XII.
Joulukuussa rouva de Chabrand sairastui sangen tuskalliseen jäsentenkolotukseen, ettei hän moneen viikkoon saanut mennä huoneestaan ulos. Taikka hän ei erittäin pitänyt lukua sukulaisestaan, rouva de Préalista, niin hänelle kuitenkin tuntui mukavalta, kun tämä oli saapuvilla, ja hän tahtoi häntä viettämään suurimman osan ajastaan hänen luonansa.
Silloin Geneviève pakosta useinkin jäi omiin valtoihinsa, koska rouva de Chabrand, joka ei ensinkään hänestä pitänyt, ei milloinkaan ollut häntä kysynyt, ja tätä vapautta hän käytti siten, että väliin kävi Célineä tervehtimässä. Siellä hän yhden eli pari kertaa tapasi Savignyn, ja tämän seura vaikutti häneen yhä voimallisemmin. Tuon työmiehen puhetapa, joka oli yksitoikkoista, vitkallista ja innostunutta, vaikka puhuja itse näytti tyyneltä ja kylmältä, koski häneen enemmän, kuin mitä tulisimmatkaan sanatulvat olisivat voineet vaikuttaa. Hän oli tuntikaudet liikahtamatta jaksanut häntä kuunnella, kun hän kertoi siitä orjuudesta ja sorrosta, niistä vaivoista ja kärsimyksistä, joita hän tehtaissa työtä tehdessään oli tullut näkemään. Muutamat elinkeinot ovatkin ikäänkuin kidutusta työntekijälle, joka niillä ansaitsee niukan leipänsä. Itse hän oli kokenut kaikkia noita vaivoja, mutta sitä hän ei koskaan maininnut. Hän, näet, ei katsonut sitä miksikään, mitä itse oli kärsinyt; mutta kaikki nuo lukemattomat olennot, joita työn kamala, hirmuinen ja kuolettava ratas oli musertanut, painoivat raskaasti hänen sydäntänsä.
Kuullessansa noita kertomuksia, jotka eivät olleet hänen korviansa varten puhutut, teki Genevièven sääliväinen sydän kaiken tuon kurjuuden omaksensa, hän, joka itse oli kokenut työtä ainoastaan helppona voimien ja kykyjen harjoituksena, ja joka ei milloinkaan ollut kärsinyt nälkää, vilua eikä myös ylenpalttista kuumuutta.
Hän pysyi liikkumattomana, silmät puhujaan luotuina, joka esitteli noita kuvaelmia köyhäin kurjasta elämästä. Näinä hetkinä rupesi hänessä liikkumaan outoja tunteita, ikäänkuin koko hänen olentonsa olisi samalla sortunut ja laajentunut; tuntuipa niinkuin hänen sydämensä olisi säälistä pakahtumaisillaan.
Savigny ei osannut aavistaakaan, mitä palavaa myötätuntoisuutta hänen sanansa olivat tuossa naisessa herättäneet; hänen silmissään ei Geneviève muuta ollut kuin rikas, komeasti puettu tyttö, vaan joka arvattavasti oli sekä itsekäs että pilalle hemmoiteltu… Ei hän puhunutkaan hänelle, vaan Célinelle, joka väristen ja kalpeana häntä kuunteli. Sillä hänellä oli hellä sydän, mutta hän oli niitä ihmisiä, joiden koko rakkaus kiintyy yhteen ainoaan tunteesen, jotka voivat antaa henkensä yhden ainoan edestä, vaan ei kaikkien. Savignyn läsnäolo, se tuli joka hehkui hänen yksitoikkoisessa ja hiljaisessa puheessansa, herätti Célinessä omituista inhoa. Hän hengitti vapaasti vasta silloin, kun oli jäänyt Genevièven kanssa kahden kesken, ja vaan puolittain hän taisi ymmärtää tämän liikutusta ja innostusta.
