XIII.
Tämän jälkeen kului pitkä aika, ennenkuin Jacques jälleen tuli Lebeaun perhettä katsomaan. Hän oli ikäänkuin kuumeessa; Célinen luulo oli muuttanut häneen, eikä hän enää epäillytkään, että Geneviève Olivier ja Geneviève de Préal oli sama ihminen. Mutta kumma asia, että kuta enemmän hän uskoi, sitä enemmän hän pelkäsi häntä tavata, ja tuo pelko piti hänen erillänsä ystävistään.
Väliin hänelle kuitenkin tuli semmoinen rakkauden jano, että päätti mennä heitä tervehtimään, mutta kun pukeuduttuaan pyhävaatteisinsa jo oli puolimatkalla, niin hän joutui niin suureen tuskaan, ajatellessaan mitä voisi tapahtua, että hän kääntyi takaisin ja sulkeutui yksinäiseen huoneesensa.
Näin kului monta viikkoa, joina hän ei tavannut Célineä.
Muutamana ehtoona, kun hän, pää kumarruksissa, astui erästä yksinäistä katua, jossa hän ei luullut tarvitsevansa Lebeauta kohdata, saavutti tämä hänet äkkiarvaamatta. Ei Lebeau nyt tavallisella ystävyydellään lyönyt häntä olkapäälle, vaan asettuen hänen eteensä seisomaan ja katsoen häntä nuhdellen silmiin, hän sanoi:
— Jos teillä on jotakin meitä vastaan, niin sanokaa se suoraan; se olisi parempi, kuin että noin jurottelette, antamatta siihen minkäänlaista selitystä.
— Mitäpä minulla voisi olla teitä vastaan, vastasi Jacques. Eihän minulla siihen syytä ole. Te, joka olette osoittanut minulle pelkkää hyvyyttä vaan.
Lebeaun kasvot kirkastuivat.
— No, minkätähden ette siis enää tule meillä käymään?
Jacques toi sopertaen esiin joitakuita esteitä, jotka eivät mitään selittäneet.
— Siinä olette väärässä, että hylkäätte vanhat ystävänne. Tulkaa nyt pian meitä katsomaan, se olisi Célinellekin mieleen, jonka luona niin harva käypi, kehoitti Lebeau, joka ei kauan voinut olla suutuksissa.
— Sunnuntaina minä tulen.
— Sehän hyvä sanoma. Älkää sitä vaan unohtako… se koskisi meihin kipeästi.
Kun Lebeau kertoi tyttärelleen, että hän oli tavannut Jacquesin, niin tämä ei vastannut mitään, koska hän pelkäsi, että ääni ilmaisi hänen tunteensa. Hän oli käynyt varjoon istumaan, eikä isä nähnyt, kuinka häntä vapisutti.
— Mikä sinun on?… Eikö ole sinulle mieleen, että tuo kelpo poika tulee meillä käymään?
— Onhan se minulle mieleen, isäkulta.
— Sinä kai olet hänelle suutuksissasi, kun hän ei niin pitkään aikaan ole käynyt meillä, mutta hänelle täytyy antaa anteeksi. Ihminen tulee noin vauhkoksi, kun elää yksinään. Hänen pitäisi naida, tuon kelpo pojan, koska hänellä ei enään ole sisaruksia tykönänsä, joista huolta pitäisi. Onpa vahinko, ettei sinusta ole avio-kumppaniksi: minulle olisi hänestä tullut niin sopiva vävy.
Aavistamatta että hän kipeästi oli loukannut tytärtänsä, Lebeau pisti valkeaa piippuunsa ja rupesi tyvenellä mielellä lukemaan yhden sou'n maksavaa sanomalehteä, jonka hän oli tuonut muassaan.
Céline pidätti kyyneleitänsä.
Niin, eihän hänestä ollut avio-kumppaniksi; ei hän ollut niitä, joita saattaisi lempiä. Monta kertaa hän oli itselleen tuota vakuuttanut, jonka isä nyt niin suorastaan oli hänelle sanonut. — Se ei ollut mikään uusi totuus, mutta kuitenkin se tuotti hänelle julmaa kipua.
