XVII.
Tavallistansa myöhemmin Jacques kuljeskeli sinä ehtoona maita, mantereita, katselematta jaloissansa kasvavaa, kukkivaa heinää tahi tien ohessa rehoittavia orjantappura-pensaita. Hänen tarvitsi jaloitella, hän oli raitista ilmaa sekä miettimisaikaa vailla. Hän poikkesi viheriäiseltä polulta, jota tavallisesti oli kulkenut, ja rupesi astumaan avonaista, avaraa ketoa pitkin, hengittäen keuhkojensa koko täydeltä raitista ehtoo-ilmaa. Jos taivaanrannalla olisi huipun nähnyt, niin hän epäilemättä olisi ruvennut sitä kohti astumaan, mutta tällä vaatimattomalla ja yksinkertaisella seudulla ei ollut mitään ylängöitä näkyvissä, paitsi joku ruohoa kasvava vieremä, jonka kukkulalla muutamia puita kuvautui kirkasta taivasta vastaan. Hän kävi tuon pienen metsikön rinteesen istumaan. Alempana varvikossa satakieli lauloi niin hartaasti, että olisi ollut syytä pelätä kurkun siltä halkeavan, mutta Jacques ei sitä kuullut. Hänessä sykki sydän niin kovaa, että oli hänen rintansa särkemäisillään, eikä hän muuta kuullut kuin sen tykkimistä.
Yht'äkkiä hän nousi pystyyn ja levitti käsivarsiansa ikäänkuin voidakseen paremmin hengittää; hän kertoi nämä Genevièven sanat: "Sydämeni on jäänyt heille."
Selvästi hän oli ne kuullut… se ei ollut mikään unelma. Tuo Geneviève, jota hän oli väärin tuominnut, koska oli luullut hänen voivansa unhottaa, oli hellällä äänellä lausunut nuo sanat. Hän ei ollut hänen unelmaansa ainoastansa kauniimpi, vaan myöskin jalompi, parempi ja lempeämpi, kuin hän olisi luullut mahdolliseksikaan. Tuo tyttö, joka silloin vielä oli ollut niin vähäinen, ei ollut mitään unhottanut… Sillä välin kuin hän itse lakkaamatta oli tyttöä ajatellut, oli tämä puolestansa säilyttänyt hänen muistoansa uskollisessa sydämessään ja vieläpä muisti hänen nimensäkin… Eikö siinä jo ollut yltäkyllin onnea palkinnoksi hänen entisistä murheistansa?
Hän oli ihan semmoinen, miksi Céline oli häntä kuvannut, mutta vielä tuhat kertaa parempi ja ihastuttavampi. Äidin sielu oli kai tyttäressä ruvennut uudestansa elämään, Madeleine Olivierin hellä ja uljas sielu. Jacques hengitti halukkaasti ehtoo-ilmaa, joka täällä mäellä tuntui vielä keveämmältä. Hänestä oli ikäänkuin hän tähän hetkeen saakka ei milloinkaan ennen olisi vapaasti hengittänyt… ensimäistä kertaa hän käsitti silmillään sekä taivaan että maan, huomaten tuota sopusoinnun kauneutta, joka molempia yhdistää. Satakieli, joka oli lakannut laulamasta, keskeytti äänettömyyden jollakulla ihanteellisen kirkkaalla säveleellä ja vaikeni taas uudestaan. Tämä viimeinen sulosointuinen rakkauden sävel tunki läpi Jacquesin sydämen. Kaikki hänen ympärillään oli niin kaunista, että hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi rauennut tyhjiin; ja mikä uusi, outo ja voimallinen elämä oli hänen sydämessään henkiin herännyt… mikä ilon ja toivon virta kumpusi hänen olentonsa syvyydestä ja koski kipeästi hänen sydämmeensä, jonka kärsiminen oli tehnyt ahtaaksi!
Se tuli siitä, että hän, joka näin monta vuotta oli rakastanut paljasta unelmaa, varjoa, haavetta, hän rakasti nyt elävää olentoa, jonka oli nähnyt silmillänsä, jonka äänen hän oli kuullut, ja niitä ei ole monta olemassa, joilla, niinkuin hänelle, todellisuus tuntuu unelmata kauniimmalta.