Célinellä oli oma surunsa, jota hän ei kenellekään ilmoittanut ja joka kokonaan täytti hänen mielensä: Jacques ei enään tullut. Sunnuntaipäivä kului toisensa perästä, eikä hänen askeleitansa ruvennut portailta kuulumaan, ja pitkällisestä valvomisesta oli tyttöparka käynyt ihan kalpeaksi ja kuumeiseksi. Näinä synkkinä talvipäivinä hänelle ei olisi ainoatakaan ilonsädettä loistanut, ellei Geneviève tuon tuostakin olisi käynyt häntä katsomassa. Ollaksensa onnellinen, Céline-parka ei koskaan ollut paljoa vaatinut; mutta mistä hän nyt eläisi, kun hänen osansa ilosta häneltä riistettiin?
Hänen isänsä ei huomannut mitään… Hänen silmissään Céline vaan oli sairas lapsi, joka, samoin kuin kukkaisetkin, ei elääksensä muuta tarvinnut kuin pisaran vettä ja hiukan auringonvaloa. Hänen mieleensä ei olisi koskaan johtunut, että tytöllä voisi olla toisenlaista janoakin. Rouva Gregoire toki huomasi hänessä jonkun muutoksen, hän näki, että hän oli alakuloinen, että hänen poskensa olivat vaalenneet ja silmät unettomuudesta päähän painuneet. Tavallaan hän kuitenkin käsitti asian väärin, koki häntä lempeästi torua, ja esitteli hänelle itsensä esimerkiksi…
— No, koetapas hiukan mieltäsi rohkaista! Rohkeutta täällä kurjassa elämässä tarvitaan. Katso minua, mimmoinen minä olen… Tulenko minä keltaiseksi kuin sitrana, taikka laihaksi kuin viisikymmentä sou'ta maksava kananpoika! Enkä siltä ole onnellisempi; mutta minä täytän velvollisuuteni, ja siitä se juuri riippuukin… Ainakin minulla on se ilo, ettei yhdelläkään ihmisellä eikä edes Jumalallakaan ole syytä minua nuhdella.
Céline, antoi hänen puhua. Hän vaan mietiskeli, mietiskeli kaiket päivät työtä tehdessään ja kaiket yöt pienellä vuoteellaan, jossa hän ei mitään lepoa löytänyt. Hän näki alinomaa edessänsä Jacquesin synkät kasvot, hänen toivottoman katseensa. Hän sanoi itsellensä, että hän yhdellä ainoalla sanalla olisi saattanut hänen silmiänsä ilosta säteilemään, mutta tuo sana oli jäänyt häneltä sanomatta, ja nyt ei Jacques enää tullutkaan.
— Miksi ei Marceau-ystävänne enää tule? kysyi rouva Gregoire eräänä päivänä Lebeaulta, Savignyn kuullen, joka oli ihan ääneti, niinkuin hänen tapansa oli, kun tämä kaikkien hyvien avujen esikuva oli saapuvilla. Lieneekö hän ruvennut hurjasti elämään?
— Jacques on vakaamielinen poika; ei hän ole kuin muut nuoret. Hänellä on nyt oma huoneensa, ja hän rientää aina kotiin lukemaan. Veljensä ovat hänestä eronneet. Toinen on sotaväessä, ja toinen on muuttanut muualle asumaan… Hänellä on nyt siis suurempi vapaus kuin ennen… Hän ostelee itsellensä kirjoja… Semmoinen häntä miellyttää.
— Entä hänen sisarensa? kysyi Céline.
— Se on myös hänet jättänyt.
— Hänen sisarensako?
— Mikä hänestä on tullut?
— Se mikä nuoresta tytöstä tulee, jolla ei ole äitiä, ja joka ei muuta ajattele kuin vaatteitansa ja huvituksiansa. Jacques on siitä niin masennuksissa, ettei hän koskaan siitä mainitsekaan. Kuitenkin se poika on tehnyt velvollisuutensa; mutta huonon palkinnon hän siitä on saanut. Siitä asti kun hän lakkasi käymästä työssä samassa paikassa kuin minä, me vaan harvoin tapaamme toisiamme. Mutta yhä edelleen me ollaan hyviä ystäviä, vaikka hän kyllä tietää, että minä moitin häntä, koska hän muka ei ole kylliksi seuramielinen, vaan elää yksinänsä sopessaan. Kyllä minäkin kirjoja rakastan; mutta ei ole järkevää niihin noin kiintyä.
