XXVI.
Muutamia päiviä oli kulunut siitä, kun abbé Hardouin ja Savigny olivat kohdanneet toisensa; huhtikuu lähestyi loppuansa, ja Célinen kuoleman hetki oli tullut. Ystävät olivat kokoontuneet hänen ympärillensä. Hän katsoi heitä kaikkia ja sanoi:
— Te olette olleet niin hyviä minua kohtaan… siitä minä kiitän teitä kaikkia. Isä, syleilkää minua.
Lebeau yritti nousta nojatuolista, jossa hän istui suruunsa vaipuneena, mutta hän ei voinutkaan, vaan purskahti katkeraan itkuun.
— Céline, pikku Célineni… enpä olisi uskonut, että sinä jättäisit minut yksin.
— Tehkää hänelle mieliksi, sanoi rouva Gregoire, auttaen häntä seisomaan, te ette saa kieltää häneltä suuteloa.
Lebeau lähestyi vuodetta ja painoi suutelon kuolevaisen otsalle. Tämä kietoi käsivartensa isänsä kaulaan ja piti häntä hetken aikaa rintaansa vasten likistettynä, mutta tukahduksen puuska pakoitti häntä asettumaan jälleen vähemmän väsyttävään asemaan.
— Hoitakaa häntä hellästi, sanoi hän rouva Gregoirelle, kun hän jälleen saattoi puhua… Ja ettekö tekin lupaa häntä rakastaa?
Hän etsi katsellaksensa Jacquesia, joka seisoi vuoteen jalkopäässä, sekä Genevièveä, joka istui hänen päänalasensa vieressä, pitäen hänen kylmää ja kangistunutta kättänsä.
Hymyillen Céline vieläkin kertoi.
— Rakastakaa häntä hellästi molemmatkin… Silloin nousi hieno puna hänen poskellensa, ja hänen huulensa liikkuivat, vaikka niistä ei mitään puhetta kuulunut.
Geneviève, joka ymmärsi, että kuolevainen tahtoi häntä puhutella, kumartui vuoteesen.
— Teidän pitää Jacquesiakin hellästi rakastaman ja opettaman hänelle, ettei maailmassa ole mitään todellista rumaa, kuin itsekkäisyys, kuiskasi Céline. Tuleehan hänkin vihdoin onnelliseksi, eikö niin?
Geneviève ensin punastui, sitte hän vaaleni ja jäi liikkumattomana seisomaan. Céline oli siis arvannut, minkä hän tuskin oli uskaltanut itselleen tunnustaa.
Mutta nähdessään, miten kuolevaisen jo lakastuneet silmät yhä häneen katsoivat, ikäänkuin vastausta odottaen, puristi hän lujempaa hänen kättänsä, kuitenkaan mitään vastaamatta. Silloin Céline painoi päänsä jälleen päänaluselle ja sulki silmänsä.
Hetken kuluttua hän taas ne avasi ja näki Savignyn seisovan vähän syrjässä, katsoen häntä tuolla innokkaalla, palavalla rakkaudella, joka aina ennen oli saattanut Célineä kääntämään pois kasvojansa, mutta nyt se ei enää häntä peloittanut.
— Savigny, sanoi hän ja hymyili enkelin muotoisena, löytyy maa, jossa vanhurskaus asuu.
Savigny laski polvillensa ja kätkien kasvonsa käsiinsä, hän ensimäisen kerran Lucetten kuoltua purskahti itkuun.
Tämän perästä Céline ei enää puhunut; hän makasi, silmät ummessa ja suu puoleksi auki, ikäänkuin vielä olisi hymyillyt. Toisinaan kävivät hänen suloiset kasvonsa tuskallisen näköisiksi, mutta sitte ne taasen rauhoittuivat. Ehtimiseen pyyhkäsi Geneviève hänen hikistä otsaansa ja kastoi hänen ohauksiansa. Muutoin ei kukaan huoneessa liikahtanut.
Tunnit kuluivat. Vihdoin alkoi hengittäminen käydä epätasaisemmaksi; väliin se lakkasi sitte se taasen hiukan kulki…ja vihdoin se aivan taukosi.
Geneviève ei vielä koskaan ollut nähnyt kenenkään kuolevan… Oliko siis kuolema tämmöistä?…
Itsessään se ei miltään vaikealta eikä kauhistuttavalta näyttänyt, mutta sitä seuraava hiljaisuus ja liikahtamattomuus, sekä tunto siitä, ettei mikään enää voi saavuttaa tuota olentoa, joka hetkeä ennen puristi meidän kättämme ja katsoi meitä silmiin… tuo tuntematon maailma, johonka hän on muuttanut ja johon emme voi häntä seurata, kaikki tuo salaperäisyys… Geneviève kalpeni, vapisi ja tunsi olevansa pyörtymäisillään. Jacques yksin huomasi sen.
— Minä tulen saattamaan teitä kotiin, sanoi hän kuiskaten, ja itsekkin ihmetellen omaa rohkeuttansa.
— Mutta Geneviève viittasi, että hän tahtoisi jäädä loppuun saakka.
Sitte, menivät Lebeau ja Savigny toiseen huoneesen, jossa Céline oli asunut, kunnes heikkous oli pakottanut häntä makuulle. Jacques läksi ulos ja palasi vasta tunnin päästä, tuoden muassaan tavattoman ison vihkon valkoisia sireenejä, Geneviève pisti pari oksaa kuolleen ristissä oleviin käsiin, ja loput hän varisteli ylt'ympäri vuodetta. Näyttipä siltä, ikäänkuin Céline olisi hymyillyt noille kukkasille, joita hän eläissänsä oli niin suuresti rakastanut.
— Voisipa luulla, että hän vaan nukkuu! sanoi rouva Gregoire, joka tähän saakka oli ollut ääneti. Pieni karitsa-parka, hän on tosin saanut paljon kärsiä, mutta ei kaikkia ole niin hyvin hoidettu kuin häntä. Yöt päivät minä oli hänen vuoteensa ääressä, aina valmiina noudattamaan hänen tahtoansa. Ei hän kuollessansa minua kiittänyt, mutta se on yksi ja sama… ei hän siltä kiittämätön ollut, hän tiesi aivan hyvin olevansa minulle kiitollisuuden velassa. Nyt hän kai rukoilee Jumalaa minun puolestani ja valmistaa minulle sijaa lähellensä. Sehän vähintä on, mitä hän voi tehdä palkkioksi kaikesta hyvästä, mitä hänelle olen tehnyt… Kyllä Jumalakin sen minulle vielä palkitsee… No, herra Lebeau, rohkaiskaa mielenne. Ettehän te vielä ole kaikkea kadottanut, olenhan minä täällä teitä hoitamassa, niinkuin tuo armas enkeli sanoikin. Älkää toki noin murheelliseksi käykö… Enhän minäkään salli surun itseäni masentaa.
— Niin, niin olettehan te kelpo nainen, rouva Gregoire, myönsi Lebeau-parka koneentapaisesti. En minä koskaan tule unhottamaan, mitä hyvää te olette Célinelle tehnyt.
Akkunaverhot oli laskettu alas, että huone tulisi pimeämmäksi; vuoteen ääressä palava kynttilä loi leimuavan valon kuolleen tytön lempeisin kasvoihin. Olisi milt'ei väliin luullut häntä eläväksi; näyttipä siltä, kuin suu olisi ruvennut puhumaan… Mutta se ei ollut muuta kuin väräjävän valon leimuamista.
Kaikki vetäytyivät hiljaa ulos, ja isä jäi yksin lapsinensa.