Kun Jacques vihdoin viimein alkoi astua rinnettä alaspäin, hän seisahtui pimeään soppeen, jossa kaksi tietä sattuivat yhteen; siellä kiven alta, jolle yli mentäessä astuttiin, kuului kohina pienestä virrasta, joka edemmäksi metsikköön juoksi. Korkeitten puitten alla, joiden lehvien välitse suven pitkällinen hämärä ei päässyt tunkeutumaan, oli jo täysi yö; täällä ei voinut mitään eroittaa, mutta puron liriseminen kuului selvästi, kun se salaperäisenä maan alle mutkaeli. Yht'äkkiä Jacques kävi kovin surumieliseksi… Hänestä tuntui ikäänkuin hän yht'äkkiä olisi päivän valosta siirretty yön pimeyteen, ja ikäänkuin koko hänen ilonsa olisi hänen tietämättänsä juossut pois tuon näkymättömän puron kanssa. Hän rupesi ajattelemaan sitä elämää, joka tuossa isossa kaupungissa häntä odotti, se näkyi hänelle kaikkine inhoittavine yksityiskohtineen kuin salaman valaisemana… Ja jos alkoi asiaa tarkemmin tutkistella, niin ei mitään muutosta ollutkaan tapahtunut… Tosin oli Geneviève ihanteellinen, nuori tyttö, mutta eikö hän sen ohessa ollut neiti de Préal?… ja eikö hän itsekin vielä ollut työmies Jacques Marceau?… Mutta voi! Jos ei muuta olisi ollut… ei hän hävennyt työtänsä eikä kovettuneita käsiänsä, eikä myöskään valkoista mekkoansa, mutta hän oli Augustinen, tuon turmion tielle joutuneen tytön, veli.
Siitä saakka, kun hän oli Genevièven taas nähnyt, vaivasi häntä alati hänen sisarensa muisto, ja hän näki hänet edessänsä semmoisena, kuin hän kerran oli tullut häntä vastaan, koristeltuna, julkeana, inhottavana.
Vihdoin hän jätti sopen, jossa pieni lähde yhä hyräeli yksitoikkoista nuottiansa, ja seisoi pian himmeän taivaan alla, jolla tähdet, himmeinä nekin, säteilivät. Hän rupesi jälleen kävelemään avaran kentän poikki; hänen askeleensa herättivät peltopyyn, joka oli tehnyt pesänsä laihopeltoon, ja nyt rupesi vienoja, väräjäviä säveleitänsä soittamaan. Tämä lauhea kirkkaus sekä tuon linnun laulu, joka oli pellon vakoon pesinyt, rauhoittivat hänen mieltänsä, ja hän alkoi taas kylää kohti astua.
Iso sali oli tyhjä väestä, ja kaikkialla ravintolassa vallitsi hiljaisuus. Hän oli niin musertunut ja väsyksissä, että heti meni nukuksiin ja hänen unelmissansa sekaantui kulunut aika alinomaa nykyisiin tapauksiin. Pikku Geneviève, jolla oli sininen nauha hiuksissa, oli nojaavinaan päätänsä hänen olkaansa vasten… ja samassa sanoi neiti de Préal lempeällä äänellänsä. "Sydämeni on jäänyt heille."
Ja noiden ihanien uni-haaveitten keskeltä ilmaantui Augustinen hävettävä haahmu… ja Jacquesin teki mieli varoittaa Genevièveä: Älkää häntä lähestykö!… Mutta samassa hän hetkeksi heräsi aivan hiessä ja nukkui sitten jälleen levottomasti, nähdäkseen taas jotain uutta, sekavata unta. Kun hän päivän tullen vihdoin heräsi, oli hänen sisarensa kuva ainoa selvä hänen muistossaan. Jacques ajatteli häntä vihatta, mutta haikealla surulla ja myöskin omantunnon vaivalla.
— Siihen on köyhyys syynä, hän sanoi itsekseen… ja sitä paitsi hänellä ei ole äitiä, ja minäkin olin itsekäs ja sulkeuduin vaan omaan suruuni, muistamatta, että hänenkin elämänsä oli kyllä kurjaa. Tyttöparka!
Ensimäisen kerran Jacques näin soimauksetta häntä ajatteli.
Kun hän jälleen teki työtänsä linnan vanhassa salissa, palasi sanomaton ilo hänen sydämeensä, pannen sitä kovemmasti tykyttämään, niinkuin miehen sydäntä ainakin, joka lempii ja, toivoo.