XXII.
Siitä saakka kun Jacques oli tavannut Genevièven, hän ajatteli lakkaamatta Augustinea. Vuoroin hän tunsi vihaa ja inhoa häntä vastaan sekä kiukkua, siitä, että hänen sisarensa häpeä koski häneenkin; vuoroin hän sääli häntä jonkunmoisella armahtavaisella hellyydellä, johon sekaantui omantunnon vaivojakin. Hän tunsi, ettei hän ollut kohdellut tuota turmeltunutta tyttö-parkaa, niinkuin hänen, vanhempana veljenä, olisi ollut velvollisuutensa, eikä hän ollut hänelle ystävänä, jolle tämä olisi voinut valittaa vaivojansa ja väsymystänsä, häneltä turvaa anoen. Hän oli laskenut sisarensa pois tyköänsä, koska tämän luonto, joka kaikessa oli hänen omasta luonnostaan eroavainen, oli hänelle niin vastenmielinen; hän ei ensinkään ollut huolinut tiedustella hänen sisällistä elämäänsä, ja äitinsä kuoltua, siihen päivään saakka, jona Augustine hänestä erosi, hän vaan oli sulkeutunut omaan suruunsa, eikä edes yrittänytkään hankkia itselleen tietoa niistä murheista, jotka painoivat hänen sisartansa, jonka suurisanaisuus ja raakuus häntä vaan loukkasivat. Hänellä ei milloinkaan ollut vähintäkään todellista yhteyttä tuon tyttöpoloisen kanssa ollut, joka kenenkään ohjaamatta oli hänen läheisyydessään elänyt. Ehkä hän ei olisikaan joutunut hukkaan, jos veljensä olisi hänelle suurempaa rakkautta osoittanut?… Eikö veljen olisi pitänyt sisartansa suojella?… ja voidakseen sitä tehdä, eikö hänen olisi pitänyt häntä rakastaa?
Väliin taas muistui hänelle mieleen Augustinen kimakka nauru, hänen rohkea käytöksensä ja kaikki muu joka hänestä tuntui inhottavalta, mutta nämä ajatukset haihtuivat taas pian; murhe hänen vastuunalaisuudestaan rupesi häntä jälleen vaivaamaan, ja noina pitkinä tunteina, joina hän kävi vahtia valleilla, hän taukoamatta ajatteli hukkaan joutunutta tyttöparkaa, joka eli häpeässä, ellei hän jo ollut kuollut epätoivoon.
Eikä Genevièvenkään puhdas ja loistava ilmestys enää luopunut hänen mielestään… Mikä vastakohta! Olikohan kotien erinkaltaisuus syynä tuohon suureen erotukseen?… Vaan kun tämä ajatus johtui hänen mieleensä, niin hän heti herjauksena sen karkoitti. Sillä jos Geneviève olisikin aina heidän kanssansa kurjuudessa elänyt, niin hän kuitenkin olisi pysynyt semmoisena, kuin hän nyt oli ja semmoisena, kuin hänen äitinsä oli ollut… On luonteita olemassa, joita ei mikään pahenna… puhtautta, jota ei mikään voi saastuttaa. Ja sitä paitsi, eikö hän, Jacques, olisi ollut hänelle tukena kaikkea pahuutta, kaikkea kärsimystä vastaan?… Genevièven läheisyyden tuottama ilo olisi tehnyt hänet kahta vertaa voimakkaammaksi… olisipa hän saattanut mahdottomiakin tehdä.
Mutta yhtäkkiä hänelle selkeni, ettei se ollutkaan muuta kuin turhaa luuloa vaan. Hän, joka ei voinut suojella äitiänsä uupumukseen kuolemasta, kuinka hän olisi pystynyt Genevièveä viheliäisen elämän kovista kokemuksista varjelemaan?… Geneviève olisi päinvastoin kärsinyt, ja hän olisi masentunut… hän ei olisi saanut elää tietämättömyydessä elämän pahuuden ja törkeyden suhteen… hän ei olisi saanut kukoistaa, niinkuin nuo kukat kukoistavat, joilla on runsaassa määrässä auringonvaloa sekä raitista ilmaa. Parempi vaan molemmille, että oli käynyt, niinkuin kävi, koska ei hän kuitenkaan olisi kyennyt tekemään Genevièven elämää ihanaksi.
Nämä ajatukset kuin johtuivat hänen mieleensä, hän olisi suonut, että preussilainen luoti hänen vartijana seisoessaan olisi häneen sattunut ja tehnyt lopun hänen sydämensä epätasaisesta tykyttämisestä, tuon sydämen, jonka tänä hetkenä kokonaan olisi pitänyt kuulua isänmaalle, jota hän vasta silloin, kun se oli vaarassa, oli ruvennut rakastamaan. Ja muistaen verta vuotavaa, hävitettyä Ranskanmaata, hän sanoi:
— Tahdon kuolla sen edestä, sillä mitä hyödyttää elämä?…
Seisottuansa muutamana pimeänä ja kolkkona yönä vartijana, Jacques aamupuoleen palasi. Hän käveli ikäänkuin unessa, nähden yhä samaa kaksinkertaista ilmestystä: Genevièven loistavassa kauneudessaan ja kuolemantuskissa kamppailevan Ranskanmaan.
