XX.
Tämä tapahtui heinäkuussa vuonna 1870. Tiettyä on, kuinka paljon surkeutta ja rauhattomuutta tämä vuosi toi muassaan. Kuitenkin sekin kaikkine vaiheineen, äkkinäisine mullistuksineen, mielettömine houreineen ja synkkine enteineen hitaasti kului. Elokuun keskivaiheella, jolloin Ranskanmaan tähti oli vaalennut ja Parisikin oli vaarassa, oli rouva de Préal vielä kahden vaiheella, mitä päättäisi tehdä. Lähtisikö hän etelään taikka ulkomaille, vai jäisikö maalle hoviinsa vai muuttaisiko Parisiin. Siellä hän mahdollisesti joutuisi kärsimään piirityksen vaivoja, mutta luultavasti se tulisi olemaan piiritystä nimeksi vaan.
Kirje rouva de Chabrandilta saattoi hänet vihdoin viimemainittuun päätökseen. Rouva de Chabrand julisti, ettei hän puolestansa aikonut jättää mukavaa kotoansa eikä lääkäriänsä, tapahtukoon mitä tahansa, ja puhui aivan kevytmielisesti sodasta sekä Parisin saartamisen mahdollisuudesta.
Muun muassa hän kirjoitti:
— "Paremmaksi vakuudeksi minä varustan itselleni ruokavaroja ja neuvon sinuakin samoin tekemään. Varovaisuuttansa ei tarvitse milloinkaan katua, vaikka se liiallinenkin olisi. Jos minua uskot ja esimerkkiäni seuraat, niin voivat preussilaiset puolen vuotta meitä piirittää, eikä meiltä siltä mitään tarpeellista puutu, ei edes ylellisyyttäkään, jonka kadottaminen tuntuisikin vielä tukalammalta. Nauttien tavallista, totuttua mukavuuttamme, me siis saatamme heitä ja heidän kanuunoitansa pilkata. Parisi on kylläksi iso, voidaksemme siellä vapaasti elää ja olla."
Rouva de Préal noudatti tätinsä neuvoa ja saapui syyskuun alussa Parisiin. Genevièven sydän sykki voimallisesti, kun hän jälleen näki tuon ison kaupungin, joka jo oli varustetun leirin näköinen. Hänellä ei ollut mitään selvää käsitystä siitä, mikä siellä häntä kohtaisi, mutta hän oli jo onnellinen, kun sai olla vaarassa olevan isänmaansa keskikohdassa, eikä hän muuta tuntenut kuin palavaa halua kärsiä sen kanssa ja sen edestä.
Seuraavana päivänä heidän Parisiin muutettuansa, kun rouva de Préal jo puuhaili ruokavarain hankinnassa, meni Geneviève Célinen luokse.
Mielenliikutus sekä ilo saattoivat sairaan tytön silmät loistamaan semmoisella kirkkaudella ja kuvastivat hänen poskensa niin heleän punaisiksi, ettei Geneviève ensi katsannolla huomannutkaan, kuinka suuresti hän oli muuttunut; mutta ei monta silmänräpäystä ollut kulunut, ennenkuin hän sen jo näki. Tauti oli silminnähtävästi edistynyt: hengitys oli lyhyttä, ja heikkous niin suuri, että Céline ensi tervehdyksen perästä oli menehtymäisillään.
Pullo etikkata seisoi pöydällä, jolla ei enää näkynyt kukkasia eikä työaseita, ja Geneviève alkoi sillä hautoa ystävänsä ohimoita ja käsiä, jonka tehtyä hän kävi hänen viereensä istumaan, kieltäen häntä puhumasta.
Mutta Céline ei saattanut totella.
— Te palaatte Parisiin, kun kaikki muut täältä pakenevat?
— Me saamme, Jumalan kiitos, jäädä tänne teidän kanssanne, vastasi
Geneviève. Minä en tiedäkään, mitä olisin tehnyt, jos äiti olisi toisin
päättänyt. Olen niin onnellinen, kun olen teidän läheisyydessänne,
Céline.
Céline vastasi vaan hymyllä. Hänkin oli onnellinen, sangen onnellinen. Hänen täytyi vaan ihailla tuota nuoruuden ja kauneuden ilmestystä, joka tuossa hänen edessänsä heloitti, kun Geneviève sitä vastaan häntä liikutuksella katseli, seuraten silmillään taudin jälkiä jokaisessa kipujen tuottamassa uurteessa ja jokaisessa sinertävässä suonessa, jotka selvänä esiintyivät noissa laihtuneissa käsissä, joita hän omissaan piteli.