— Onpa vahinko, ettei hänestä voi tulla kirjaston hoitajaa, sanoi Savigny tuolla pilkallisella tavalla, jota hän Jacquesista puhuessaan aina käytti. Sehän sopiva ammatti laiskureille ja itsekkäille.
— Jacques ei ole laiska eikä myöskään itsekäs, vastasi Lebeau. Se on muistettava, että hän jo sillä ijällä elätti omaisiansa, jolloin muut vaan huvituksia ajattelevat. Onpa oikein, että hän nyt tavallaan hiukan virvoitteleekin… Mutta siitäpä hänen ei tarvitsisi ystäviänsä unhottaa… Minä en ymmärrä, mikä tuota poikaa vaivaa, kun hän on niin murheellinen. Jos hän ei aina olisi semmoinen ollut, niin sanoisin, että sisaren kiittämättömyys painaa häntä, hän kun uhrasi nuoruutensa ajan heille; mutta siinä ei syy ole.
— Hän on totta tosiaankin umpimielinen kuin vankihuoneen ovi, sanoi rouva Gregoire; puolessa päivässä ei voisi saada kolmeakaan sanaa häneltä ongituksi.
Céline hymyili. Hän tiesi, että rouva Gregoiren läsnäolo, hänen puheliaisuutensa ja ylöllinen arkuutensa saattoivat muitakin, paitsi Jacquesia, harvasanaiseksi. Céline oli itsekin ollut pahoillansa Jacquesin alinomaisesta vaitiolosta, mutta hän ymmärsi sen aivan hyvin, hän joka tuskin itsekään sen enempää puhui.
Oltuansa kauan aikaa kahden vaiheella, satoja kertoja itsekseen sanottuansa, ettei hän sitä tee, hän kuitenkin vihdoin päätti ilmoittaa Jacquesille epäilyksensä Genevièven suhteen. Jos hän olisi erehtynyt, niin Jacques kentiesi suuttuisi häneen tästä julmasta erehdyksestä, mutta jos hän olisi oikein arvannut… Ja oliko hänellä edes oikeus salata sitä häneltä? Hän ymmärsi vallan hyvin, että jos tämä Geneviève oli Jacquesin pikku kasvatti-tyttö, niin se ehkä tuottaisi hänelle haikeampaa surua kuin tuo epäselvä ja synkkä ikävä, jolla nyt häntä kaipasi. Mutta kaikkikin olisi parempaa kuin tuo toivottomuuden tila, jossa hän vietti elämäänsä, ja jota tuskin taisi elämäksi kutsuakaan. Ja levollisempana Céline odotti hänen tuloansa. Eihän Jacques toki aivan tykkänään voisi heitä hyljätä, hän joka vuosikausia ikäänkuin ystävä oli käynyt heitä tervehtimässä ja jolla oli määrätty sija heidän lietensä ääressä.
Eräänä sunnuntaina kun Céline taas oli yksin kotona, astui Jacques sisään, ja käytyänsä vastapäätä häntä istumaan ja lausuttuansa muutamia sanoja, hän alkoi hänen kukkasiansa solmia. Célinen rohkeus lannistui, kun hetki nyt oli käsissä, jona hän oli päättänyt puhua, ja hänen äänensä vapisi.
Jacques katsoi häntä, ja näki, kuinka hän oli muuttunut, siitä kun hän viimeksi täällä kävi; se liikutti häntä, ja ensimäisen kerran hän huomasi noiden lempeäin kasvojen ihanuuden.
— Oletteko kipeä? hän kysyi äänellä, joka kokonaan hämmensi tyttöparan sydämen ja hetkeksi uudelleen palautti jo voitetun epäilyksen. Mutta hänen täytyi puhua, hänen tuli puhua…
Ja vastaamatta kysymykseen, joka eli ensimäinen laatuansa Jacquesin suusta, hän koki saada ääntänsä selkeäksi ja alkoi:
— Minun tekisi mieleni ilmoittaa teille yhtä asiaa… Erästä ajatusta, joka lakkaamatta tulee takaisin… Mutta ehkä se onkin hulluutta.
