XXVIII.
Suvi kului ikävästi. Rouva de Préal, joka yhä oli kipeänä, liikkui tuskin huoneestansa eikä ollut muistavinansakaan, mitä ennen heidän maalle muuttoansa oli tapahtunut. Jacquesin nimeä ei milloinkaan mainittu, eikä hän ollenkaan puhunut menneen talven tapauksista.
Geneviève hoiti äitiänsä mitä hellimmällä huolella, mutta heidän keskinäinen välinsä oli tuskallista ja hankalata. Geneviève huomasi tuon tuostakin, kuinka hänen äitinsä tiedustellen häntä silmäili, ikäänkuin tutkiaksensa hänen sielunsa peräisimpää pohjukkaa.
Eräänä päivänä hän ei voinut olla kysymättä:
— Äiti, minkä vuoksi minua noin katsotte? Olen valmis vastaamaan, jos te mitä tahdotte tietää.
— Ei, vastasi rouva de Préal, älä mitään virka, en minä tahdo mitään tietää.
Rouva de Chabrand tuli Roncevaliin tavallisella ajalla. Häntä vaivasi jäsenten särky enemmän kuin milloinkaan ennen, ja hänen mielensä oli entistä vielä kärttyisempi, kiivastunut kun oli yleisten tapausten huonosta menestymisestä ja vielä enemmän omain hankkeittensa tyhjäänraukeamisesta. Hän oli myös vihoissaan siitä, että rouva de Préal oli kipeä, ja salli vaan vastahakoisesti Genevièven hoitaa itseänsä, kiusaten tyttöparkaa moitteilla ja nuhtelemisella, jotka olivat neulan kärkeä terävämmät. Tarvittiin todellakin paljon kärsivällisyyttä sitä kaikkea kärsimään: mutta Genevièvellä oli sydämessä aarre kätkettynä, joka ehtymättä lempeyttä uhkui; hän rakasti ja tiesi olevansa rakastettu. Jos nykyinen aika olikin ikävää, niin hän toivoi tulevaisuutta, semmoisena kuin hän sen mielessään kuvaili, tulevaisuutta, joka ei suinkaan tarvitsisi olla kärsimystä ja itsensäkieltämistä vailla, sillä juuri ne olivat Genevièven mielestä tarpeellisia hänen onneensa. Hän kuvasi sitä niin onnelliseksi, tuota heidän elämistänsä kahdenkesken Jacquesin kanssa, vaikka se olisikin kurjaa, niinkuin Jacquesin oli tapana sanoa; mutta mitä siitä; riippuihan koko heidän onnensa toinen toisestansa! Geneviève kuvaili mielessään, kuinka he tulisivat jakamaan onnestaan noille ilottomille olennoille, jotka elivät heidän ympärillänsä, kuinka he aina olisivat alttiit auttamaan, lohduttamaan ja omastansa antamaan… Epäilemättä heillä ei olisi paljon kultaa eikä hopeata antaa, mutta hänelle muistui mieleen Savignyn lause: "Jos te tasaatte minulle leipäpalasenne, niin teette minut paremmaksi ihmiseksi."
Genevièven ijällä ihminen ei epäile tulevaisuutta eikä malttamattomasti pyydä unelmiensa toteuttamista jouduttaa. Kaukainenkin onni on jo riittävä, koska se kirkastuttaa synkimmänkin nykyisyyden. Vanhempana ihminen käy vaativaksi ja malttamattomaksi: hän rupeaa epäilemään ja levottomuus sekä jonkunmoinen käsittämätön ahdistus alkavat hänen sydäntänsä kalvaa. Tämä ahdistus oli Jacquesillekin tuttu. Siitä ihanasta hetkestä saakka, jona hän vähäsen oli ottanut onneansa vastaan, hän ei enää uskaltanut siihen luottaa.
Hänen elämänsä oli jälleen ruvennut kulkemaan entistä, yksijonoista juoksuansa; se, mikä oli tapahtunut tuon kauhean viikon edellä, tuntui hänelle oudolta ja taivaalliselta unelmalta, jota hän jonakuna myrskyisenä yönä luuli nähneensä, ja Célinenkin muisto kävi hänelle väliin epäselväksi. Lebau oli muuttanut pienestä asunnostaan, jossa hän niin kauan oli elänyt sekä ollut, ja hänellä oli nyt yksi huone samassa talosta, jossa rouva Gregoirekin asui. Hän oli suuresti vanhentunut ja tykkänään antautunut tuon lihavan vaimon haltuun, joka entistänsä enemmän itki ja kelvollisuuttansa kerskaeli.
Jacques aina väliin kävi Lebauta tervehtimässä, mutta rouva Gregoire kohteli häntä jäykästi; hän ei milloinkaan ollut rouvan mielisuosiota voittanut.