— Tällä hetkellä hän ei muistanut Augustinea ja säpsähti, kun nainen seisahtui tiellä hänen eteensä.
— Mitä te tahdotte? kysyi hän.
— Jacques, puhui sortunut ääni, etkö tunne minua? Minä olen
Augustine… Oletko minun unhottanut?
— Unohtanutko?… Oi, jospa hän olisi saattanut häntä unhottaa!… Tuossahan seisoi hänen edessänsä… häpeä, viheliäisyys, taitamattomuus ja raakuus, sanalla sanoen, kaikki mitä hänen elämässänsä oli kauhistuttavaa, vieläpä lisäksi hänen itsekkäisyytensäkin… ne seisoivatkin tuossa ilmi elävänä naisen haahmossa tuossa hänen edessänsä…
Silmänräpäyksen hänen teki mieli heittää hänet syrjään ja mennä tiehensä. Vielä edellisenä ehtoona hän kipeällä murheella oli säälien häntä ajatellut, ja nyt hän oli hänelle häväistyksen sanoja lausumaisillaan. Mutta hänen ylpeytensä ja kovuutensa haihtuivat taas heti, antaen sijaa armahtavaisuudelle… Hän seisahtui ja koki katsoa naista kasvoihin, jonka ääni oli hänelle tuntematon. Lyhdyt eivät enää palaneet, eikä lumestakaan ollut suurta valaistusta, mutta kuitenkin hän oli varma, että se oli hänen sisarensa.
— Tule minun kotiini, hän tuimasti sanoi.
— Sinun kotiisi?… Augustine kummastuen kertoi. Enhän toki minä sinun kotiisi tule… mutta anna minulle muutama sou, minä kuolen nälkään. Sinulla on palkkasi, mikäpä sinun on hätänä! Mutta minä en ole viikkokausiin mitään ansainnut.
Jacquesia hirvitti.
— Tule minun kotiini, hän pontevasti sanoi, minä tahdon sinua puhutella.
— Enkä tule, vastasi Augustine tavalla, joka muistutti hänen entistä nenäkkyyttänsä, kun hän vielä oli pieni, kehnosti kasvatettu tyttöpahanen, — siitä ei mitään apua lähde. Minä en rakasta kotiripityksiä…
Ja oltuaan hetken ääneti, hän lisäsi:
— Sinun olisi ennen tarvinnut minua varoittaa; nyt se on liian myöhäistä.
Puristaen kädellään pyssynsäperää, oli Jacques ruvennut nopein askelin kävelemään. Hänen tahtonsa hallitsemana Augustine seurasi häntä, hiukan taampana, sanakaan hiiskumatta, niinkuin koira seuraa isäntäänsä, vaikka tietää häneltä ruoskaa saavansa. Mutta Jacquesilla oli peräti toista mielessä. Kun tiesi sisarensa astuvan tuossa hänen jäljessänsä epätasaisin askelin, niinkuin ihminen, jonka päätä huimaa, kun vatsa on tyhjänä, niin painoi hänen oma velkansa häntä enemmän kuin sisarensa syntisyys. Hänen olisi tehnyt mieli huutaa hänelle: "Anna minulle anteeksi, että sinusta on tullut semmoinen, kuin sinä olet."
He saapuivat Jacques'in kotiin, astuivat pimeässä portaita ylös ja tulivat pieneen huoneesen, jonka oven Jacques lukitsi. Hän sytytti kynttilän ja kääntyi sitten Augustinen puoleen. Mutta tuskinpa hän enää olisi voinut häntä tuntea… Tavallansa hän oli hienontunut, koska oli saanut joutilasta elämää viettää, mutta hän oli laihtunut, hänen silmänsä olivat lakastuneet, kasvot veltostuneet, ja vaikka hän oli peljästyneen näköinen, oli hänen käytöksensä kuitenkin rohkea, milt'ei hävytön.
Tämä nainen, joka seisoi tässä hänen edessään, oli siis hänen oma sisarensa. Hän joutui hetkeksi kiusaukseen laskea hänet ulos yön pimeyteen ja pistää hänelle käteen kaikki rahansa, mutta hänen äitinsä muisto pidätti hänen sitä tekemästä, ja sen sijaan hän käski hänen käydä istumaan.
— Minun on nälkä, sanoi Augustine käheällä äänellänsä, anna minulle jotain, niin menen.
— Et mene; sinä jäät tänne minun luokseni.
— Sinun luoksesi!… Mitäpä sinä minulla tekisit?… Et sinä ennenkään minua rakastanut ja nyt lisäksi häpeät minua, siitä olen varma. Enkä minä sitäpaitsi enää voisikaan elää siivosti niinkuin ennen. Minä olen työttömäksi tottunut. Mitäpä minulla olisi enää tehtävää? Anna minulle jotain, että ennen päivää pääsen menemään.