— Jacques loi yhä silmänsä häneen, mutta myötätuntoisuuden säde oli niistä kadonnut, ja hänen katseensa oli jälleen yhtä välinpitämätöntä kuin ennenkin.
— Minä luulen… minä olen väliin ajatellut, että neiti de Préal on sama…
Hän vaikeni, odottaen, että Jacques jo ymmärtäisi, vaan tämä ei mitään virkkanut. Céline alkoi jälleen:
— Kentiesi, koska hänen nimensä on Geneviève, että hän on sama… että hän on teidän pikku Genevièvenne…
Jacques säpsähti, ja hänen silmiinsä syttyi tuli, jonka valo hetkeksi kirkastutti hänen kasvojansa: mutta se katosi pian, jättäen ne entistään vielä synkemmiksi.
— Minkävuoksi se olisi hän? mistä tulitte sitä ajatelleeksi?
— En tiedä… Minä olen koettanut olla sitä ajattelematta, mutta tuo ajatus seuraa minua, enkä minä saa sitä karkoitetuksi.
Jacques mietti hetken aikaa.
— Jos ei teillä ole sen varmempaa syytä luuloonne, niin mitä hyvää siitä on, että sen minulle ilmoititte? Ja jos se totta olisikin, niin minä siitä tulisin entistäni vielä onnettomammaksi, sillä hänen ja minun välilläni on suuri juopa.
Ja hän nousi ikäänkuin jotakuta tuskallista ajatusta karkoittaakseen.
Céline luuli hänen olevan suutuksissaan hänelle ja pelkäsi, että hän aikoi mennä; hän katsoi häneen rukoilevaisesti.
— En luullut, että se tekisi teille niin pahaa. Arvelin velvollisuudekseni sen teille ilmoittaa. Ja ehkä se kuitenkin on totta!…
— Jos se olisi totta, niin tuhat kertaa parempi olisi, ettei hän milloinkaan saisi sitä tietää… Arvattava kuitenkin on, että hän on kaikki unhottanut… hän oli silloin vielä niin vähäinen!… Ehkä häntä hävettäisikin, että on rakastanut minua, että hänen pienet rusohuulensa ovat suudelleet näin halpasäätyistä miestä… ja se musertaisi minun sydämeni, se riistäisi minulta ainoan onneni, muiston siitä ajasta, jolloin tein työtä hänen hyväksensä. Vieläpä se pilaisi minulta hänen äitinsäkin muiston. Nuo muistot ovat ainoat, mitä minulla elämässäni on ihanaa ja suloista… Ainakin ne minun tarvitsisi saada pitää.
— Oi, kuinka hän rakasti tuota tyttöä! Céline kallisti päätään ja hänen sydämensä tuntui niin raskaalta.
Jacques jatkoi jälleen:
Yhteen aikaan minulla oli yksi ainoa ajatus vaan: löytää Geneviève, nähdä häntä… ei suinkaan siirtääkseni häntä hänen onnellisesta elämästänsä takaisin meidän kurjiin oloihimme, vaan saadakseni häntä vielä nähdä, ilahuttaakseni silmiäni hänen kauneudellansa, hänen tietämättänsä että olin saapuvilla, lähellä, varjossa, seuraten kaukaa hänen valoisaa uraansa. Vaan nyt jo paremmin ymmärrän. Se olisi meille molemmillekin onnettomuudeksi. Parempi, ettei hän koskaan saa tietää, mitä hän jo on ennättänyt unohtaa. Minä puolestani koen myös unohtaa ja ai'on tyytyä elämääni semmoisena, kuin se on.
