XXIII.
Jacques astui kauan katuja pitkin ilman mitään päämäärää, tietämättä edes, mitä tekikään. Hänestä tuntui hirveän vastahakoiselta palata kotiin, ja puolusteleidakseen hän koki itsellensä vakuuttaa, että Augustine epäilemättä vielä oli nukuksissa. Jonkinmoisen sisällisen vaikutuksen johdattamana hän saapui Lebeaun ovelle. Eivätkö he olleet hänen ainoat ystävänsä?
Céline istui nojatuolissaan pesän ääressä; Jacquesin nähdessään lensivät hänen poskensa punaisiksi mutta muuttuivat taas heti hänen päänalustaansa valkoisemmaksi; ne olivatkin, samaten kuin hänen kuultavat kätensä, vahan karvaiset. Hän katsoi Jacquesiin levottomasti, kun huomasi hänen kasvoissaan oudon rauhattomuuden; kuitenkaan hän ei mitään kysynyt, koska tiesi Jacquesin olevan noita ihmisiä, jotka eivät ensinkään rupea sydäntänsä purkamaan.
Mutta tällä hetkellä oli Jacquesilla niin kipeä myötätuntoisuuden ja avun tarve, että hänen täytyi puhua; kuitenkin hän hetken aikaa mielessään mietti, mitä sanoja hänen tulisi käyttää, saadakseen Célinen ymmärtämään, mitä hän tarkoitti. Kivulloisuus, näet, oli varjellut tätä herttaista tyttöä joutumasta mihinkään yhteyteen pahuuden ja raakuuden kanssa.
— Céline, Augustine on tullut takaisin.
Céline huusi ilosta:
— Teidän sisarenneko?… Ah, mikä onni!… Missä hän on?
— Hän on minun kodissani… Mutta hän on kovin muuttunut… hän on kipeä.
Augustine-parka! sanoi Céline surkutellen.
— Hän on kipeä ruumiin, mutta etenkin sielun ja sydämen puolesta. Hän ei ole enää muu kuin raunio.
— Mitäpä siitä, kun hän vaan on palannut. Kyllä te hänen parannatte.
— En tiedä, vastasi Jacques; minusta tuntuu, ikäänkuin hänessä ei olisi mitään tervettä. Hän on sairas… siinä kaikki, mitä hänestä on jäljellä.
Céline oli ääneti; hän tiesi kylläksi, voidakseen lopun ymmärtää, ja Jacqueskin oli vaiti, koska hänen ei sopinut ilmoittaa kaikkea, mikä hänen sydäntänsä painoi.
— Mitä te aiotte tehdä? Céline vihdoin kysyi.
— En tiedä… Hänen ei sovi jäädä yksin minun huoneeseni, kun minä käyn vartioimassa; hän tulisi aivan hulluksi, luulen ma, taikka menisi matkoihinsa, ja mistä hänet sitte enää löytäisin? Minulla olisi syytä kaikkea peljätä.
Céline sanoi ujosti:
— Entä jos rouva Gregoire ottaisi hänet luoksensa asumaan?
— Se on oivallinen tuuma, mutta suostuneeko tuo siihen?
— Oikeastaan hän on hyvänlaatuinen ihminen ja auttaa mielellään.
Rouva Gregoire kutsuttiin sisään ja sai kuulla, mitä häneltä odotettiin. Hän ei säästellyt kysymyksiä selityksiä eikä päivittelemisiä… ladellen laveasti kaikki tytön sairauden syyt ja niinmuodoin, tehden tyhjäksi Jacquesin hienotuntoisuuden Célineä kohtaan. Vihdoin tuli päätetyksi, että tyttöparka vielä samana päivänä tuotaisiin hänen luoksensa.