Jacques toi hänelle kaikki, mitä oli kaapissa, hiukan viiniä ja vähän kuivia papuja. Augustine söi ja joi halukkaasti. Jacques rupesi taskustansa kaivamaan, hänellä oli vielä kolmekymmentä sou'ta jäljellä; vaan kun hän jo oli niitä Augustinelle antamaisillaan, malttoi hän mielensä:
— Augustine, sanoi hän, älä palaja kadulle, jää minun luokseni… Minä lupaan olla sinua nuhtelematta.
Augustine katsoi häntä ihmetellen, sitte hän hotkaisi viimeisen viinipisaran kurkkuunsa.
— Ei, ei, minun olisi täällä liian ikävä… parempi vaan meille kumpaisellekin, että minä menen.
— Mutta olethan sinä kauheassa hädässä, ja sinun on nälkä. Minä tasaan sinulle kaikki, mitä minulla on.
Augustine remahti kolkkoon nauruun.
— Onhan sinusta tullut koko pyhimys, siitä, kun viimeksi toisemme näimme. Enpä tiennyt tämmöistä ilveilyä odottaa; mutta mitäpä siitä: sinun kuivat papusi ovat kyllä hyviä paastoaikoina, mutta eivät ne aina minulle kelpaisi. Kun preussilaiset ovat päässeet Parisiin tunkeutumaan…
Jacquesia rupesi iljettämään.
— Tuossa, ota ne ja mene matkoihisi, sanoi hän, heittäen hänelle kolmekymmentä sou'tansa.
Nauraa hekottaen otti Augustine ne vastaan; kääntäen hänelle selkänsä Jacques lähestyi akkunaa, jossa hämärä päivänkoite jo rupesi yötä hiukan valaisemaan. Hän ei tahtonut Augustinea enää nähdä eikä kuulla. Tämä oli avannutkin oven… Jacques luuli hänen jo menneen ja kääntyi, mutta hän seisoi vielä kynnyksellä suitsuavan kynttilän himmeässä valossa, ja kasvot häneenpäin käännettyinä.
Yht'äkkiä hän sulki oven, ja lähestyen veljeänsä muutamia askeleita, hän kirkasi:
— Oi, pelasta minut, pelasta minut! Älä anna minun palata tuohon hirmuiseen elämään! Pidä minua väkisinkin… sido minua köysillä! Älä laske minua menemään! Minä vihaan tuota elämää, mutta minä en enää saata, minä en saata muulla tavalla elää!
— Tyttöparka! sanoi Jacques, häntä lähestyen.
Silloin vaipui Augustine tuolille istumaan ja, kätkien kasvot käsiinsä, hän purskahti väkinäiseen itkuun, jotta hänen koko ruumiinsa vavahteli.
Seisoen hänen vieressään, Jacques kertoi kertomistaan:
— Jää minun luokseni, en minä sinua nuhtele.
Vihdoin Augustine rauhoittui, mutta koska hän vieläkin vallan vapisi, pakoitti Jacques häntä oikaisemaan hänen vuoteellensa ja alkoi häntä peitellä vanhalla, palmunkuvaisella saalilla, joka oli ollut hänen äitinsä oma, mutta kun Augustine sen näki, sysäsi hän sen pois, sanoen:
— Ei, ei; älä sitä!
Ei hän sen enempää selittänyt, mutta Jacques ymmärsi hänen mielensä ja, vetäen pois saalin, jota äitinsä sairastuessansa oli pitänyt, hän laski sen tuolin selkänojalle ja peitti Augustinen vanhalla päällystakillaan.
Tämä antoi hänen tehdä ja toimittaa, miten tahtoi, ja rupesi milt'ei paikalla uneen.
Jacques läksi ulos, saadakseen kolmellakymmenellä sou'llansa jotain ostaa. Hänestä tuntui, ikäänkuin maa olisi vajonnut hänen altansa; hänen sydämensä oli uuvuksissa ja ohimonsa tykyttivät… Näkikö hän unta, vai ajoiko häntä painajainen?
Hämärä päivä rupesi jo katua valaisemaan. Leipurien ovilta oli jo väkeä tuntikausia jonottain seisonut, jotka jalkojansa koputtelivat, pysyäkseen lämpösenä. Siinä pistettiin kokkapuheita ja koetettiin nauraa, jott'ei olisi ruvettu itkemään.
— Kuulehan, veikkoseni, huusi käheä ääni Jacquesille, ei tässä enää taida kannattaa ylvästellä?
Jacques ymmärsi, mitä hän tarkoitti ja puristi nyrkkiänsä, mutta mitäpä hänellä olisi ollut vastattavaa?
Hän meni ohitse kehenkään katsomatta… Minkätähden johtui tänä hetkenä tuo pieni, syvä, ruohoittunut polku niin elävänä hänen muistoonsa, että hän silmänräpäyksen luuli seisovansa selkeän kesätaivaan alla, korkeitten puitten varjossa. Tuo tapaus kaikkine yksityisyyksineen esiintyi hirmuisen selvänä hänen sisällisten silmäinsä eteen. Hän peitti silmänsä molemmilla käsillään, ikäänkuin tuota näkyä karkoittaaksensa.
Mikä juopa Genevièven ja hänen, Augustinen veljen, välillä! Mikä pohjaton syvyys!