Savigny tuli samana ehtoona sanomaan jäähyväisiänsä… Tällä kertaa hänen oli matkustaminen keski-Ranskaan, samassa tarkoituksessa kuin ennenkin, ja aina yhtä valmiina uhraamaan itseänsä, sekä ruumistansa että henkeänsä. Hän huomasi heti, mitä toiset eivät olleet nähneetkään, nimittäin että Céline oli hyvin kipeä. Vieläkö hän palatessaan maalta, jossa hän ehkä kauankin tulisi viipymään, tapaisi hänet elossa? Tavallisuuttansa hän oli käynyt vastapäätä Célineä oven suuhun istumaan, jossa hän oli enemmän varjossa, ja josta hän taukoamatta tyttöä katseli. Itse hän ei paljon puhunut, vaan jätti sen toimen kokonansa Lebeaun suoritettavaksi.
Kun hänen oli aika lähteä, lähestyi Savigny Célineä, tarttui hänen kuumaan, laihtuneesen käteensä ja pidettyänsä sitä hetken aikaa omassa kädessään, hän erinomaisella hellyydellä laski sen takasin tuolin käsinojalle.
— Jääkää hyvästi, sanoi hän.
— Tervetultuanne takasin, vastasi Céline.
— Lebeau saatteli vierasta valkealla ensimäisen kerroksen porras-askelmaan saakka. Siellä Savigny seisahtui.
— Hän on sangen kipeä, hän sanoi.
— Kuka? kysyi Lebeau.
— Teidän tyttärenne.
— Ei suinkaan, ei suinkaan… ei se ole muuta kuin hiukan verettömyyttä vaan. Ei se mitään vaarallista ole… Onhan meillä jo maaliskuu käsissä… kai kevät taas häntä virkistää.
— Tässä on henki kysymyksessä. Oletteko kysynyt neuvoa lääkäriltä.
— Eihän se ole ollut tarpeellista… Meidän ei nyt kannata panna rahaa tarpeettomiin maksoihin, kun minä yksin teen työtä. Tilkkanen hyvää viiniä tekee hänelle enemmän hyvää kuin lääkärin käynti.
— Tuossa, ottakaa nämä häntä varten, sanoi Savigny, pistäen hänen kouraansa kaksi kultarahaa. Kysykää neuvoa lääkäriltä, mutta hänen pitää oleman parhaimpia, mitä löytyy, esimerkiksi joku kuuluisa sairashuonen lääkäri. Mutta ennen kaikkea, tyttärenne älköön saako tietää, että nämä rahat tulevat minulta. Kuuletteko? Minä kiellän teitä sitä hänelle sanomasta.
— Hänen äänensä kuului miltei jäykältä, kun hän näin puhui.
Hämmästyksissään oli Lebeau jäänyt liikkumatta seisomaan. Sitte hän riensi Savignyn jälkeen, ahtaaksensa hänelle rahat takaisin, mutta tämä sulki oven jälkeensä ja huusi:
— Minä rukoilen teitä vanhan ystävyytemme nimessä, että teette, mitä olen sanonut.
Sangen huolestuneena nousi Lebeau jälleen portaita ylös, pitäen kultarahoja niin varovasti kädessään, ikäänkuin ne olisivat häntä polttaneet, ja miettien, oliko Savigny tullut hulluksi.
Céline oli jo vetäytynyt pieneen kammioonsa, pannaksensa maata, ja niinmuodoin sai hänen isänsä hiukan tointumisen aikaa, jolloin hän päätti salata koko asian tyttäreltään.
Kun Céline jo makasi, tuli hänen isänsä häntä syleilemään, jota hänen ei muulloin ollut tapana tehdä.
— Kuinka jaksat, pikku Célineni? hän kysyi.
— Hyvin vaan, isäkulta, kiitoksia kysymästänne.
— Oikeinko totta?… Anna minun katsella sinua. Näytäthän sinä koko terveeltä… Enpä pitkiin aikoihin ole nähnyt sinua noin punaposkisena ja silmiäsi noin loistavina kuin tänä ehtoona. Luuletko saavasi unta?
— Kyllä minä unta saan, isäkulta. Niin ainakin luulen. Minä olen hiukan väsynyt.
— Kutsu minua, jos tulet kipeäksi.
Céline ei ymmärtänyt syytä tuohon erinomaiseen hellyyteen, ja unohtaen kokonaan oman itsensä, hän vaan koki rauhoittaa isäänsä.
— Maatkaa huoletta, isä. Minäkin ai'on nukkua.
Ihan rauhoittuneena Lebeau jätti tyttärensä ja, ennenkuin laski levolle, kätki hän huolellisesti Savignyn antamat rahat laatikon pohjalle siksi, kunnes tämä palaisi, ja hän saisi antaa ne hänelle takaisin.