— Tämä on suuri uhraus, sanoi rouva Gregoire, minulta, joka aina olen ollut kunniallinen vaimo sekä täyttänyt velvollisuuteni, ja joka en koskaan ole ollut tekemisessä tuommoisten onnettomien kanssa… Onhan kummaa ajatella, että semmoinen tulee asumaan minun omaan huoneeseni ja hengittämään samaa ilmaa kuin minä itsekin. Se tapahtuukin vaan sentähden, että Céline, tämä viaton raukka, on pyytänyt minua sitä tekemään. Muistan vielä selvään teidän sisarenne, semmoisena, kuin hän täällä ollessaan oli, kaunis tyttö, mutta huolimattomasti kasvatettu. Sen todistuksen minun täytyy itselleni antaa, että koetin häntä varoittaa: "Kavahtakaa, tyttöseni", sanoin hänelle, "ihminen voipi joutua kauas, jos rupeaa pahoja neuvoja kuuntelemaan." Mutta hän vaan nauroi. Nuoret, näetten, aina, luulevat itseänsä kokeneita ihmisiä viisaammiksi. Nyt minä aion hänelle sanoa: Jospa, tyttöparka olisit minua totellut! Tekeehän pahaa ajatella, että hän tulee minun huoneessani makaamaan, minun, joka menen toiselle puolen katua, kun näen semmoisen tulevan. Jokaisella ihmisellä on arvonsa… eikä kukaan mielellään anna itseänsä saastuttaa. Kuitenkin teen tämän teidän tähdenne, herra Marceau, koska te olette kelpo poika; mutta olisitte kumminkin saattanut häntä estää joutumasta semmoiseksi, kuin hän on. Minusta on mieleisempää, että tyttäreni ovat kuolleet, kuin että näkisin heidät kuljeksimassa. Vaikka olenkin köyhä, on minulla kuitenkin arvoni.
Tämän pitkän puheen kestäessä kourasi Jacques levottomasti lakkiansa, ja Céline vuoroin vaaleni, vuoroin punastui. Vihdoin viimein meni rouva Gregoire valmistamaan saastuttamatonta huonettansa turvapaikaksi tuolle onnettomalle tyttöparalle.
Jacques ja Céline olivat hetken aikaa ääneti. Vaiva oli niin suuri kummallakin, etteivät rohjenneet toinen toiseensa katsoa.
Céline keskeytti tämän tuskallisen äänettömyyden,
— Hänen pitää väliin tuleman meillä käymään, hän hiljaa sanoi.
— Ei, vastasi Jacques kiivaasti, hän ei saa tulla tänne. Teillä ei saa olla mitään hänen kanssaan tekemistä.
— Kuulkaa minua, sanoi Céline vakavasti ja hymyili hänelle äärettömän lempeästi, mitä pelkäätte minulle tapahtuvan? Minä, joka tuskin enään kuulunkaan tähän maailmaan… mikäpä nyt enää voisi minua vahingoittaa? Minä pian kuolen, ja sentähden minulla siinä vähässä ajassa, kuin vielä on jäljellä, on oikeus tehdä niin paljon muiden hyväksi, kuin suinkin voin. Laskekaa hänet vaan luokseni tulemaan. Rakkaudellani ehkä voin tehdä hänelle hyvää.
— Saattepa nähdä, kuinka vaikeata on häntä rakastaa, sanoi Jacques.
— Ja kuitenkin Jumala rakastaa häntä… Jesus on rakastanut häntä, koska hän kantoi hänen syntinsä ja vaivansa. Hän on tullut etsimään sitä, kuin kadonnut oli.
Syvästi liikutettuna meni Jacques tiehensä, ajatellen mielessään, että Céline oli enkeli, ja ettei ollut mikään kumma, jos taivas hänet pian perisi.
— Hänen kotia palatessaan, Augustine vielä nukkui, mutta heräsi heti ja, nojaten kyynäspäähänsä, hän ihmetellen katsoi ympärillensä, vaan kun kaikki muistui mieleensä, nousi hän äkisti vuoteelta ja aikoi syöstä ulos; mutta Jacques pidätti häntä väkisin ja lukitsi oven, pistäen avaimen taskuunsa. Augustine heittäyi jälleen vuoteelle ja oli nukkuvinaan… mutta ruumiin levottomat nytkäykset ynnä tuskaiset huokaukset ilmoittivat, että hän oli hereillä. Jacques oli ottanut kirjan käteensä, mutta ei kuitenkaan lukenut.
