XIX.
Muutama viikko sitte, jäätyänsä yksin päättämään sitä tarkkaa työtä, joka oli hänelle uskottu, Jacques oli suorittanut tehtävänsä niin huolellisesti ja taitavasti, jotta itsekin tuota hyvää menestystä ihmetteli. Rouva Préalkin kummaksui sitä, ja hän vaati Genevièveä tulemaan isoon saliin, uudistettuja seinäveistoksia hänen kanssansa katselemaan.
Heidän tullessansa Jacques seisoi selin oveen päin; mutta kun hän huomasi, ettei rouva de Préal yksinään ollut, hän kalpeni, ja oli miltei pudottaa työaseensa, mutta hänen onnistui kuitenkin asettua ujostelemattomaan asemaan, eikä kukaan häntä nähdessään olisi voinut aavistaa, että hän milloinkaan ennen oli tätä nuorta tyttöä tavannut.
Geneviève ei ollut saanut tuota tapausta puistossa mielestänsä, eikä sitä nöyryytystä, joka, silloin oli tullut nuorukaisen osaksi. Sittemmin hän vaan kaukaa oli häntä nähnyt, ja mies näytti hänestä aina niin tyyneltä ja ylpeältä työmekossansa. Hän olisi mielellänsä hakenut tilaisuutta, lieventääksensä sitä haavaa, jonka tuo kiusallinen kohtaus epäilemättä oli hänen sydämeensä jättänyt, ja rouva de Préalin teeskennelty ystävyys vaivasi häntä enemmän, kuin voi ajatellakaan; kuitenkaan hänen ei vielä ollut onnistunut tälle nuorukaiselle osottaa, ettei hän puolestansa ainakaan tuota suojelevaista kohtelua hyväksynyt.
Hän koki kääntyä Jacquesiin jollakulla kysymyksellä, mutta tämä vastasi niin jäykällä kohteliaisuudella, että Geneviève alakuloisena vetäytyi hiukan syrjään.
Mutta yhtäkkiä hän ihastuksissaan unhotti kaikki, kun pöydän kulmalla, jonka ääressä Jacques työskenteli, näki pienen, eriskummaisella tavalla kauniisti veistellyn lippaan.
Hän huusi heti:
— Oi, kuinka tämä on kaunis!… ja kuinka sievästi se on tehty!… Ja entä kuinka hienosti nämä lehdet ovat veistettyjä!…
Jacques punastui tukanrajaa myöten, mutta ei mitään virkkanut.
— Mitä se on? kysyi rouva de Préal. Mistä tämä lipas on kotoisin?
Jacques sopertaen vastasi, että hän lomahetkinään oli sen veistänyt; ja äkkiä mieltänsä rohkaisten, hän tarjosi sen Genevièvelle, sanoen:
— Tahdotteko ottaa sen vastaan, neiti?
— Kiitoksia, aivan mielelläni! vastasi Geneviève arvelematta.
Hänen silmänsä kohtasivat Jacquesin silmiä, ja häntä valtasi outo tunne, semmoinen, jota me jokainen joskus olemme kokeneet, kun äkillinen tapaus on johdattanut mieleemme pitkiä aikoja sitte unohtuneen ajatuksen, jonka epäselvästi tunnemme olevan jollakulla salaperäisellä tavalla yhteydessä nykyisen ajan kanssa.
Ei Geneviève ensi kertaa noita silmiä nähnyt, ne tuntuivat hänelle tutuilta. Ja kuitenkaan hän ei ollut nähnyt tätä nuorukaista kuin yhden ainoan kerran, tuona yönä puistossa, eikä hän silloinkaan ollut voinut hänen kasvojansa niin selvään eroittaa, että ne olisivat hänen muistossansa pysyneet.
Sillävälin kun Geneviève mielessään näitä mietti, oli Jacques käynyt kalpeaksi ja ruvennut vapisemaan. Rouva de Préal ei mitään huomannut; hän oli vaan toimessa kaivaa kukkarostaan muutamia kultarahoja.
— Tässä on teille viisikymmentä franc'ia palkintoa siitä tyydyttävästä tavasta, millä olette työtänne suorittanut. Siihen minä lippaasta vielä panen viisikolmatta franc'ia lisää… Luulisinpa sen olevan kelpo hinnan.
Rouva de Préal oli laskenut kultarahat pöydälle ja aikoi jo mennä, mutta Jacques pidätti häntä.
— Paljon kiitoksia, rouva, mutta minä olen teettäjältä saanut täyden maksun täällä tehdystä työstäni; ei teidän ole minulle velkaa siitä, että olen koettanut parastani tehdä. Mitä taas lippaasen tulee, niin se ei ollut myytävänä. Minä olen joutohetkinäni sen tehnyt.
— Minä pidän sen, ja olen teille siitä kiitollinen, sanoi Geneviève niin päättäväisesti, ettei rouva de Préalin enää käynyt tulla väliin.
