XXI.
Silloin saarretussa kaupungissa alkoi outo, yksitoikkoinen elämä, joka oli jalo yksimielisyydessään, puhdistunut kaikesta, mikä on kehnoa, teeskenneltyä ja pintapuolista.
Varakkaamman säätyluokan naiset, ainakin ne, joiden sydämessä ei ollut sääliväisyyden ehtymätöntä ja runsaasti uhkuvaa lähdettä, olivat ikäänkuin eksyksissä jossakussa tuntemattomassa maailmassa, jossa eivät mitään viitoitettua tietä löytäneet. Ei enää käyty vieraisilla eikä jokapäiväisistä asioista jaariteltu, ei enää ollut huvituksia tarjona, ei enää puvusta tarvinnut pitää lukua, sanalla sanoen: ei mitään semmoista ollut olemassa, jolla suuren maailman naiset tavallisesti aikaansa kuluttavat. Kulku-lasareetit saivat olla ainoana huvituskeinona, sillä eihän nyt piiritysaikana ollut muuta tehtävää, kuin alttiiksiantaminen.
Rouva de Préal otti niinkuin muutkin osaa siihen, mutta haavoitettujen luku oli vielä vähäinen, ja tarttuvaiset taudit lisääntyivät lisääntymistään. Rouva de Chabrand, jota jäsenten kolotus taasen vaivasi, vaati, että rouva de Préal ehtimiseen kävisi häntä katsomassa. Hän kuului niitten vanhain naisten joukkoon, joille vielä jäljellä olevat päivät ovat ylen kalliita, ja joiden mielestä kaikki, mikä ei koske heitä ja heidän mukavuuttansa, on vähänarvoista. Hän siis kielsi rouva de Préalia menemästä lasareettiin, ja totuttuun tapaansa tämä hänen tahtoansa noudatti, niinkuin heikkoluontoinen ihminen aina on itsekkään käskettävänä.
Hän taipui myös Genevièven lujan tahdon alle, eikä enää yrittänytkään häntä vastaan taistella. Kuohuva koski raivaa itselleen tietä, eikä mikään voi sitä estää. Felicien seuraamana, jonka hellä sydän sääliväisyydestä uhkueli, meni Geneviève joka aamu sairas-huoneesen, jossa hän auttoi hoitaja-sisaria salien lakaisemisessa, vuoteiden korjaamisessa ja siteiden laittamisessa. Hän auttoi myös sairaita, kirjoittaen heidän kirjeitään, taikka luki heille tahi puhui heille heidän omaisistansa ja kotiseudustaan, ja 1870 vuoden viimeisinä, surkeina kuukausina hän kulki kuin auringonsäde edestakaisin noissa isoissa, synkeissä saleissa.
Sairashuoneessa hän oli tavannut ystävänsä; abbé Hardouinin, jolta hän oppi tekemään Kristuksen eläväksi näille kipua kärsiväisille ja murheellisille. Abbé Hardouin uskonsa, luonteensa sekä siveellisen elämänsä voimasta, ja Geneviève nuoruutensa loiston ja myötätuntoisuutensa kautta olivat saaneet useampia epätoivoon langenneita sieluja kääntymään Jumalan puoleen, joka yksin heitä rakastaa ja voi heitä auttaa. He eivät paljon toisillensa puhuneet, siihen heillä ei ollut aikaa; joskus vaan kohtasivat toisensa jonkun vuoteen ääressä; mutta he elivät samaa elämää ja useinkin tapasivat toinen toisensa jälkiä jossakussa lauseessa, jota kuulivat kerrottavan, taikkapa jonkun ahdistetun sielun tyyntymisessä.
