XXIX.
Syksypuoleen rouva de Préal kovin rupesi huononemaan. Hän sairasti maksa-tautia, joka tuon tuostakin tuotti hänellä kovia kipuja. Geneviève hoiti häntä yöt päivät ja soi itselleen tuskin hetkeksikään lepoa. Felicien avulla hän koki vastustaa tautia kaikilla lääkärin määräämillä keinoilla ja huojentaa kipuja kaikilla, mitä hänen rakastava sydämensä ja naisellinen luontonsa suinkin osasi keksiä. Hän äkkäsi vähimmänkin viittauksen ja oli heti pystyssä, jos häntä kuinka hiljaa kutsuttiin, — ei yksikään taudinoire jäänyt häneltä huomaamatta, ja pienintäkin tuskaa hän hellällä huolella koetti lieventää.
Rouva de Préal ei olisi ottanut mitään vastaan muiden kuin Genevièven kädestä ja näkyi hänestä riippuvan ikäänkuin kipeä lapsi äidistään. Kun hän oli hiukan parempi, huoletti häntä Genevièven kalpeus, hänen unettomat yönsä sekä ylellinen rasituksensa; mutta kun kipu jälleen pääsi valloilleen, ei hän enää joutanut muuta muistamaan, kun pitää tyttärensä kädestä kiinni ja kuulla hänen äänensä kuiskaavan lohdutuksen sanoja. Kaikki, jotka näkivät Genevièven noin äitiänsä hoitelevan, ihmettelivät hänen ääretöntä rakkauttansa. Rouva de Chabrand yksin ajatteli hänestä pahaa. Ainoastaan semmoisen ihmisen mieleen olisi niin ilkeä ajatus voinut johtua, jonka sydän oli elinkautisesta itsekkäisyydestä kovettunut.
Kun herra Bousquetkin muutamana päivänä ihmetteli Genevièven väsymätöntä uskollisuutta, sanoi rouva de Chabrand, ilkeästi nauraen:
— Niin, onhan hän uuttera perinnön hankkimisessa.
Rouva de Préalin suuret kivut sekä hänen vaarallinen tilansa olivat pelastaneet hänen tätinsä orjuudesta, ja hän oli kieltänyt rouva de Chabrandia tulemasta hänen kamariinsa. Tämä ei sinne pyrkinytkään, sillä hän ei mielellänsä nähnyt kenenkään kärsivän kipuja, koska hän vihasi kaikkea, mikä hänelle kuolemaa muistutti: kuitenkin loukkasi tämä kielto häntä suuresti ja joka kerta, kun hän näki Genevièven, viskeli hän hänelle joitakuita pisteleväisiä sanoja.
Kerta hän Genevièven kuullen sanoi herra Bousquetille:
— Joko rouva de Préal on haettanut asianajajansa… Sehän nyt olisi vähintä, mitä hän voisi tehdä, osoittaakseen kiitollisuuttaan noin hellästä rakkaudesta.
Geneviève ei heti ymmärtänyt noiden sanojen tarkoitusta, mutta niin pian kuin asia tuli hänelle selväksi, loi hän vanhaan rouvaan niin halveksivan katseen, että tämä tunsi itsensä varsin pieneksi tuon nuoren tytön rinnalla. Tämä nöyristyminen ei suinkaan lisännyt hänen rakkauttansa Genevièveen.
Eräänä päivänä, kun rouva de Préal tunsi itsensä hiukan paremmaksi, katsoi hän Genevièveen ja kysyi.
— Rakastatko häntä vieläkin?
Genevièven suuret, kyyneleiset silmät vastasivat hänelle selvemmin kuin mitkään sanat.
Rouva de Préal käänsi kasvonsa:
Kun hän sai kivultansa hiukan loma-aikaa, ajatteli hän lakkaamatta kasvattityttärensä tulevaisuutta. Mihinkähän lapsiparka joutuisikaan, jos häneltä äiti kuolisi?… Rouva de Préalilla ei ollut sen likeisempää sukulaista kuin rouva Chabrand, mutta ajatellessaan, että hänen täytyisi jättää Geneviève tämän haltuun, häntä alkoi värisyttää. Oi, jospa Jumala Genevièven tähden vieläkin soisi hänelle hiukan elonaikaa! Nähtyänsä kuoleman niin läheltä, hän oli saanut peräti toisen käsityksen elämästäkin.
Geneviève ei vähintäkään arvannut äitinsä ajatuksia; hänellä ei ollut muuta mielessä kuin sairaan kärsimykset, ja hän rukoili, että Jumala vielä antaisi hänen elää, jotta tyttärensä saisi tuottaa hänelle niin suurta iloa, kuin suinkin voisi, sillä kuten kaikki helläsydämiset ihmiset, hänkin nuhteli itseänsä, että ei ollut häntä kylliksi rakastanut, sekä tunsi, ettei hän siinä vähässä ajassa, kuin hänen äidillänsä vielä oli elettävänä, voisi kyllin rakkauttansa osoittaa. Hän ei enää laskenut tuntia eikä päiviä, ei hän tuntenut väsymystä eikä vaivoja; hän ajatteli yhä vaan äitiänsä, ja tuskinpa hän muisti Jacquesiakaan, joka kuitenkin hänen sydämensä perimmässä pohjukassa aina oli läsnä.
