XVIII.
Ei linnassakaan kaikki ollut ruusunkarvaista. Rouva de Chabrand pahaksui suuresti — muuta mainitsemattakaan — Genevièven penseyttä hänen sisarensa poikaa kohtaan. Mitä hän odottikaan, tuo tekosiisti hempukka, kun ei jalosukuinen Rochebellekaan hänelle kelvannut? Mahtoiko hän toivoa, että kaikki valtakunnan ylhäisimmät tulisivat häntä kosimaan, ja hän vaan saisi joukosta valita?… Olihan se todellakin häpeämätöntä semmoiselta tytöltä, joka oli kadulta löydetty…
— Oma syysi, kun olet hänet pilalle hellitellyt, tuon pikku hupsun: hän on aina saanut elää siinä luulossa, että kaikki muka on hänelle soveliasta. Sinun olisi tullut pitää häntä nöyryydessä, se olisi hänelle sopivinta, ja joka päivä sinun olisi pitänyt häntä muistuttaa, että häntä vaan armontullen täällä pidetään.
Rouva de Chabrandin mieli oli käynyt niin tukalaksi ja hänen luontonsa niin äreäksi, että olisi tarvinnut enemmän uskallusta kuin rouva de Préalilla oli, se, joka olisi tohtinut häntä vastustaa ja hänen kanssansa keskustella. Kuitenkin rouva de Préal yritti itseänsä heikosti puollustaa sillä, että kaikki muut ihmiset olivat häntä ihmetelleet, koska hän oli niin erinomaisilla luonnon-lahjoilla varustettu, ja tämä oli ehkä antanut hänelle ylen paljon uskallusta omaan itseensä.
— Tuossa sinä taasen panet liikoja, vastasi rouva de Chabrand kärttyisesti. Onpa mahdollista, että tuota tyttöä olisi pidetty oikein erinomaisena niissä piireissä, joissa sinä olet tottunut elämään, mutta minun nuoruudessani häntä hienoimmissa seuroissa tuskin olisi huomattukaan. Siihen aikaan kaikki olimme kauniita sekä älykkäitä, kun nykyajan naiset sitävastaan ovat ymmärtämättömiä ja unisia. Arvattavasti aatelisveren sekoitus porvari-vereen on tuottanut noin kauniita hedelmiä. Tahtomattani sinua loukata, minun kuitenkin täytyy tunnustaa, että tässä teidän sekalaisessa seurapiirissänne on kuolettavan ikävä. Ei täällä koskaan kuule ainoatakaan tuommoista hienosti terävää sanaa, joka aina osaa oikeaan kohtaan, vaikka ei näy siihen koskevankaan. Ei milloinkaan edes sen verran älynosoitusta, että hetkeksi voisi unhottaa jäsenten särkyänsä. Luultavasti tuo säännöllinen herra Bousquet auttaa sinua valitun seurapiirin huvittamisessa?
Vähän ällistyneenä tästä äkillisestä hyökkäyksestä, koki rouva de Préal puollustaa herra Bousquetia, mutta rouva de Chabrand käänsi puheen toisaalle.
— Ei tässä nyt tuosta puhetta ole, vaan tyttöhupsusta, joka on hylkäävinänsä minun sisareni pojan, herra de Rochebellen. Vaikka hän olisikin sinun oma tyttäresi, niin herra de Rochebelle kosimisellansa kuitenkin tekisi hänelle suurta kunniaa.
— Eihän herra de Rochebellellä ole ainoatakaan souta taskussaan, täti, uskalsi rouva de Préal muistuttaa, joka oli syvästi loukkaantunut; ja senvuoksi unhotti tavallisen varovaisuutensa.
Vaan saipa hän syyn katua tätä rohkeaa lausettansa.
Herjattuansa pistävällä tavalla onnen kohottamien ihmisten rahan ahneutta, rouva de Chabrand jatkoi:
— Olisipa minun pitänyt tuota arvata. Tuommoisilla ihmisillä on kaikilla halpa ja itsekäs sielu.
— Älkää toki, täti, sitä luulko; ei Geneviève ainakaan semmoisia asioita ajattele. Eikä hän edes tiedäkään, onko herra de Rochebelle köyhä vai rikas: mutta hän ei ole hänen mieluisensa, siinä kaikki.
— Mitä se minuun kuuluu, onko hän hänen mieluisensa, vai ei?… Onhan herra de Rochebellellä kaunis ulkomuoto, taipuvainen luonne ja jalo nimi; luulisipa tuon riittävän. Koska nyt herra de Préal-vainaja antoi sinulle täyden käyttövallan omaisuuteensa, ja tämä nuori tyttö epäilemättä on sinun perillisesi…
— Tuo omaisuus oli minun, keskeytti häntä rouva de Préal jotensakin rohkeasti.