— Tuossa rahanne, äiti, jatkoi Geneviève, joka oli koonnut kultarahat ja nyt pisti ne äitinsä käteen.
Rouva de Préal meni pois kiukuissaan, kun muka oli toimittanut asiansa niin huonosti. Kuinka noin onneton ajatus olikaan juolahtanut hänen päähänsä, että rupesi viemään Genevièveä sinne!… Hyväksi onneksi tuo huonosti kasvatettu työmies, joka oli rohjennut tarjota lahjoja neiti de Préalille, jo huomenna olisi poissa, eikä hänestä sittemmin kuultaisi hiiskuttavankaan; mutta kuitenkin Geneviève ansaitsi nuhteita.
Heidän tultuansa saliin, jossa ei kukaan ollut heitä kuulemassa, alkoi rouva de Préal ankaralla äänellä:
— Onpa kummaa, ettet sinä vielä tuolla ijällä ymmärrä, mikä soveliasta on! Puhuthan sinä tuolle miehelle ikäänkuin…
Sillä välin kuin rouva de Préal haki sopivaa sanaa vertailuunsa, ilmaantui hieno hymy Genevièven huulille. Tunnustaa tulee, että äskeinen voitto oli antanut hänelle ikäänkuin enemmän rohkeutta, ja rouva de Préalin täytyi itsekin myöntää, että Geneviève oli tuossa taistelussa voittanut.
— Ikäänkuin miehelle, sanoi Geneviève, ja varsinkin hyvästi kasvatetulle miehelle. Olisiko minun pitänyt käyttäidä häntä kohtaan kehnommasti, täti?
— Sinä et ensinkään voi soveliaisuuden suhteita käsittää. Ei pidetä tapana puhua työmiehelle samalla lailla kuin ylhäiselle, meidän seura-piiriimme kuuluvalle miehelle. Ainakin sinun täytyy myöntää, että oli jotenkin eriskummaista ottaa häneltä lahjoja… Ennen hänen lähtöänsä annan Felicien viedä lippaan hänelle takaisin. Felicie saapi sanoa, ettemme saata sitä pitää, ellei hän siitä maksoa ota.
— Sitä älkää tehkö, äiti, muutoin minun täytyy mennä pyytämään sitä häneltä takaisin, ja se vasta kovin oudolta näyttäisi. Hän on loma-aikoinaan sen tehnyt… Miksi emme soisi hänelle sitä iloa, jos hänen tekee mieli jättää tuo lipas meille muistoksi täällä olostansa?
— Työmieskö, jolla on sattunut olemaan työtä linnassani, rupeaisi meille muistoja jakelemaan!… Nyt sinä järjettömiä puhut, Geneviève… Minä soitan Felicietä.
Mutta Geneviève tarttui äitinsä käsivarteen, sanoen hänelle äänellä, joka muistutti tuota uhkeaa tapaa, millä hän pienenä ollessaan oli vähäisiä ryysyläis-ystäviänsä puollustanut:
— Ei häntä enää toista kertaa meidän talossamme loukata, jos minä voin sitä estää.
— Koska häntä on loukattu? rouva de Préal puoleksi voitettuna kysyi.
— Oletteko jo unhottanut tapauksen puistossa ja herra de Rochebellen raakuuden? Siitä päivästä alkaen hän on minua inhottanut.
— Oikeinko todella? Ja siitä syystäkö hänelle rukkaset annoit?
— Äiti, sanoi Geneviève totisesti, ette suinkaan olisi tahtonut minua vaimoksi tuolle itsekkäälle, rivolle miehelle, joka ei miksikään kelpaa. Te suostuitte täti de Chabrandin tuumiin, mutta kuitenkin teidän oli mieleenne, kun minä pysyin lujana. Eikö totta, äiti, sanokaa se vaan suoraan? Tällä hetkellä minusta tuntuu, ikäänkuin olisin välttänyt tuhat kertaa suuremman vaaran kuin olisin voinut ajatellakaan. Ettekö tekin, äiti, ole siitä mielissänne?
— Minä olen onnellinen, kun vielä saan sinut tykönäni pitää, vastasi rouva de Préal, jonka sydän heltyi vasten hänen tahtoansakin, ja silitteli Genevièven hiuksia, joka makasi polvillansa hänen ääressään.
Eikä lippaasta nyt enää ollut kysymystäkään.
Mutta minkätähden kätki Geneviève, niin pian kun saapui omaan huoneesensa, tuon pienen lippaan lukon taakse muiden kalleuksiensa joukkoon?… Ei hän itsekään sitä tietänyt.
