin kanssa vaihettanut, olivat kääntäneet hänen ajatuksensa uusille urille, vaikka tuo valo vielä tuntui hänelle hämärältä. Joku aika sitten oli vanhemmiltansa peritty luonto, kaikesta kasvatuksesta huolimatta, ruvennut hänessä heräämään. Hän tunsi itsensä muukalaiseksi tässä tutussa piirissä, ja jotain hänessä soti lakkaamatta täällä saamiansa käsitteitä vastaan, vaikka hänen omat käsityksensä vielä olivat selvyyttä ja vakavuutta vailla; niitä olisi sopinut verrata lähteensä lähellä kuohuvaan, uraa etsivään veteen, joka tiellänsä kaikki hävittää.
— Tämä pappi on saanut täydessä mitassa kehnon kasvatuksen, alkoi rouva de Chabrand jälleen tuimalla äänellä; hän ei ensinkään tunne seuraelämän tapoja. Eikä se mikään kumma olekaan, sillä ovathan meidän pappimme kaikki joko porvaris- tahi talonpoikais-säätyä. Muutama vuosi seminarissa ei voi heitä niin tykkänään muuttaa.
— Ei niitä monta olekaan, jotka oivallisessa käytöksessä vetäisivät vertoja meidän rakkaalle abbé Thomasille, sanoi rouva de Préal.
— Oivallisessa… tuo nyt on liian paljon sanottu; mutta abbé Thomas on elänyt ylhäisessä piireissä, joihin hän äitinsä kautta kuuluukin, ja sitä paitsi hän pitää itseänsä arvossa, kun sitä vastoin tuosta toisesta puhutaan harmittavia asioita. Hänen sanotaan kummallista elämää viettävän, hän ei lämmitä huonettansa ja tuskinpa suuresti syökään… Se tietysti tekee hänet noin kamalan näköiseksi… Hän oleskelee aina seurakuntansa köyhien parissa, valvoen yötkin sairaitten tykönä. Minä vaan kysyn: onko tuommoinen, soveliasta?… Ikäänkuin noita ihmisiä varten ei olisi sairashuoneita… Ja jos alkaa ajatella heidän mökeissänsä vallitsevaa siivottomuutta, niin tuskinpa enään tekee mieli ottaa häntä vastaankaan huoneesensa. Mikä meitä iljettää ja käy meidän luontoamme vastaan, sitä hän ei huomaakaan; onpa vielä tapahtunut, että hän on noiden etukaupungissa elostavien ystäviensä tykönä syönytkin. Ymmärtääkö kukaan, mitä hän heidän kanssansa seurustelee! Minusta siinä jo on kyllä, kun kadulla täytyy heitä tavata. Enhän koskaan ole jalkasin liikkeellä, ettei joku roisto tuuppaa minua kyynäspäällänsä, taikka sylje hameelleni, taikka puhaltele pahalta haisevaa tupakansavua vasten silmiäni. Tarvitsisipa todellakin olla eri kadut rahvasta ja ylhäisiä ihmisiä varten.
— Rouva de Préalin mielestä tuo nyt taas oli liikaa, mutta vapaaherratar de Chabrand ei ollut se ihminen, jota olisi uskaltanut vastustaa. Sentähden hänen veljensä tytär oli suostuvinansa hänen tuumiinsa ja sanoi vaan:
— En minä usein huoli häntä kutsua… Sitä paitsi hän ei ensinkään ole minun mieleeni, ja abbé Thomas on minulle kertonut, että hänen taipumuksensa ovat vaarallista laatua.
— Se on luonnollista; hänen käytöksestänsäkin sen jo huomaa. Ja se on pahinta, että hän vaikuttaa muihinkin. Neiti de Sanvall kertoi valittaneensa hänelle kerta hermokipujansa ja raskasmielisyyttänsä, mutta siihen hän vaan röyhkeästi oli vastannut: "Pitäkää muista ihmisistä huolta. Te löydätte ympärillänne kylliksi onnettomuutta, johon voitte kaikki murheenne upottaa." Oliko tuo sopiva vastaus semmoiselle henkilölle kuin neiti Sanvall?
— Se oli raakaa ja erinomaisen sopimatonta puhetta. Kai neiti sitä kovasti paheksui?
— Ei hän muuta ansainnutkaan Mitä hän meni niin huonosti kasvatetulle miehelle vaivojansa valittelemaan.
Rouva de Préal, jota tämä pikainen käänne hiukan kummastutti, suostui kuitenkin nytkin.
— Luulen, ettei kenenkään sovi syyttää minua tylyydestä köyhiä kohtaan, jatkoi rouva de Chabrand. En minä koskaan mene kerjäläisen sivutse, hänelle jotain antamatta, en ainakaan niiden, jotka kirkon ovella kättänsä nöyrästi kurottavat; minulla on vakinaisia köyhiä, jotka kerran viikossa saavat tulla minun etehiseeni, jossa palvelijani jakaa heille almuja. Mutta mitä noihin uhkamielisiin tulee, jotka kyynärpäällään meitä tuuppaavat, katsoen meitä silmiin, ikäänkuin olisivat meidän vertaisiamme, semmoisista minä pidän itseni erilläni. Jokaisen tulee pysyä säädyssään.
— Se on kentiesi papille vaikeata, muistutti rouva de Préal.
— Ei papin enemmän kuin muidenkaan tarvitse itseänsä alentaa, koska hänen papillinen arvonsa on tehnyt hänet meidän vertaiseksemme. Sitä paitsi minä luulisin taitavani tuommoisia asioita paremmin arvostella kuin sinä, ystäväni.
Tuolla lauseella oli se ominaisuus, että se aina tukki rouva de Préalin suun. Tätinsä läsnäollessa hän ei milloinkaan voinut unhottaa, että hän oli syntyisin tuon lumoavan säätypiirin ulkopuolelta, ja pelko, että häntä muka pidettäisiin rahvasmaisena, valtasi hänet kokonaan.
Tämän puheen kestäessä oli Geneviève ollut ääneti ja liikahtamatta. Mutta yht'äkkiä hän tuolla kiivaudella, jolla hän väliin vastusti niitä, jotka luulivat mielensä mukaan muodostaneensa hänen sydämensä ja ymmärryksensä, puhkesi puhumaan.
— Saanpa kiittää, että olette opettaneet minulle kaikki nämä asiat. Nyt minä vasta tiedän, minkätähden abbé Hardouin on minussa niin suurta myötätuntoisuutta herättänyt.
— Geneviève… sanoi rouva de Préal ankarasti. Mutta tyttö oli jo jättänyt huoneen.
Silloin sanoi rouva de Chabrand sääliväisestä mutta samalla ilkamoiden:
— Enkö jo kohta tuota sinulle ennustanut? Parempaa sinulla ei ole toivomista lapsesta, jonka kadulta löysit… Hänellä on rotunsa, taipumukset.