— Kuka tässä on muuta sanonutkaan, senpä takia hän naikin sinut? Varmaa kuitenkin on, että vähemmän sokaistu mies, kuin sisarenipoika, herra de Préal, olisi keksinyt senkin seitsemän keinoa, tehdäksensä vaimonsa tuumat tehottomiksi. No, koska nyt on päähäsi juolahtanut, että tyttö saa koko omaisuuden, niin olisihan soveliasta, että minun sisarenipoika, herra de Rochebelle, saisi sekä tytön että omaisuuden.
— Kyllä minä voimieni mukaan koen teitä siinä auttaa, tätikulta, vakuutti rouva de Préal, joka mielellänsä olisi tehnyt rauhan ja saattanut noita muutamia varomattomia sanojansa unhotaksiin.
— Ei siinä kyllä, että koetat minua auttaa!… Sinun pitää antaa tuon hölmön valita joko omaisuuden ja herra Rochebellen, taikka hän ei saa kumpaakaan… se on aivan selvä ehto, ja tyttö pian sen ymmärtää.
— Minä en usko tuonlaatuisten syitten Genevièveen vaikuttavan.
— No, kaikkea tässä kuullaan!… Pysykäämme totuudessa, äläkä sinä tule minua luulottelemaan, että tuommoisilla ihmisillä niin jaloja tunteita olisi. Sanoopa vanha sananlasku: "nelikko haisee aina silakalta", mutta minä sanon päinvastoin: "silakka tulee aina nelikolta". Älkäämme unhottako, että äitinsä myi hänet viidestä sadasta franc'ista.
— Ei se ollut hänen oma äitinsä…
— Mitä sinä minua vastustat?… Hän oli samaa säätyä.
— Samaan aikaan kun näin keskusteltiin, oli herra de Rochebelle hakenut Genevièveä syrjäisestä osasta puistoa, johonka tämän, kirja muassansa, oli tapana vetäytyä, sillä välin kun molemmat vanhat rouvat olivat päivällislepoaan pitävinänsä. Tähän saakka ei kukaan vielä ollut rohjennut hänen yksinäisyyttänsä häiritä, ja sen vuoksi hän hämmästyi, kun askeleita kuullessansa nosti silmänsä kirjasta, ja näki ihailijansa ihan lähellänsä.
Tämä ei näkynyt aavistavankaan, minkä vaikutuksen hänen tulonsa oli tehnyt, ja kävi istumaan, niinkuin semmoinen mies ainakin, joka varmaan tuntee olevansa tervetullut.
— Te rakastatte yksinäisyyttä, neiti Geneviève?
— Minun on mieleeni, kun häiritsemättä saan lukea.
— Se lienee toki hiukan siitä riippuvaa, mitä laatua tuo häiritseminen on?
— Epäilemättä.
— Uskallanko toivoa, että nykyinen häiritseminen ei ole teille ylen vastenmielistä?
Hetken aikaa Geneviève oli kahden vaiheella, sitte hän vastasi:
— Kirjani miellyttää minua suuresti.
— Tuo on kiertelevä ja kuitenkin aivan selvä vastaus; mutta kuitenkaan en pidä itseäni voitettuna. Nuorella neidillä on valta olla hiukan epäkohtelias miehelle, joka pyrkii hänen suosioonsa, ja tiedättehän, neiti de Préal, että se nykyään teidän suhteenne on minun laitani. Sitäpaitsi ovat vapaaherratar de Chabrand ja rouva de Préal keskenänsä päättäneet tämän naimiskaupan, eikä meillä siis ole muuta tehtävää, kuin taivuttaa niskamme ja nöyristyä ikeen alle. Minä toivon, ettei teillä puolestanne ole enempää asiata vastaan kuin minullakaan?
Tämä kevytmielinen ja kopea puhe herätti Genevièven koko neuvollisuuden.
— Tuohon kysymykseen vastaan silloin, kun sitä toisella lailla esitellään.
— Kas sitä! Vai joko te niin osaatte sopivaisuuden selässä ratsastaa, kaunis tyttöseni?… No, saadaanhan noudattaa noita lapsellisia ja siveitä kohteliaisuus-sääntöjä! Jonakin päivänä vapaaherratar de Chabrand siis tulee juhlallisesti pyytämään rouva de Préalilta hänen tytärtänsä, neiti Genevièveä, aviopuolisoksi teidän nöyrimmälle palvelijallenne; mutta se on vaan pelkkää tavanmukaisuutta, sillä liitto on jo suurvaltain kesken päätetty. Meidän tulee vaan heidän päätöstänsä vahvistaa. No, annatteko minulle kättänne, suostumuksenne merkiksi?
— En, vastasi Geneviève ja nousi.
— Mikä jäykkyys!… Eikä vähintäkään sanaa kehoitukseksi?
Geneviève ei vastannut enää, vaan käänsi hänelle selkänsä ja läksi.
— Hän ei ensinkään ole armias, tuo pikku tyttö, sanoi rouva de Chabrandin kaunis sisarenpoika itsekseen; mutta se on vaan teeskentelyä. En minä siltä päätöstä epäile. Ei siis huolita noita pieniä juonia surra.
Ja tavallisella välinpitämättömyydellään hän meni penkereelle sikariansa polttamaan.