Joulukuun keskipuoleen kävi tauti yhä ankarammaksi. Kaksi päivää ja kaksi yötä seisoi Geneviève äitinsä vuoteen ääressä, väliin hänen tuskiansa lievittääksensä, nostaen häntä istumaan, toisinaan pyyhkien hänen otsastaan kalman hikeä tahi kuiskaten hänen korvaansa jonkun hellän sanan. Jos sairas sai hiukan lepoa tahi kävi uneen, pysyi Geneviève vaikka kuinka väsyttävässä asemassa, ennenkuin liikunnollansa olisi häntä häirinnyt. Hiljaisella äänellä Felicie rukoili häntä menemään hetkeksi levolle; toinen ei ottanut tätä pyyntöä korviinsakaan.
Kolmannen päivän aamupuoleen hän säikähti, kun näki, minkä hävityksen yhden yön kuolemantuska oli sairaan kasvoissa matkaan saattanut. Hämmästyneenä Felicie oli jäänyt sängyn jalkopäähän seisomaan.
Avaamatta silmiään, rupesi rouva de Préal yht'äkkiä puhumaan:
— Täytyy tuottaa hänet tänne heti paikalla, sanoi hän heikommalla äänellä.
Hän oli tuskin ennättänyt lausua nämä sanat, ennenkuin Felicie jo riensi ulos huoneesta.
— Kuka täytyi tuottaa, rakas äiti? kysyi Geneviève.
— Asian-ajaja, lapseni… Nyt on vielä aikaa.
— Ei, ei rakas äiti! Älkää tuommoista murehtiko… Sanokaa vaan, että te annatte minulle anteeksi, kun olen tehnyt teidän tahtoanne vastaan ja siunatkaa meitä.
Mutta sairas oli jälleen mennyt horroksiin. Geneviève pysyi liikkumattomana hänen vuoteensa ääressä, vaikka suonenveto teki hänen asemansa sietämättömän hankalaksi. Hänen sydämensä oli täynnä tuskaa. Herättäisikö hän kuolevaista, saadakseen kuulla tuon sanan, joka oli pyhittävä hänen rakkauttansa ja tulisi olemaan siunauksena hänen tulevaisuudellensakin?… Ei, se olisi itsekkäisyyttä… täytyi jättää hänet rauhaan, koska hän ei näyttänyt kärsivän, ja vähinkin liikutus voisi matkaan saattaa muutoksen.
Tällä tavalla kului kokonainen tunti. Tuon tuostakin rouva de Préal hiukan liikahti ja avasi puoleksi silmiään, mutta sitte hän jälleen vaipui tunnottomuuteensa.
Geneviève ei kääntänyt silmiänsä noista kalvan kalpeista kasvoista, jotka muuttuivat yhä jäykemmiksi. Hänen kyyneleensä valuivat tuolle vahankarvaiselle otsalle, eivätkä nuo kangistuneet kasvot siitä enää vavahdelleet.
Ovi aukeni; kaksi henkilöä astui sisään Ajatuksiinsa vaipuneena Geneviève ei kääntänyt päätänsäkään; mutta kun hän nosti silmänsä, näki hän Jacquesin seisovan vuoteen jalkopäässä. Sitä hän tuskin ihmettelikään… Olihan luonnollista, että Jacques tämmöisenä hetkenä oli häntä läsnä! Ei kumpikaan heistä sanaakaan virkkanut, heidän silmänsä olivat luotuina kuolevaan.
Vihdoin hän hiukan liikahti.
— Joko hän on täällä? kysyi hän.
— Ei, äitikulta, vastasi Geneviève hiljaisella, mutta kuitenkin aivan selvällä äänellä, ei asian-ajaja ole täällä. Mutta se onkin tarpeetonta, älkää nyt, rakas äiti, huoliko sitä ajatella. Jacques Marceau on täällä. Äiti, sanokaa, että siunaatte meitä.
Rouva de Préal avasi silmänsä ja katsoi ympärillensä. Epäilemättä olivat hänen silmänsä jo käyneet himmeiksi, sillä hän ei näyttänyt mitään tietävän. Geneviève viittasi Jacquesille lähestymään, ja tämä laski polvillensa hänen viereensä.
— Äiti, kysyi Geneviève, näettekö hänen?
— Näen, vastasi kuolevainen, minä näen teidät molemmat, lapseni.
— Siunatkaa meitä, äiti.
Rouva de Préal ojensi kätensä ja laski sen Jacquesin kädelle; sitte hän sanoi:
— Minä annan hänet teille.
Tämä voimain ponnistus uuvutti häntä vallan; mutta hetken kuluttua hän näkyi jotakuta etsivän ja mumisi:
— Asian-ajaja… mutta se on jo myöhäistä!
Geneviève kumartui häneen:
— Äiti, rakas äiti!…
Rouva de Préal katsoi häntä, hymyili ja hyväili hänen kättänsä; sitte hän painoi silmänsä umpeen, eikä enää niitä avannut.
Kun Geneviève ymmärsi, että kaikki oli loppunut, lankesi hän polvillensa vuoteen viereen ja itki katkerasti. Jacques antoi hänen kauan itkeä; sitte hän sanaakaan lausumatta hellästi veti hänet rintaansa vasten.