— Luulen maar, että hän tänä iltana oli päästä vähän ravistunut. Mistä lie sitä ollut huomaavinansa, että tyttö muka oli kovin kipeä?… Olisi jättänyt minun asiakseni, joka olen tytön isä, pitää huolta hänestä.
Ennenkuin seuraavana päivänä meni työhön, hänen kuitenkin teki mieli kuulla, mitä rouva Gregoire asiasta arvelisi. Hän toivoi muka häneltä saavansa vahvistusta vakuutukselleen.
— Mitä te Célinestä arvelette? hän kysyi. Luuletteko hänen olevan kipeän.
— Ei häntä niin erittäin kipeäksi sovi sanoa, vastasi rouva; mutta hän on näinä aikoina ollut hiukan alakuloinen. Meidän aikaan nuoret ihmiset ovatkin niin ylen heikkoja. Turhaan minä olen koettanut häntä rohkaista: Katsokaapas minua, tyttöseni, olen minä sanonut, heitänkö minä itseni noin alakuloiseksi kuin sinä? Hän ei vastaa mitään, mutta ei myöskään ota vaaria puheestani… Minun nuoruudessani oli ihmisillä enemmän rohkeamielisyyttä.
— Syökö hän päivällistä enemmän kuin iltaistakaan, jollen minä ole saapuvilla.
— Olkaa aivan huoletta, herra Lebeau, kyllä minä laitan hänen pienet syötävänsä niin maukkaiksi, että hän olisi vallan kiittämätön, ellei niitä söisi.
Lebeau ei parempaa pyytänyt, kun näin tulla rauhoitetuksi, ja tämän keskustelun perästä hän meni tiehensä paljoa keveämmällä mielellä.
Sunnuntaina Jacques tuli. Hänen sisään astuessansa Célinen posket lensivät tulipunaisiksi, mutta hetken kuluttua ne jälleen olivat aivan valkoiset kuin vaha; ainoastaan kummallakin poskipäällä oli punainen pilkku.
Jacques näki kohta, että hän oli sangen kipeä, ja vaikka hän ei säikähtänytkään yhtä paljon kuin Savigny, niin se kuitenkin häneen kipeästi koski. Mutta Céline oli liian halukas häntä puhutellakseen, niin kauan kun kahden kesken olivat, ettei huolinut itsestänsä puhua. Hän alkoi heti:
— Minä olen tavannut neiti de Préalin; hän puhui minulle siihen tapaan, että melkein sain täyden vakuutuksen… Ei hän minulle mitään suoraan ilmoittanut, mutta hänen puheistansa tajusin, että hänelläkin on ollut aika, jona hän on saanut köyhyyttä kokea ja että hänen nyt väliin on ikäänkuin koti-ikävä; häntä vaivaa, näetten, tuo ylellisyys, jossa hän elää. Se on hän. Jacques… annatteko minun ilmoittaa se hänelle?…
Mutta luodessaan silmänsä Jacquesiin, hän heti vaikeni. Tämä näytti niin ankaralta ja kovalta, että Céline luuli häntä loukanneensa, ja peljästyneenä hän pysähtyi.
— Älkää hänelle mitään virkkako, Jacques sanoi, puhuen vaivalla. Kuulkaapas Céline. Jos se todellakin on hän, niin minä en tahdo, että hänestä minulle puhutaan. Nyt selvään ymmärrän, mitä en alussa käsittänyt: neiti de Préalilla ja minulla ei voi olla mitään yhteyttä. Hänen ja minun välilläni on juopa, senhän olen teille sanonut.
— Te ette tunne häntä, muistutti Céline.
— Enkä tahdo häntä tuntea. Kun rouva de Préal otti hänet kasvatikseen, tehtiin sitä paitsi se ehto, ettei lapsen ja niiden välillä, jotka sen vanhempien kuoltua olivat pitäneet siitä huolta, saisi olla minkäänlaista keskuutta.
— Tuota minä en tietänyt, sanoi Céline surullisesti.
— Minä rukoilen teitä, älkää minulle enää hänestä puhuko. Se vaan on turhaa vaivaamista.
Ja Jacques vaipui syviin mietelmiin, joita Céline ei uskaltanut keskeyttää, kunnes hänen isänsä vihdoin tuli kotiin.