Edellistä tyynemmässä neuvottelussa olivat molemmat rouvat päättäneet olla asiaa jouduttamatta, pelosta muka, että heidän tuumansa sillä tavoin vallan tyhjiin raukenisivat. Täytyypä antaa kosijan yksityisten ominaisuukseensa vastustamattomalla voimalla pyrkiä Genevièven suosioon. Kai tämäkin, joka alussa oli hämmentynyt ja nyt oli varoillaan, vihdoin rauhoittuisi, ja rupeaisi jälleen kävelemään puiston syrjäisessä osassa, johonka ei kukaan enään tulisi häntä vaivaamaan.
Tuontuostakin rouva de Chabrand kuitenkin sanoi:
— Asia olisi kumminkin päätettävä. Eihän herra de Rochebellen sovi koko ikäänsä noin toivon ja epäilyksen vaiheella viettää. Se käy poikaparalle pian tuskaksikin, sillä eihän maalla mitään hauskaa ole. Eivätkä kaikki ihmiset huoli viettää aikaansa niinkuin sinä, kutomalla alushameita kylän eukoille. Täällä käy aika minullekin kovin pitkäksi, ja oikein rupean Parisin katuja kaipaamaan. Kolme kuukautta maalla, siinä minulle jo yltäkyllin; eikä jäsenten särkykään milloinkaan ennen ole minua, näin vaivannut; tarvitsisipa minun jo päästä lääkärin luokse. Mutta kukapa olisi voinut arvata, että tuon pienen hupsun valloittaminen kestäisi kolme kuukautta!
— Kolmeko kuukautta, täti? Tulittehan te tänne kevätkuun keskipalkoilla, ja nythän tuskin olemme ennättäneet heinäkuuhun. Miksi ei herra de Rochebelle enemmän koeta saada Genevièven sydäntä puolellensa? Hän näkyy luulevan, ettei hänen muuta tarvitse, kuin vaan näyttäytyä.
— Miehen, jolla on ollut niin suuri menestys ylhäisempienkin naisten suosiossa, ei tarvinne niin suuresti tuommoisen pienen tytön tähden itseänsä vaivata. Hän tietää hänet kuitenkin vihdoin saavansa, ja siinä on hänellä kyllä. Kuitenkin tahdon kehottaa häntä kosimistansa jouduttamaan… Minä annan hänelle vielä kaksi viikkoa odotusaikaa, ennenkuin lähden, sillä sinua loukkaamatta, minun on tunnustaminen, että olen täällä ikävään kuolemaisillani.
Kun tämä viimeinen ehdotus ilmoitettiin herra de Rochebellelle, tämä hymyili tyynesti ja vastasi:
— Kun leivo on pyydetty, niin ei muuta tarvita kuin ojentaa kättä sitä tavoittamaan.
— No, ojennapas siis kätesi, hyvä sisareni poika. Tämä erakko-elämä ei ensinkään minua huvita, ja minä lähden heti, niin pian kuin tämä pieni asia on tullut päätetyksi.
Mutta herra de Rochebelle yhä vaan odotteli, kentiesi sen tähden, että tämä huoleton elämä häntä miellytti, vai lieneekö hän ruvennut epäilemään asiansa menestymistä.
Päivät ja viikot kuluivat. Nytpä oltiin jo heinäkuun keskipaikoilla, eikä asia sen pitemmälle joutunut. Liekö siihen ollut syynä, ettei herra de Rochebelle ollut kylliksi taitava, vai puuttuiko häneltä uskallusta?… Oli mikä oli, mutta Genevièveä ei saatu suostumaan, ei viekkaudella eikä pakolla. Ei odottamisesta eikä viipymisestä ollut mitään apua, ja tuo mainio ehtokin, jonka rouva de Préal viimeisenä keinonansa tytön eteen laski, teki tämän vaan yhä kovakorvaisemmaksi.
— Nyt ette ainakaan sano minulle, että Geneviève on häneen mieltynyt, sanoi rouva de Préal tädillensä.
— Tyttö on oikein hullun hurja. Siinä nyt sait, mitä olet ansainnut.
Molemmat vieraat läksivät pois linnasta, rouva de Chabrand vihan vimmassa, vannoen, ettei enää koskaan tulisi täällä käymään, herra de Rochebelle jäykkänä ja välinpitämättömänä kuin mies, joka on tapannut pelin, jonka voittaminen ei millään muotoa häntä innostuttanut.
Tuo huolettomuus suututti hänen tätiänsä, joka kysyi, luuliko hän joka tienhaarasta löytävänsä viiden sadantuhannen franc'in perillisen.
— En minä siitä mitään tiedä, hän vastasi. Ehkä Luoja toimittaa minulle nuo viisi sataatuhatta franc'ia ilman perillistäkin, joka paljoa parempi olisi…
Rouva de Chabrand kohotti olkapäitään ja käänsi selkänsä sisarensapojalle, joka viisaustieteellisellä tyvenyydellä kesti tätä uutta vastusta.