Samana päivänä rouva de Préal lähti ulos, ja Felicien seuraamana Geneviève meni kylään, tervehtimään muutamia tuttaviansa, joiden joukossa oli hänen entinen ystävänsäkin, tuo pieni, ryysyinen tyttö, jonka hän ynnä tämän veljen silloin oli linnan saliin tuonut. Vaikka hän oli Genevièveä hiukan vanhempi vaan, niin hän kuitenkin jo oli naimisissa erään työmiehen kanssa — nälkä ja jano yhdessä, sanoivat ihmiset — ja hänellä oli parvi lapsiakin, jotka olivat yhtä ryysyisiä kuin äitinsäkin, vaikka rouva de Préal kahdesti vuodessa toimitti heille uudet vaatteet. Ei kukaan kieltänyt Genevièveä näitä syleilemästä.
Auringon laskettua Geneviève ja Felicie palasivat oikoteitä ketojen poikki. He astuivat ensin pientä polkua, jota tuskin taisi eroittaa niitystä, jolla pienet heinäru'ot lemuansa ilmaan levittivät; siitä poikkesivat ruohottuneelle solatielle; jonka molemmin puolin kasvoi niin taaja ja korkea pensas-aita, että kulkijat olivat aivan kätkössä, eivätkä saattaneet muuta nähdä, kuin viheriän ruohon jaloissansa ja hiukan taivasta puitten oksien välistä, jotka heidän päänsä päällä kupua kutoivat.
Vaikka linna ja varsinkin kylä olivat ihan lähellä, olisi kuitenkin luullut olevansa erämaassa, niin hiljaista oli kaikkialla. Jonkun pienen purosen liriseminen, lehtien hiljainen kahina, heinäsirkkain kimakka vingutus vuoli ostossa ja kaukaa kaikuvien kirkonkellojen ääni, muuta mitään ei tässä hiljaisuudessa kuulunut.
Felicie, joka oli ollut ajatuksiin vaipuneena, rupesi ensin puhumaan.
— Hän lähtee huomenna, hän sanoi. Geneviève ei kysynyt ketä hän tarkoitti.
Hän tiesi, että vanha hoitajansa oli miltei romanin tapaisesti tuohon nuoreen veistokuvaajaan mieltynyt, vaikkei usein ollut häntä puhutellut, tuskinpa yhden tahi kaksi kertaa; rouva de Préal oli, näet, kieltänyt palkollisia menemästä isoon saliin, niin kauan kuin työ siellä kesti.
— Täst'edes emme enää saa mitään hänestä kuulla, Felicie jatkoi.
Hänellä ei ole perhettä, hän on aivan yksinään… Se on surkeata.
Koska Geneviève ei vastannut, vaikeni Feliciekin.
Tien mutkassa he huomasivat miehen, joka korkeitten puitten varjossa lähestyi. Kun hän jo oli aivan likellä, tunsi Felicie Jacquesin, mutta Geneviève oli sen jo edeltäpäinkin arvannut.
Hämmästyneinä kaikki kolme epäillen pysähtyivät. Jacques oli ottanut hatun päästänsä ja seisoi vastapäätä Genevièveä. Liikutettuna tyttö häntä katsoi, odottaen, että hän puhuisi, eikä tietänyt minkätähden sydämensä niin kovaa tykytti.
Vihdoin Jacques sanoi:
— Minä olen Jacques Marceau. Felicie päästi huudon.
— Se on hän! Felicie huudahti… Tuo Jacques, josta hän niin paljon piti.
Geneviève ei sanonut mitään. Sydän täynnä selittämättömiä tunteita ja epäselviä muistoja, hän koki johtaa mieleensä kuluneita aikoja, jotka jo olivat hänen muistostansa haihtuneet. Tuo ääni ja tuo katse olivat hänelle tuttuja, ne herättivät hänessä samoja tunteita, jotka olivat tehneet niin syvän vaikutuksen hänen lapsensydämeensä. Melkein tainnuksissa tästä tapauksesta, joka saattoi koko hänen olentonsa värisemään, hän nojautui Feliciehen, muutoin hän olisi kaatunut.
— Minä olen Jacques Marceau, kertoi Jacques uudelleen, hiukan vapisevalla äänellä, ja te, tehän olette Geneviève Olivier… Minun Genevièveni, jota minä hänen pienenä ollessaan niin suuresti rakastin… Céline Lebeau tosin kertoi minulle, että olitte sama Geneviève, vaan se oli minusta mahdotonta… Kuitenkin se oli tosi… Annatteko minulle kättänne, ennenkuin lähden?
Geneviève oli jälleen tointunut ja katsoi häntä; hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, mutta niistä loisti leimu.
— Te olette Jacques Marceau, hän sanoi… sama mies, jota minä niin hellästi rakastin, joka oli niin hyvä minua kohtaan, ja aina illoin aamuin otti minun syliinsä… Nyt minä jo muistan… minä muistan kaikki.
Ja noudattaen väkevää sisällistä kehoitusta, heittäytyi hän Jacquesin syliin.
Jacques piti häntä silmänräpäyksen rintaansa vasten puristettuna, sitte hän hiljaa lykkäsi hänet pois ja kääntyen sanoi:
— Jääkää hyvästi.
Ja hän katosi yön pimeyteen.