Tauti oli tehnyt tehtävänsä.
Kuuma kyynel vierähti Célinen pienelle, polttavalle kädelle, ja hän kysyi lempeästi:
— Miksi te itkette?
— Minä itken, kun huomaan, kuinka paljon te olette kärsinyt.
— En minä ole paljon kärsinyt, Céline vastasi. Hiukan hengenahdistusta, unettomuutta ja kuumetta, joka öisin minua vaivaa sekä jano, jota ei mikään voi sammuttaa, siinä kaikki: muita kipuja minulla ei ole ollut.
— Onhan se kärsimystä… kauheaa kärsimystä.
— Ei se niin suuri asia ole, varsinkin nyt, kun ei enää ole niin kuuma, jotta helposti voi hengittää.
— Oi, Céline, kun minä ajattelen, että te olette viettänyt koko kesän tässä ahtaassa huoneessa, ja minä sitä vastaan…
Geneviève vaikeni, sillä tämä suuri vastakohta liikutti hänen mieltänsä, mutta Céline ei sitä sen enempää ajatellut, vaan sanoi:
Maalla nyt lienee kaunista… Jacques en minulle siitä kertonut. Niityt, metsät, pienet, ruohoa ja sammalta kasvavat polut ja avara taivas, jonka voi kokonansa nähdä…
Kun Jacquesin nimeä mainittiin, loistivat Genevièven silmät ja hänen poskensa punastuivat.
— Minä näin hänet, eikö hän ole sitä teille kertonut?
— On hän sanonut, ett'en ollut pettynyt ja että Geneviève de Préalilla on Geneviève Olivierin sydän. Muuta mitään hän ei sanonut. Minä en edes tiedä, puhuiko hän teille?
Geneviève ei kohta vastannut. Hän oli Jacquesin vielä näkevinänsä semmoisena, kuin hän oli seisonut tuolla solatiellä, ja oli kuulevinänsä nuo sanat: "Minä olen Jacques Marceau", jotka olivat tunkeutuneet hänen sydämensä sisimpään pohjukkaan.
— Yhden kerran hän puhui minulle, vastasi hän vihdoin, yhden ainoan kerran.
— Ja te tunsitte hänet?
— En minä häntä edeltäpäin tuntenut, mutta hänen sanoessaan: "Minä olen Jacques Marceau!" muistui kaikki heti minun mieleeni.
— Oi, kuinka onnellinen hän mahtaa olla! huusi Céline sanomattomalla ilolla.
— Mutta miksi ette sitä minulle sanonut? kysyi Geneviève nuhdellen.
— En ollut oikein varma asiasta, ja sitäpaitsi Jacques ei sitä tahtonut.
Molemmat vaikenivat; heidän ajatuksensa juoksivat samaan suuntaan, mutta Célinen leijailivat iloisina valkeudessa, vapautettuina kaikesta itsekkäisyyden sumusta Genevièven ajatukset taasen harhailivat vielä pimeydessä: hän ei vielä ymmärtänyt omaa itseänsä eikä elämää, ja olisi suuresti ihmetellyt, jos Céline olisi ilmoittanut hänelle luulojansa hänen tulevaisuutensa suhteen.
Kun he näin käsi kädessä istuivat, katsoen toisiinsa, toinen lempeällä ihastuksella, toinen hellällä myötätuntoisuudella, astui rouva Gregoire sisään.
Nähdessään Genevièven, astui hän pari askelta taaksepäin ja nosti käsiänsä taivasta kohden.
— Onko mahdollista? hän huusi. Vielä tänä aamuna minä sanoin Célinelle: rikkaat ovat onnellisia, jotka saavat lähteä täältä kauas ja jättää köyhät kärsimään!
— Hän on tullut meidän kanssamme kärsimään, sanoi Céline.
— Emmehän me tiedä, tulemmeko edes niin suuresti kärsimään, sanoi
Geneviève nauraen.