— Mitä nyt aiot minulle tehdä? kysyi Augustine äkkiä. Eihän sinun ainakaan sovi vanginvartijana olla.
— Kun tulee pimeä, niin lähdemme erään rouvan luokse, joka on luvannut ystävällisesti ottaa sinut vastaan.
— Mutta minä en tule… Kukapa tahtoisi minua vastaanottaa? Sinä viet minun vankilaan, ehkäpä Saint-Lasareen…
— En, en, Augustine-raukkani, en minä sinua vankilaan vie. Sinä pääset rouva Gregoiren tykö, erään vanhan rouvan, joka on minun tuttavani.
— Tunnen minäkin tuon vanhan kapaturskan… Ja ehkä sinne tulee tuo turhan kaino Céline Lebeaukin. Minä en tule.
— Augustine, sanoi Jacques vakavasti, sinä olet pyytänyt minua itseäs pelastamaan. Jos minä jätän sinut yksin tänne, niin sinä jo huomenna palaat katuojille. Kunniallinen vaimo tarjoo sinulle turvapaikan; etkö tahdo käyttää tätä tilaisuutta hyväksesi ja ruveta elämään semmoista elämää, kuin äiti ja sinä itsekin ennen elitte, vaikka se nyt tuntuu sinulle sietämättömältä… Tahdotko yrittää nousta ja tulla jälleen oikeaksi naiseksi?
— No, mikäpä minä nyt sitten olen? nauraa hohotti Augustine hävyttömästi.
Vaan sitte hän tuommoisella äkkipikaisella muutoksella, joka on rappeutuneen hermoston, ynnä perinpohjaisen ruumiillisen sekä siveellisen turmeluksen tunnusmerkki, rupesi huutamaan:
— Se on tosi. En minä enää nainen ole, minä olen järjetön luontokappale, kurja olento, ja vaan olen sinulle häpeäksi… Ei minua saa viedä tuon Célinen luokse, joka minua vaan kammoisi… Anna minun mennä… minä palaan katuojaan, niin kuin äsken sanoit, eikä sinun enää tarvitse kuulla minusta puhuttavan.
Hän rupesi rajusti itkua purkamaan ja vaipui sitte levottomaan uneen.
Tunnit kuluivat hitaasti… Ehtoopuolella päivää, kun jo oli aivan pimeä, herätti Jacques hänet, ja he läksivät menemään. Augustine ei uskaltanut vastustaa, mutta samassa kun olivat astumaisillaan tuon talon kynnykselle, jossa rouva Gregoire asui, ja joka oli sama, mihin Augustine moniaita vuosia sitten eräänä sunnuntaina oli tullut käymään, kääntyi hän äkkiä, ja olisi lähtenyt karkuun, ellei Jacques olisi häntä estänyt. Rouva Gregoire odotti heitä juhlallisen näköisenä, mutta kun näki tyttöparan noin kalpeana, laihtuneena ja kurjana, niin pääsi sääliväisyys voitolle, ja hän sanoi:
— Käyhän istumaan, lapsiparka, niin minä tuon sinulle kahvia.
Hiukan keveämmällä sydämellä jätti Jacques heidät, pantuansa uunin otsalle ne kaksikymmentä souta, jonka hänen tuli Augustinen elatuksesta päivässä maksaa.
Seuraavana päivänä pyysi Céline rouva Gregoirea tuomaan Augustinen hänen luoksensa.
— Tässä hän nyt on, sanoi rouva, sysäten Augustinen huoneesen, käytä itseäsi vaan siististi, äläkä puhu sanaakaan liikaa, muutoin saat minun kanssani tekemistä.
Augustine istuutui oven pieleen, eikä vastannut mitään.