Hän tunsi itsensä kauhean yksinäiseksi. Tokko hän olisi itseänsä siksi tuntenut, jos olisi tietänyt, että Geneviève piti itseänsä hänen omanansa ja alinomaa häntä ajatteli.
Aika ei käynyt Genevièvelle pitkäksi. Aamusilla, ennenkuin rouva de Préal oli soittanut, opetteli hän Felicien avulla vaatteitten leikkaamista, ompelemista, pesemistä y.m.; ja koska kyökkipiika, joka tuota uutteruutta ihmetteli, näytti ymmärtäväiseltä, rupesi Geneviève hänen johdollansa opettelemaan ruoan-laitostakin.
— Mitäpä teidän, neiti Geneviève, joka olette hieno nainen, tarvitsee tuommoista tehdä? Sillä te vaan pilaatte käsiänne, muistutti häntä kyökkipiika.
— Anna minun tehdä, koska se minua huvittaa, vastasi Geneviève ja iski silmää Felicielle, joka salamyhkää hymyili, ja sitäpaitsi ei tiedäkään, mitä maailmassa vielä voi tapahtua.
— Siinä olette oikeassa; mutta eihän näytä aivan mahdolliselta, että teistä kyökkipiikaa tulisi. Antakaa minun nostaa pata… se on ylen raskas teille.
Mutta Geneviève nosti nauraen pataa, ikäänkuin hänellä ikäpäivinänsä ei olisi ollut muuta toimitettavana, ja Felicie sanoi ilkamoiden:
— Totta tosiaankin, neiti, voisittehan te milloin tahansa ruveta talouttanne itse hoitamaan, jos se vaan päähänne pistäisi.
— Minkä vuoksi Geneviève kyökissä oleskelee, ja mitä hänellä on ruokalaitosten kanssa tekemistä? kysyi rouva de Chabrand. Hän tulee sukuunsa, siitä saatte olla varma. Et sinä suinkaan liene tarkoittanut saada kasvattityttärestäsi kyökkipiikaa, mutta näyttääpä siltä, että luonto vetää.
— Antakaa hänen vaan koettaa, äiti, vastasi rouva de Préal. Eihän se naista vahingoita, vaikka kaikkea osaakin.
— Porvari-aatteita nuo tuommoiset, sanoi rouva de Chabrand ylenkatseella.
— Kuitenkaan eivät meidän isoäitimme, kun he hirmuhallituksen aikana myivät kasviksia, taikka maalasivat viuhkoja Lontoossa eli Amsterdamissa, luultavasti olisi paheksuneet, vaikka olisivat olleet taitavia ruoan-laitoksessakin.
— Sinun isoäitisi istuivat epäilemättä hirmuhallituksen aikana levossa ja rauhassa jonkun Saint-Denis-kadun varrella olevan kauppapuodin oven kynnyksellä sukkaa kutoen, eikä mikään heitä estänyt patojansa mielensä mukaan hoitamasta. Mitä minun isoäitiini tulee, niin hänellä oli uskollinen palvelija, joka olisi antanut hakata itsensä vaikka kappaleiksi hänen edestänsä, eikä suinkaan olisi sallinut hänen li'ata kauniita käsiänsä. Sitä kerrottiin meidän seurapiirissämme muinaistarinana.
Meidän aikaan semmoista ei voisi tapahtua, vastasi rouva de Préal, ajatellen tuota epälukuista joukkoa kamari-neitsyjä, jotka rouva de Chabrandin palveluksessa olivat seuranneet toisiansa, ja joista ei yksikään olisi antanut hänen edestänsä hakata itseänsä kappaleiksi. Kuitenkin on myönnettävä, että he kaikki, rouva de Chabrandin kertomuksen mukaan, olivat oikeita ilkiöitä.
Tänä vuonna palattiin varhain Parisiin, sillä rouva de Préal, jonka terveys huononi huononemistaan, tahtoi tavata lääkäriänsä ja myöskin Genevièven suhteen kysyä neuvoa herra Bousquet'ilta. Hän ei vielä ollut puhunut yhdellekään ihmiselle koko asiasta, eikä ollut tahtonut kirjoittaa siitä neuvonantajallensa, koska muka sillä pelkäsi tekevänsä tämän kamalan jutun, joka väliin tuntui hänelle iljettävältä unelmalta, tärkeämmäksi, kuin se olikaan. Joskus häntä halutti sanoa tyttärelleen: "Lapseni, sanoppas, että minä olen nähnyt pahaa unta." Mutta silloin häntä pidätti Genevièven katse, joka noista hänen kauniista, totisista ja julkisuorista silmistänsä jo edeltäpäin selvästi hänelle vastasi:
— Ei mikään sen todellisempaa ole. Minä rakastan häntä ja olen hänen omansa.
Kun viisas herra Bousquet sai kuulla tuon uutisen, jonka hänen sukulaisensa jotensakin epäselvällä tavalla hänelle kertoi, hän vaan nosti olkapäitänsä.