Lopun ajastansa Geneviève käytti kulkemalla Felicien kanssa köyhäin ja sairaitten luona, joita abbé Hardouin hänelle neuvoi. Iltasilla hän piti seuraa äidilleen, jos tämän nimittäin ei täytynyt jäädä rouva de Chabrandin kipuja lievittämään, ja silloin hän ompeli lapsen vaatteita taikka luki ääneensä. Se oli työllästä elämää, mutta sisällisessä suhteessa rikasta ja täydellistä, jolloin ei ollut aikaa joutilaisuuteen eikä ikävöimiseen eikä myöskään minkäänlaisiin turhuuksiin. Tämmöinen itsensäkieltäminen, niinkuin esimerkiksi kylmässä huoneessa makaaminen ynnä luopuminen semmoisista mukavuuksista, joita tähän saakka oli pitänyt välttämättömän tarpeellisena, tuotti hänelle suurta iloa. Jo kauan aikaa oli Felicie kantanut Célinelle ne puut, jotka olivat määrätyt Genevièven huoneen lämmittämiseksi, ja hovimestarin kiellosta huolimatta, oli moni vakkanen ruoka-tavaroita mennyt saamaa tietä.
Rouva de Préal antoi Genevièven elää ja olla, miten hän tahtoi, tehden kuitenkin joskus pieniä esteitäkin. Hänen nykyinen elämänsä oli sitä laatua, että se vei häneltä kaiken pontevuuden. Rouva de Chabrand, jonka kivut enenivät enenemistään ja joka kaipasi tavallisia huvituksia, vietti aikansa valituksissa, soimaten sekä ihmisiä että kaikkea muutakin ja kiusaten sukulaistansa kaikilla mahdollisilla keinoilla, mitä ajatella voi. Siinä ei puuttunut nuhteita, pistopuheita, loukkauksia eikä pilkallisia lauseita, ja vielä päälliseksi rouva de Préalin täytyi kuunnella tuota alinomaista, surkeaa vaikeroimista, kun muka vanhuus, jonka rouva de Chabrand ei millään muotoa olisi suonut tulevan, ja jonka vallan alle hänen vaan suurella kärsimättömyydellä täytyi antautua, oli saapuvissa. Siihen tuli vielä lisäksi kuoleman kammo sekä tietämättömän ijankaikkisuuden pelko.
Rouva Chabrandia kuunnellessa olisi pian voinut ruveta uskomaan, ettei koko sodalla ja piirityksellä kaikkine kauhuineen ollut muuta tarkoitusta kuin niukentaa hänen jäljellä olevia elon-päiviänsä. Eipä olisi voinut uskoa, ellei olisi sitä omilla silmillään nähnyt, että itsekkäisyys voipi paisua noin mahdottomiin semmoisenakin aikana, jolloin yleinen hätä innostuttaa jokaista ihmistä alistumiseen ja anteliaisuuteen.
Väliin koetti rouva de Préal lausua jonkun lepyttäväisen sanan, kehottaen tätiänsä kärsivällisyyteen ja nöyryyteen; mutta silloinpa tämä vasta vimmastui.
— Säästä sanojasi itseäsi varten, silloin ei minulla ole niistä mitään sanomista; mutta päästä minua niitä kuulemasta… Kun kaikki sinun jäsenesi ovat kolotuksesta koukistuneet, niin nähdään silloin, lohduttaako se ajatus sinua, että se tapahtuu Jumalan tahdosta.
— Mitä tytär-hupsusi tekee? hän muutamana päivänä kysyi.
Tämä oli ensimäinen kerta, kun hän puhui Genevièvestä, siitä saakka kun hänen naimispuuhansa olivat tyhjään rauvenneet.
— Hän hoitaa sairaita lasareetissa.
— Siihen hän onkin omansa! Hyvä vaan, ettei minun tarvitse olla hänen hoidettavanaan. Hänen pitäisi ruveta armeliaisuuden sisareksi.
Siihen päättyi puhe, eikä Genevièven nimeä enää mainittu
Ikäänkuin jonkun ihmeen kautta Célinen tauti tuona pitkänä, kovana talvena näytti pysyvän yhdellään. Tosi on, että hänen huoneensa aina oli hyvin lämmitetty, ja sitä paitsi Genevièven läsnäolon tuottama ilo rohkaisi tyttöparan mieltä, sillä hänelle oli rakkauden osoitus paras parantaja.