Hän vaipui jälleen istumaan niin väsyneen ja toivottoman näköisenä, että se musersi Célinen sydämen. Tämä tuskin uskalsi enää puhuakaan, pelosta, että sattuisi lausumaan sanasen liikaa. Kuitenkin hän mumisi:
— Te olette niin yksinänne!… Teillä ei ole ketään, joka teitä rakastaisi!…
— Sille en mitään voi… Lapset ovat jättäneet minut. Eivätkä nuo minua rakastaneetkaan. Oikeastaan olenkin aina vaan ollut yksinäni. Elämälle tulee kuitenkin vihdoin loppu. Olkoon siitä Jumalalle kiitos!
— Elämä voi kuitenkin olla onnellista meikäläisillekin.
Céline rohkeni lausua noita sanoja, ajatellen että hänen viallisuutensa muka oikeuttaisi hänen sisaren tavalla puhumaan. Tällä hetkellä hän ei enää itseänsä ajatellut, hän ei katsonut itseänsä miksikään; hän näki vaan tuon surumielisyyden, jota hänen tulisi lieventää. Hänelle oli yhtä kaikki, millä keinoin se tapahtuisi, jos se vaan lieventyisi.
Täydellisesti itsensä näin unhottaen, hän kumartui Jacquesiin ja laski kätensä hänen käsivarrellensa.
Jacques katseli tuota hienoa kättä sinisine suonineen, joka tuskin oli muuhun koskenut kuin kukkasiin, ja jota hän välinpitämättömyydessään tähän saakka ei ollut huomannutkaan. Tuo heikko käsi liikutti hänen sydäntänsä; hän ei voinut kääntää silmiänsä siitä.
Céline tuli hämillensä ja veti sen pois.
— Ei, Jacques vihdoin virkkoi, työmiehen elämä ei voi olla onnellista, ei suinkaan, jos hän ei muutu raa'aksi kuin eläin. Minä olen useinkin sitä miettinyt: meiltä puuttuu ylen monta tarpeellista asiaa, voidaksemme olla onnellisia. Te puhutte minulle rakkaudesta, ystävyydestä. No niin! jos otaksummekin, että meiltä ei puutu rakkautta eikä leipää, niin siinä ei ole kyllä: ollaksensa onnellinen, tarvitsee ihminen muutakin… Näettekös, meikäläisten elämässä on kaikki niin rumaa, niin niukkaa, niin ilkeää!… Meidän asuntomme, meidän mustat ja pahalta lemahtavat portaamme, kadut, joiden varrella asumme, vaatteemme, kaikki minua inhottaa!… Entä nuo likaiset kauppapuodit, joista ostamme tavaramme ja pöydät viina-anniskeluissa, joihin nojaamme kyynäspäitämme… Tuhat kertaa ennemmin söisin kuivaa leipää jonkun puutarhan penkillä, jossa saisin raitista ilmaa hengittää, kuin hakkeluspaistia jossakussa hökkelissä, missä kaikki minua iljettää. En minä vielä ole saanut itseäni semmoisiin tottumaan. Minua iljettää itseäni, kun kuulun noiden hyljättyjen joukkoon. Näin puhuessansa hän oli niin kaunis, hänen tummankiharaiset hiuksensa, hänen henkevät sekä hienot kasvonsa, hänen suuret, synkeät silmänsä, jotka nyt kuumeentapaisesti hehkuivat, tuo kaikki oli niin viehättävää, että jokainen muu kuulija olisi hymyillyt, verratessaan häntä itseään hänen sanoihinsa. Mutta Célineä ei naurattanut; hän oli nyt vihdoin keksinyt syyn tuohon haikeaan suruun, jota hän tähän saakka oli aprikoinut, voimatta sitä ymmärtää. Koska Genevièven katoaminen oli tehnyt niin syvän jäljen hänen elämäänsä, niin se tuli siitä, ettei hän hänessä rakastanut ainoastaan lasta, johon sydämensä oli kiintynyt, vaan kauneuden sädettä, jota ei mikään sittemmin ollut hänelle palauttanut.