— Onko mahdollista, että tuommoinen hullutus on voinut saattaa teitä kipeäksi!… Eihän se muuta ole kuin pienen tytön runollisia juonia…
— Minä puolestani luulen sen olevan todenperäsempää laatua, vastasi rouva de Préal, puoleksi rauhoitettuna, puoleksi hänen ivastaan suuttuneena.
— No, koetelkaapas häntä… Sanokaa, että hän saa tehdä, kuinka tahtoo, mutta että myötäjäisistä ja perinnöstä ei voi olla puhettakaan moiselle kiittämättömälle. Saadaanpa sitte nähdä, huoliiko tuo komea sulhanen sitten enää hänestä.
En tiedä, mitä tuo häneen vaikuttaisi, mutta Genevièven suhteen ainakin voin ta'ata, että se on hänelle aivan yhdentekevää. Hänen luontonsa on aina ollut haaveksiva.
— Niin, saadaan nähdä. Onhan sangen mukavaa olla haaveksivaisena, niin kauan kuin se ei mitään maksa; mutta kun oma voitto tulee kysymykseen, niin nuo suuritunteiset ihmiset osaavat laskea lukua yhtä hyvin kuin me muutkin. Mutta saadaanhan nähdä.
Kuitenkin kun rouva de Préal, päättäen noudattaa tätä viisasta neuvoa, ilmoitti Genevièvelle, ettei hän tulisi saamaan ainoatakaan sou'ta perinnöksi, jos menisi naimisiin Jacques Marceaulle, niin hänen tyyni käytöksensä selvään osoitti, että tämä keino ei mitään vaikuttaisi.
— Äiti, hän sanoi, en minä teidän suostumuksettanne mene naimisiin: mutta siitä voitte olla vakuutettuna, että emme hetkeksikään viivyttäisi naimistanne, ellei kiitollisuus ja rakkaus teihin olisi kysymyksessä.
Sitte päätti herra Bousquet itse puhutella Genevièveä, vakuutettu kuin oli, että asia paremmin häneltä kuin rouva de Préalilta onnistuisi: sillä, arveli hän, eivät naiset taida järkevästi puhua eivätkä perusteita ja syitä taitavasti esitellä. Tässä keskustelussa, joka kesti kokonaisen tunnin, ja jossa herra Bousquet laski laajalleen kaiken kaunopuheliaisuutensa, jotta häntä itseäkin kummastutti, Genevièvellä ei ollut muuta neuvoa kuin kuunnella, ja hän olikin niin totisen näköinen, että puhuja jo rupesi parastakin toivomaan. Ilomielin hän siis päätti puheensa, sanoen:
— No, joko nyt vihdoin myönnyt, lapseni? Sinä siis ymmärrät, että se olisi hulluutta ja ihan vastoin sinun etujasi sekä häpeä kaikkein ihmisten silmissä, jos itseäsi sillä tavoin käyttäisit.
— Entä Jumalan silmissä? kysyi Geneviève tyynesti.
— Jumalan silmissä? toisti herra Bousquet hiukan ällistyneenä. En minä tässä ole Jumalan-sijaisena puhumassa; mutta kuitenkin tohdin vakuuttaa, ettei Jumala sitä hyväksyisi, jos sinä saattaisit hyväntekijäsi sydämen murheesta pakahtumaan.
— En ymmärrä, minkä vuoksi hänen sydämensä siitä pakahtuisi. Eihän hänen sydämensä tässä niin suuresti ole kysymyksessä, vaan pikemmin hänen ennakkoluulonsa sekä vanhat tavat. Mutta minä en aiokkaan mitään tehdä, ellen saa häneltä lupaa.
— Ja sitä et milloinkaan tule saamaan, et milloinkaan, niin kauan kuin hänessä vähänkin henkeä on… sen takaan. Eikä minulla enää ole muuta lisättävää kuin yksi ainoa asia, joka sinun on tärkeä tietää: rouva de Préalin testamentti on hänen asian-ajajansa hallussa; minä olen häntä siihen neuvonut, siinä kaikki.
Kun Geneviève tuli ulos pienestä salista, jossa tätä keskustelua oli pidetty, hän kohtasi Felicien, joka kuiskasi hänen korvaansa:
— Minä olen hänet nähnyt, työstä palatessansa hän tuli minua vastaan.
— Ja mitä hän sanoi sinulle? kysyi tyttö ihastuneena.
— Minä puhuin ensiksi hänelle. Minä sanoin: Älkää käykö alakuloiseksi. Ottakaa mielilauseeksenne nämä kolme sanaa, jotka minä hänen puolestansa teille luettelen: "Toivoa, uskoa, luottaa." Silloin hän vastasi: "Sanokaa hänelle, että minä toivon ja pyrin tullakseni hänelle otolliseksi."
— Minäkin puolestani pyrin tulla hänelle otolliseksi, sanoi Geneviève ilosta säteillen.