Työtehtaat olivat suljettuina. Lebeau ja Jacques kävivät vahdissa kaupungin varustuksilla. Savignyllä oli työtä eräässä Parisin virastossa, ja hän tuli vaan harvoin Lebeaulla käymään. Mutta Geneviève kävi monta kertaa viikossa Célinen luona: he lukivat yhdessä taikka haastelivat. Sairaan mieli oli hartaasti kiintynyt kaikkiin, jotka kärsivät kipuja; hän tunsi nimeltään kaikki sotilaat sairashuoneissa ja itki niitä, jotka kuolivat kaukana kodistaan ja äidistään. Kaikkeen hän joutui osaa ottamaan, ja näyttipä siltä, kuin noiden ihmisraukkain kärsimykset, vaikka hän ei ollut heidän kasvojansakaan nähnyt, olisivat koskeneet häneen kipeemmin kuin omat tuskansa. Muutamana päivänä he puhuivat Jacques'ista. Ikäänkuin keskinäisestä suostumuksesta tähän saakka tuskin olivat häntä maininneetkaan.
— Minä tapaan hänet vaan harvoin, ja kun hän tulee, niin hän viipyy ainoastaan silmänräpäyksen, sanoi Céline. Isä sanoo, ettei häntä enää tuntisikaan; hän, joka aina oli niin välinpitämätön, on nyt innostuneimpia ja nerokkaimpia kaupungin puollustajia.
— Niin, koska hän rakastaa isänmaatansa, sanoi Geneviève. Tätä ennen emme tietäneet, mitä se merkitsee.
— Voipi niinkin olla… Céline myönsi; ainakin on varma, että hän paljon on muuttunut. Eikä hän enää näytä niin synkkämieliseltäkään kuin ennen, jolloin teki kipeää häntä katsellessakin. Nyt hän pitää päänsä pystyssä, ja luulisipa hänen miltei kasvaneenkin.
Geneviève oli ääneti, ja Céline alkoi uudestaan:
— Hän tulee niin harvakseen, koska hän ei enää meitä kaipaa… Isä kuitenkin tapaa hänet varustuksilla.
— Céline, kehoitti Geneviève, kertokaa minulle kaikki; mitä
Jacquesista tiedätte.
Ja tukahuttaen, mitä hänessä vielä oli jäljellä itsekkäisyyttä — eikä sitä ollut kuin hiukka vaan — rupesi sairas tyttö puhumaan Jacquesista tavalla, jolla hän tätä ennen ei ollut hänestä kenellekään puhunut. Hän kertoi kaikki, mitä hänen entisyydestään tiesi, puhuen hänen uskollisuudestaan omaisiansa kohtaan, ynnä tuosta surusta, joka Genevièven kadottamisen jälkeen oli häntä vaivannut ja joka oli luonut varjon koko hänen elämäänsä. Céline mainitsi myös tuon keskustelun, jolloin Jacques kerran oli suonut hänen katsoa sydämeensä ja ilmaissut hänelle tuon ihanteen, rakkauden ja sopusoinnun janon, jotka tekivät hänen kurjan elämänsä niin katkeraksi.
Kerrottuansa näin kaikki, minkä oli saanut tietää ja kaikki, minkä itse oli arvannut, Céline jatkoi:
— Nyt kun hän on nähnyt teidät ja huomannut, ett'ette olekaan niin ylpeä ja turhamielinen, kun hän on pelännyt, niin hän on tullut iloiseksi ja saanut uusia voimia. Hän rakastaa teitä niin hellästi…
Kuullessaan noita viimeisiä sanoja, Geneviève kätki kasvonsa käsiinsä ja hyrähti katkeraan itkuun.
— Voi, Céline, Céline, miksi ei minua jätetty heidän luoksensa?… Silloin Jaquesin ei olisi tarvinnut niin paljon murehtia, ja minäkin olisin ollut onnellisempi.