XXV.
Abbé Hardouin oli monta kertaa käynyt Célineä tervehtimässä. Hän ihmetteli hänen lempeyttänsä ja hänen sydämensä puhtautta. Tämä taitamaton, nuori tyttö tiesi enemmän kuin hän, oli papin tapana sanoa; hänen hellä sydämensä avautui vaivatta jumalalliselle rakkaudelle; hän näkyi selvästi uskonnon totuuksia käsittävän. Epäilemättä oli Jumala hänen pitkällisen sairautensa ja yksinäisyytensä aikana itse häntä opettanut. Hän oli noita sieluja, joille korkeat totuudet välittömästi ilmaantuivat; semmoisia sieluja, joita itsekkäisyys ja turhamaisuus eivät ole soaisseet.
Eräänä päivänä sattui Savigny abbé Hardouinin tullessa olemaan saapuvilla. Nähdessään papin, hän ensin aikoi mennä, mutta uteliaisuus pidätti häntä. Mitähän tuolla kauhtanamiehellä olisi tälle kuolemaisillaan olevalle tytölle sanottavaa? Puhuneeko tuo synnistä, Jumalan vihasta ja helvetistä hänelle, jolla ei milloinkaan ole pahaa ajatusta ollut ja joka pian yhtä valkoisena ja saastuttamattomana kuin lumihöytyvä, ennenkuin se on ehtinyt maahan pudota, on tämän maailman jättävä?… Savigny itse ei uskonut taivasta eikä helvettiä, mutta hän uskoi hyvyyttä… tässä nuoressa tytössä hän oli ihaillut hyvyyttä, lempeyttä, hellyyttä ja samassa Lucettensa muistoa. Hän oli ihaellut vieläpä hänen heikkouttansakin, sillä hän oli noita väkeviä luontoja, joille heikkous tuntuu viehättävältä Ja nyt hän ei tietänyt, yhdistyisikö tuo sielu, vapautettuna aineen kahleista, yleiselämän suureen virtaan, vai oliko kaikki päättyneenä, kun viimeinen henkäys oli käynyt noiden kalpeitten huulien välitse, jotka vielä lempeästi hänelle hymyilivät… Hän ei muuta käsittänyt kuin sen yhden asian, että Céline oli kuolemaisillaan, ja että maailma hänelle toisen kerran tulisi tuntumaan tyhjältä.
Ja mitähän tuo pappi oli tietävinään enemmän kuin hänkään? Mitä valhetta hän aikonee ladella, lohduttaakseen Célineä kuolemassa? Millä tavalla hän pettänee ja houkutellee häntä turhia toivomaan?… Mitä myönnytyksiä hän tuolta heikolta olennolta vaatinee?… Savigny jäi häntä puollustamaan, jos tarve tulisi, tuon miehen kiusaamiselta.
Abbé Hardouin oli vast'ikään tointunut taudistaan, hänen kasvonsa olivat vielä sangen vaaleat sekä äänensä heikko. Hän tiesi siis puhua taudista ja heikkoudesta niinkuin se, joka itse on sitä kokenut. Savigny ihmetteli hänen yksinkertaista, ystävällistä käytöstänsä sekä suloista ääntään; etenkin häntä liikutti hänen omituisesti läpitunkeva ja kuitenkin lempeä katseensa, joka oli hänen sanojansakin ihanampi.
— Tämä mies ei ole mikään tekopyhä, sanoi hän itsekseen: eikä hän ole tyhmäkään… Mikä hän siis on?
Ja lähestyen häntä, hän jollakulla soimaavalla, mutta kuitenkin kohteliaalla tavalla kysyi:
— Kunnioitettava kirkkoherra, uskotteko, te Jumalaan?
Abbé Hardouin tiesi, mikä mies Savigny oli; Geneviève oli puhunut hänestä, ja hän tunsi hänen jaloutensa, hänen hartaan työnsä kansan hyväksi. Oi, jospa hänen olisi suotu voittaa tuo jalo, mutta eksynyt sielu ja viedä se Kristuksen luokse, jota hän väärin tuomitsi, vaikka vaelluksessaan hänen esimerkkiänsä seurasi.
Noita miettiessään abbé Hardouin oli noussut istualtaan, ja molemmat miehet seisoivat nyt Célinen vuoteen ääressä, katsoen toistansa silmiin, toinen vihamielisenä ja epäluuloisena, toinen täynnänsä palavaa rakkautta. Liikutuksissaan oli abbé Hardouin unohtanut vastata.
Savigny luuli, että kunniallisen miehen läpitunkeva katse oli saattanut papin hämille ja veti suutansa hieman ylenkatseelliseen hymyyn.
— Mikä teillä sitten on virkana, ell'ette Jumalaan usko?
Abbé Hardouin oli jälleen tointunut ja vastasi vakavalla äänellä:
— Niin, oikein, mikäpä minulla olisi virkana, jos en Jumalaan uskoisi… Hän on minun ainoa toivoni, ajatuksieni ainoa pakopaikka; jos emme uskoisi tuota ääretöntä rakkautta, joka lopuksi on saapa voiton, kuinka me voisimme kestää kolkossa taistelussa kaikkea pahaa vastaan, joka hallitsee sielussamme että ympärillämme maailmassa? "Ilman Jumalatta ei ole toivoa," sanoi apostoli. Ilman toivoa oleminen, on samaa, kuin jos olisi voimaa ja tahtoa vailla. Minä uskon Jumalaan kaikesta sydämestäni, kaikesta voimastani ja kaikesta mielestäni.