Paremmin kuin moni muu, Céline taisi ymmärtää tuota kärsimystä, sillä häntäkin vaivasi sama sopusoinnun jano, joka löytää niin vähän tyydytystä ison kaupungin köyhäin kurjissa oloissa; mutta hän oli sen sammuttanut, taikka ainakin koki sitä sammuttaa, katselemalla kauniita kukkiansa, jotka alati hänen edessänsä hymyilivät, taikka taivasta, jolla pilvet toisiaan ajelivat ja luonnon ihanuutta nauttimalla. Sen lisäksi hänen ei tarvinnut ympärillänsä nähdä mitään rumaa, joka olisi hänen kauneuden-tuntoansa loukannut, eikä auringonsäteet, jotka kirkkaina akkunasta heloittivat, tavanneet mitään, jonka olisi tarvinnut karttaa heidän valoansa, sillä rouva Gregoire piti tarkkaa järjestystä, vaivoistansa huolimatta.
Céline katseli Jacquesia, yhä enemmän unhottaen itseänsä ja hänen onnettomuuttansa säälien. Mitä hän ei olisikaan antanut, jos Jacquesilla olisi ollut toivoa saada vast'edes itselleen pieni paratiisi, missä hänellä olisi tilaisuutta tyydyttää mielihalujansa, ja jossa hänen silmänsä saisivat kauniita esineitä, etenkin kukkasia, katsella. Sillä kukkaset olivat Célinen mielestä elämän suloutena. Eikä Céline sitä kysynyt, kuka hänelle tuon paratiisin loisi, kun se vaan hänellä olisi… ettei hänen enää tarvitsisi kärsiä tuota epäsointua, joka vallitsi vastenmielisten olojen ja hänen luontonsa välillä.
Mutta äkkiä johtui jalompi ajatus Célinen mieleen, ajatus, joka murheen hetkinä, kun hän oli ottanut pakonsa siihen, oli lohduttanut hänen sieluansa.
— Väliin olen ajatellut, hän alkoi äänellä, joka kuului suloiselta ja lempeältä kuin vieno tuulahdus, minä olen ajatellut, että jos ei ympärillämme kaikki olekaan niin kaunista, kuin soisimme, niin se on siitä syystä, että sen kautta enemmän tulisimme taivasta muistamaan, jossa kaikki on niin ihanata.
— Mitäpä me taivaasta tiedämme? Jacques vastasi,
— Isällä on aina tapana sanoa, jatkoi Céline tuosta keskeytyksestä huolimatta, että korkein olento on vanhurskas, ja että ne, jotka tässä maailmassa ovat tehneet velvollisuutensa, saavat palkintonsa toisessa elämässä. Ja minä uskon, ettei Jumala olekaan niin kaukana meistä, kuin tavallisesti luullaan, ja että hän jo tässäkin elämässä antaa meidän tuta rakkauttansa. Onpa hetkiä, joina minä tunnen hänen olevan aivan lähellä, jolloin hänen läsnäolonsa täyttää pienen huoneeni, valaisten ja elvyttäen kaikki ympärilläni. Silloin en ole yksinäni enkä murheellisena. Ja katsellessani taivasta tähtineen, minusta useinkin tuntuu, ikäänkuin hän olisi ihan lähellä tätä synkkää maailmaa, jossa elämme.
Hämmentyneenä Céline vaikeni. Ei hän koskaan ollut kenellekään noin puhunut. Eikä hän ollut oikein varma, oliko Jacques häntä kuunnellutkaan. Hän ei katsonut Célineä, vaan nojasi otsansa käsiinsä ja oltuaan hetken ääneti, hän liikutetulla äänellä sanoi:
— Oi, jospa minä edes yhden ainoan kerran saisin hänet nähdä!
Lähtiessään hän otti Célineä käteen, jota hän ei koskaan ennen ollut tehnyt, sanoen:
— Kiitoksia.
Céline jäi ajatustensa valtaan, ja hänellä oli suuri halu ruveta itkemään. Entistään paremmin hän nyt ymmärsi, ettei hänellä ollut suurta sijaa Jacquesin elämässä. Kuitenkin tämä yksinäinen hetki Jacquesin seurassa oli hänelle suloinen, ja sitä ajatellessaan hän unhotti surunsa, tuon suuren, katkeran surun, ettei Jacques häntä rakastanut.