— Voi, herranen aika, onhan kauheata, kun viholliset rupeavat kaupunkia piirittämään ja meidän pitää ruveta koiria ja hiiriä syömään sekä kengänpohjia järsimään… Kuinka minun vatsapahaseni saattaisi semmoista ravintoa kestää, joka ei hevin kaniininpaistiakaan siedä! Vaan sen sanon, etten minä ainakaan ai'o luopua maidosta kahvin seassa; en minä heittäisi sitä pois, vaikka koko maailman preussilaiset tänne kokoontuisivat. Olen eläissäni saanut kyllä orjanakin olla, jotta minulla nyt on oikeus nauttia vähän herkkujakin. Céline ei enää maidosta huoli, vaan sanoo, että se on pikkulapsia varten säästettävä… Vaan tuo nyt on hulluutta ikäänkuin tuo pieni tippa maitoa, jonka minä kulutan, noita pieniä enkeleitä niin suuresti hyödyttäisi!
— Mutta kuinka sitte käypi, kun sitä ei enää voi saada? kysyi Geneviève, jota tämä kaunistelematon itsekkäisyys sekä huvitti että suututti.
— Sitä täytyy saada. Ei kukaan saa minua uskomaan, että ei koko Parisista maitotippaa löytyisi. Maitopuodissa he jo tekevät esteitä, eivätkä tahdo antaa minulle pientä maitomäärääni, ja tänä aamuna eräs poliisimies puhui pikkulapsista ihan samaan tapaan kuin Célinekin… eikö se ole naurettavaa? Eiväthän lapset siltä tyytyväisiä ole, vaikka heillä maitoa onkin!… Mutta maidon myyjä, joka on kelpo nainen, vei minut syrjään ja kuiskasi: "Olkaa huoletta, rouva Gregoire, niin kauan kuin sitä on, niin tekin saatte osanne."
— Pienet lapsi-poloiset… sanoi Geneviève. Jospa voisimme lähettää ne Roncevaliin, jossa on niin hyviä lypsylehmiä! Onpa surkeata ajatella, mitä kaikkea heidän täytyy kärsiä, jos piiritys kauan kestää.
— Ei se niin vaarallista ole, sanoi rouva huolettomasti, eivät lapset siitä niin paljon kärsi kuin me muut… heillä on hyvä vatsa. Vaan tuo taivaan enkeli tuossa, jatkoi hän, Célineä osoittaen, luuletteko hänen siitä vahvistuvan, ettei hän saa muuta syödä kuin pelkkiä kasviksia vaan? Minä, joka vaivaan itseäni, laittaakseni hänelle niin hyvänmakuisia, pieniä paisteja, niillä minä sitten hänen ruokahaluansa herätän, kun ei enää ole mitään, millä häntä houkuttelisin? Onpa tarpeellista, että tämä sota jo päätetään, sen minä sanon, sillä kelpo ihmiset saavat siitä käsi kädessä kärsiä.
— Mutta he saavat myös siitä siunausta niittää, koska meillä nyt on tasavalta, puhui ääni rouva Gregoiren takana, ja ovessa, jonka tämä oli jättänyt auki, seisoi mies.
— Savigny! huusi Céline, joko olette päässyt vankeudesta?
— Minä pääsin vapaaksi kolmannen tasavallan avulla, hän vastasi.
Eläköön se kauemmin kuin edellisensä!
Mutta yht'äkkiä hän vaikeni. Hän sattui täydessä päivänvalossa näkemään Célinen kasvot, Niinä viitenä kuukautena, jotka hän oli vankeudessa viettänyt, oli Célinen tauti edistynyt enemmän, kuin hän olisi voinut aavistaakaan, ja kuolema oli jo painanut merkkinsä noihin armaisin kasvoihin.
Haikea suru valtasi hänen sydämensä, jota ilo saamastansa vapaudesta ja paremman tulevaisuuden toivo oli hetkeksi laajentanut; tuntuipa hänestä nyt, ettei enää maksaisi vaivaa elää. Mutta vähän ajan kuluttua hän jo oli saanut voiton tuosta heikkoudestaan, joka muka oli sopimaton jalon asian puolustajalle, ja hän nousi lähteäksensä.
— Tulen toiste takasin, hän sanoi, katsoen Genevièveä.
— Jääkää vielä, huusi tämä, ja neuvokaa minua, kuinka voin tulla hyödylliseksi.
— Vai niin, sanoi hän, tytön innostusta ihmetellen, mutta yhä vieläkin häntä epäillen, vai tahtoisitte olla hyödyksi? No, eihän teidän muuta tarvitse, kuin katsoa ympärillenne… tilaisuutta ei suinkaan tule teiltä puuttumaan.