Céline loi silmänsä häneen, ja hänen sydämensä supistui, nähdessään, kuinka silminnähtävästi nuo kuihtuvat kasvot muistuttivat Jacquesin kasvoja. Silmät olivat saman muotoiset, kulmakarvain kaaret samanlaiset ja nenä hienosti koukussa; mutta siihen yhdennäköisyys loppuikin; alapuoli Augustinen kasvoja oli veltto ja himollinen, suu pyöreä, silmät himmeät ja katse arka, milloin se ei julkea ollut. Näyttipä siltä, kuin ei hän olisi saattanut katsoa ihmistä silmiin muuten, kuin uhitellen. Nyt hän taukoamatta katsoi lattiaan. Mitäpä pitäisi hänelle puhuman, jotta tuo jäykkyys sulautuisi?
— Tahtoisitteko tehdä minulle pienen palveluksen? kysyi Céline lempeästi.
— Minkä palveluksen?
— Että suljette tuon oven. Minun on hiukan vilu.
Augustine sulki oven. Noustessansa hän loi silmänsä Célineen, ja hänen kasvonsa kävivät hiukan leppeämmiksi.
— Oletteko kipeä? hän kysyi.
Tuota sortunutta ääntä oli surkeata kuunnella.
— Olen, minä olen sangen kipeä.
Augustine tähysti häntä terävästi.
— Te olette kovin muuttunut siitä, kuin viimeksi teidät näin, mutta onhan siitä jo aikoja kulunutkin. Kuitenkin olen varma, ett'ette ole minua enemmän muuttunut. Kai suvi tekeekin, että pian tulette terveeksi.
— En minä enää tule terveeksi. Minulla on vaan vähän elonaikaa jäljellä.
— Soisin olevani teidän sijassanne. Kentiesi te mieluisammin tahtoisitte elää, mutta minulle olisi onnellista, jos minut heitettäisiin kuolleen koiran tavoin tunkiolle.
— Minä pyydän teitä, älkää toki noin puhuko. Ajatelkaa sitä, mikä kuolemaa seuraa.
— Niin, kyllä tiedän… mutta se ei kuitenkaan voi olla pahempaa, kuin minun nykyinen oloni.
— Jos elämä onkin huonoa, niin voipi sielu siltä tulla pelastetuksi.
— Sielu… Katkismuksesta opimme, että ihmisellä on sielu. Siitä minä en kuitenkaan tiedä paljo mitään… ellei se ole se, joka tekee, että minä väliin vihaan omaa itseäni ja tulen ikäänkuin hulluksi. Te ette voi sitä ymmärtää… te joka olette viaton kuin kukkanen, hän lisäsi tuolla riettaalla ivalla, joka pahan pään hetkinä oli hänelle omituinen. Ja korottain ääntänsä, hän tuimasti jatkoi:
— Te ette tiedä, miltä tuntuu, kun ihminen on nuori ja himoitsee huvituksia, sekä sammuttaa nälkäänsä ja voisi olla niinkuin muutkin eikä kodissa näe muuta kuin viheliäisyyttä ja huolestuneita kasvoja: te ette voi käsittää, miltä tuntuu, kun kadulla tapaa ihmisiä, jotka hyvillä sanoilla houkuttelevat ja puhuvat niin, jotta mieli aivan joutuu pois tolalta. Ensimmältä en kuunnellutkaan noita viettelijöitä… ja sitte… Voi. Jumalani, mikä helvetti tämä elämä on!…
Mielenliikutus, jonka tämä tapaus Célinessä herätti, synnytti kovan yskän ja tukehduksen puuskan. Augustine säikähti ja luuli hänen jo kuolevan; kaikki mikä hänessä vielä oli jäljellä naisellisuutta, heräsi uudelleen eloon, ja hän alkoi Célineä rauhoittaa suuremmalla hellyydellä, kuin olisi voinut luullakaan.
Kun Céline oli saanut hengittää hiukan eetteriä ja sen kautta virkistynyt, muuttuivat hänen kalpeat kasvonsa jälleen levollisiksi. Augustine huokasi keveämmin ja kävi häntä lähemmäksi istumaan, voidaksensa paremmin häntä auttaa.