— Vaan kuinka olette oppinut häntä tuntemaan, tuota Jumalaa, johonka toivonne panette?… Noista vääryyksistäkö ja hirmuista, joita näemme ympärillämme kaikkialla maailmassa? Taikka tuosta näystäkö, joka on tässä silmäimme edessä?
Savigny osotti katseellaan Célineä, josta he olivat hiukan edemmäksi poistuneet ja joka sillä hetkellä vaivoin sai hengitetyksi.
— Vääryydenkö menestys ja itsekkäisyyden sekä raa'an väkivallan riemuvoitto, viheliäisyys, kärsimykset ja viimeksi kuolema… nuoko kaikki saattavat teitä Jumalaan uskomaan?… Minä puolestani olen ennen häntä uskomatta, muutoin minun täytyisi häntä vihata.
— Ja minä puolestani uskon Jumalaan vastoin kaikkia noita seikkoja, joita hän vihaa enemmän, kuin me saatammekaan vihata. Minä uskon Jumalaan sentähden, että kaikki, mikä tässä saastaisessa maailmassa on jaloa, kaunista ja puhdasta, on hänestä lähtenyt. Minä uskon Jumalaan, koska minun sieluni janoo häntä, ja minun ajatukseni ei löydä lepoa muualla kuin hänessä. Ja minä uskon Jumalaan sentähden, että hänen jumalallinen poikansa, eläen meidän elämäämme ja kuollen meidän kuolemalla, on osoittanut meille äärettömän rakkautensa.
— Minäkin kunnioitan ja ihmettelen teidän Kristustanne, vastasi Savigny, mutta hän on elänyt toisella ajalla ja toisissa oloissa kuin me… hän ei ole ryhtynyt ihmiskunnan suureen tehtävään, hän ei sitä tuntenut.
Minä luulen päinvastoin, että hän on päässyt sen perille: "Sinun pitää rakastaman lähimmäistäsi niinkuin itseäsi", eikö se juuri ole tämä jumalallinen käsky, joka tasoittaa kaikki ja joka käytäntöön pantuna uudestaan synnyttäisi maailman?
— Käytäntöön pantuna… eihän sitä ole harjoittanut eikä tule kukaan harjoittamaankaan muut kuin jotkut yksityiset henkilöt vaan, jotka eivät voi mitään suurta yleistä suuntaa vastaan. Siitä syystä me toiset pidämme oikeutta suuremmassa arvossa kuin laupiutta. Oikeus, näetten, ei riipu tunteista, vaan on järkähtämätön laki, jota ei kukaan voi välttää. Näinä viimeisinä aikoina minä olen oppinut ihmisiä tuntemaan… minä olen ollut tilaisuudessa näkemään heitä likeltäkin. Puolue-ihmiset ovat kaikki yhtäläisiä, itsekkäitä, turhamielisiä ja kunnianhimoisia. Joku harva panee itsensä alttiiksi kansan hyväksi, mutta useimmat ajattelevat vaan oman itseänsä, pyytäen nautintohaluansa tyydyttää!… Minä en heiltä enää mitään odota.
— Minulla taaskin on ollut peräti vastakkainen kokemus, vastasi abbé Hardouin. Minäkin olen näinä viimeisinä kuukausina nähnyt ihmisiä läheltä ja semmoisissakin, joilta en ole mitään odottanut, olen huomannut alttiiksiantamusta, uljuutta ja kärsivällisyyttä. Lieneekö maailmassa mitään kauniimpaa katseltavaa kuin tämä kansa, joka kerskailematta uhraa itsensä ja kärsii valittamatta?… Ja rikkaittenkin parissa, joille kärsimys on tuntematon asia, olen samoja kauniita avuja löytänyt!… Enkö ole nähnyt hienojen, helppoihin päiviin tottuneiden naisten, vieläpä nuorien tyttöjenkin viettävän öitä, päiviä turmeltuneessa ilmassa sairaitten ja haavoitettuin luona, hoidellen heitä ei ainoastaan huolellisesti vaan myös hellyydellä? Enkö ole nähnyt heidän antavan henkensäkin heidän edestänsä? Inhimillinen luonto on ilmaantunut minulle jalona ja ylevänä, todellakin Jumalan kuvana.
— Teidän puheessanne on totuuttakin, myönsi Savigny hiljaa; me olemme paljon hyvää ja paljon pahaa nähneet. Yhteiskunnan alimmaisissa kerroksissa, joita voisi kutsua sen maakerraksi, sinne kuin ei pääse koskaan ilmaa eikä valoa tunkeumaan, tapaamme uljuutta, kärsivällisyyttä, itsensä kieltämystä ja miehuutta niin suuressa määrässä, ettei kukaan voi sitä ajatellakkaan, ellei olisi sitä likeltä nähnyt.
— Minä uskon sen, minä tiedän sen, sanoi abbé Hardouin vakavasti.
— Koko meidän yhteiskunta painaa heitä; he ovat eläviä perustuskiviä uudenaikaisen yhteiskunnan suunnattomassa ehkä horjuvassa rakennuksessa. Kun kerta raitis ja vapaa tuulenpuuska pääsee heihin asti puhaltamaan, heitä ylentäen, silloin hirmuinen kangistus on tapahtuva… Koko elinaikani aion tehdä työtä, sitä hetkeä jouduttaakseni.
— Ja minä puolestani ahkeroitsen Jumalan avulla koko elinkauteni, saadakseni heitä tuntemaan hänen suurta rakkauttansa.
He puristivat toinen toisensa kättä ja erkanivat. Kumpainenkin heistä tunsi toisensa vilpittömäksi mieheksi, ja heitä yhdisti luja side, rakkaus ihmiskuntaan.