Kuluipa hetkinen, ennenkuin Céline jälleen saattoi puhua.
— Kiitoksia, hän vihdoin sanoi, te hoidatte minua niin hyvin!…
— Ja te sitä ihmettelette, eikö niin? sanoi Augustine katkerasti, ette luullut minun siihen kykenevän. Teidän silmissänne minä olen hyljättävä olento.
— Päinvastoin, minä pyydän saadakseni teitä rakastaa, vastasi Céline, ja toivon, että tekin puolestanne rupeatte minusta hiukan pitämään.
Augustinea näkyi kummastuttavan, mutta hän vastasi:
— Nuo tuommoiset ovat vaan korupuheita. Te ette saata minua rakastaa, ja minä puolestani en tahdo rakastaa teitä… Siksi me olemme peräti eri lajia. Mistä syystä te minua rakastaisitte? Tuohon kysymykseen oli vaikea vastata. Céline ei tahtonut hänelle sanoa: rakkaudesta veljeenne; eikä hänen myöskään sopinut selittää, että hellälle ja syvämieliselle luonteelle sääliväisyyskin tuntuu rakkaudelta.
Augustine nousi lähteäksensä.
— Älkää vielä menkö, sanoi sairas. Minä tunnen, että yskä on tulossa.
Ja se tulikin, Augustine hoiti häntä samalla tavalla kuin ensikerrallakin, vaikkei niin hellästi. Hän luuli, näetten, että Céline tahtoi käyttää kipujansa hänen suosiotansa saavuttaaksensa, ja sitä hän ei tahtonut. Silläpä, kun Céline kehotti häntä: "Tulkaa pian takaisin", hän vastasi vaan:
— En minä huoli tulla. En mielelläni näe kenenkään kipuja kärsivän.
Mutta, seisoessaan jo käsi lukolla, hän kääntyi.
— Te olette hyvä, sanoi hän, kun olette puhunut minulle ikäänkuin vertaisellenne. Jumala kuitenkin tietää, että meissä on suuri eroitus. Jos joku ihminen olisi mahdollinen minua auttamaan, niin te olisitte se ihminen. Jääkää hyvästi!
— Tulkaa pian takaisin, sanoi Céline, mielissään näistä odottamattomista sanoista.
Kun rouva Gregoire, oltuansa muutamia tunteja poissa, palasi kotiin, oli huone tyhjänä, ja pöydällä hän näki kirjeen.
Hämmästyneen näköisenä hän riensi Célinen luo, sanoen:
— Luulenpa, että hän on karannut, tuo onneton.
— Onko mahdollista?… Voi, mikä suru Jacquesille!… Mutta oletteko varma, ettei hän vielä tule takaisin?
— Tässä on kirje, joka sen voi selittää. Minulla ei ole silmälaseja muassani, lukekaa te.
— Kirje on Jacquesille, sanoi Céline.
Rouva Gregoiren täytyi odottaa.
Kun Jacques illalla tuli, avasi hän kirjeen vapisevin käsin.
— "Minä menen pois", oli tyttöparka kirjoittanut, "minä palaan niiden luokse, jotka ovat minun vertaisiani. En enää tahdo nähdä tuota Célineä, joka ei ole tehnyt mitään pahaa ja joka pian kuolee. Hän on ollut hyvä minulle, ja sitä minä en koskaan unohda."
Jää hyvästi, Jacques. Unohda, että sinulla on sisar. Hän ei enää tule sinua vaivaamaan.
Augustine."
— Eikä minulle sanaakaan!… ihmetteli rouva Gregoire, kun molemmat toiset kirjettä luettuansa olivat aivan ääneti; minulle, joka otin hänet omaan huoneeseni ja tasasin hänelle leipäni!… Tuommoinen on palkinto, kun rupee muille hyvää tekemään!
Ei kukaan hänelle vastannut.