KOLMAS KOHTAUS.
Harpagon. Valére. Herra Jaques.
HARPAGON. Valére, auta minua sinä kaikissa näissä. No, mestari Jaques, minä olen säästänyt sinut viimeiseksi.
JAQUES. Puhutteko, herra Harpagon, kuskillenne vai kokillenne? Sillä minä olen kumpaakin.
HARPAGON. Minä puhun molemmille.
JAQUES. Mutta kenelle ensin?
HARPAGON. Kokille.
JAQUES. Odottakaa sitten vähän. (Jaques pukeutuu kokkitakkiinsa ja ilmestyy kokiksi puettuna.)
HARPAGON. Mitä lemmon temppuja nuo ovat?
JAQUES. Puhukaa nyt vaan.
HARPAGON. Minä aijon, mestari Jaques, tänään kutsua vieraita illallisiin.
JAQUES (erikseen). Sepä on ihmeellistä!
HARPAGON. Sanoppas minulle: toimitatko meille hyvät kemut?
JAQUES. Kyllä, jos vaan annatte kylliksi rahaa.
HARPAGON. Mitä lemmon puhetta se on, aina rahaa. Heillä ei näy olevan muuta sanomista kuin: rahaa, rahaa, rahaa! Heillä ei ole muuta sanaa suussa kuin: rahaa! aina vaan huutavat he rahaa! Se on heidän keppihevosensa: rahaa!
VALERE. En ikinä ole kuullut niin nenäkästä vastausta kuin tämä. Sepä muka konsti se: toimittaa hyviä kemuja paljolla rahalla? Se on helpoin tehtävä maailmassa, eikä niin pehmeää päätä ole, jok'ei sillä tavoin saisi toimeen hyviä kemuja, mutta taidokas mies se, joka toimittaa hyvät kemut vähällä rahalla.
JAQUES. Hyvät kemut vähällä rahalla?
VALERE. Niin.
JAQUES (Valérelle). Tosiaankin, herra hovimestari, me olisimme hyvin kiitolliset, jos näyttäisitte meille sen salaisen taidon ja jos ottaisitte minun kokkitoimeni, kernaasti minun puolestani saatte ottaa niskoillenne kaikki tehtävät täällä.
HARPAGON. Pidä suus' kiinni! No, mitä kaikkia nyt tarvitaan?
JAQUES. Kysykää tuolta herralta, joka lupaa toimittaa komeat kemut vähällä rahalla.
HARPAGON. Häh, kuuletkos? Vastaa minun kysymykseeni.
JAQUES. Montako teitä tulee olemaan pöydässä?
HARPAGON. Kahdeksan taikka kymmenen, mutta ei saa otaksua enemmän kuin kahdeksan. Kun on syömistä kahdeksalle niin on varsin hyvin kymmenellekin.
VALERE. Se on tietty.
JAQUES. No, siihen tarvitaan hyvä liemiruoka ja liharuoka — Liemi — ensimmäinen ruoka — — —
HARPAGON. Mitä lempoa! Tahdotkos ruokkia koko kaupungin?
JAQUES. Paistia — — —
HARPAGON (tukkien kädellään herra Jaquesin suun). Ah, sinä petturi, sinä syöt koko minun omaisuuteni.
JAQUES. Väliruokaa — — —
HARPAGON (tukkien vielä kädellään Jaquesin suun). Vieläkö nyt?
VALERE (Jaquesille). Tahdotko halkaista vieraittemme vatsat? Ja onko isäntämme kutsunut vieraita tänne tappaaksensa heidät ruualla? Noudattakaa toki vähän terveysopin sääntöjä ja kysykää lääkäreiltä, onko mikään ihmiselle vaarallisempaa kuin liika syöminen.
HARPAGON. Hän on oikeassa.
VALERE. Tietäkää, herra Jaques ja muut teidän kaltaisenne, että pöytä täynnä liharuokia on kuin mestauslava, että jos tahtoo kohdella vieraita ystävällisesti, pitää kohtuullisuuden vallita ateriassa, ja että niinkuin eräs vanhan ajan viisas sanoo: "meidän tulee syödä elääksemme, eikä elää syödäksemme."
HARPAGON. Ah! Sepä mainiosti lausuttu. Tule tänne, jotta saan sinua siitä syleillä. Se on ihanin sananparsi, mitä eläessäni olen kuullut: "Meidän tulee elää syödäksemme, eikä syödä elääksemme." Ei, niin ei se ollut. Miten sinä sanoitkaan?
VALERE. Meidän tulee syödä elääksemme, eikä elää syödäksemme.
HARPAGON (Herra Jaquesille). Niin! Kuuletko? (Valérelle.) Kuka on se suuri mies, joka sen on sanonut.
VALERE. En muista tällä haavaa hänen nimeänsä.
HARPAGON. Muista kirjoittaa minulle nuo sanat: minä piirrän ne kultakirjaimilla ruokasalini oven päälle.
VALERE. Sen kyllä teen. Ja mitä illalliseen tulee, niin antakaa vaan minun toimia, kyllä minä sen asian suoritan niinkuin pitää.
HARPAGON. Tee niin, tee niin.
JAQUES. Sen parempi. Pääsenpä vähemmällä vaivalla.
HARPAGON. Pitää hankkia semmoisia ruokia, joita ei paljon syödä ja jotka pian täyttävät vatsan: jotakin hyvin sitkeätä lampaanlihaa kaalin kanssa ja pannupiirakkaa herneiden kanssa.
VALERE. Luottakaa minuun.
HARPAGON. Nyt mestari Jaques, teidän pitää puhdistaa minun vaununi.
JAQUES. Malttakaa, se on kuskin tointa. Te käskette!
HARPAGON. Puhdistaa vaununi ja pitää hevoseni valmiina, että pääsemme markkinoita katsomaan.
JAQUES. Hevosenne, hyvä herra? Ne eivät millään tavalla kykene ajettaviksi. En tahdo sanoa, että ne makaavat pahnoilla: sillä eläin raukoilla ei niitä edes ole syödäkseenkään, kun te annatte niiden nähdä niin kovia paastopäiviä, ett'eivät enää ole hevosen haamujakaan.
HARPAGON. Ne ovat varmaankin kipeät, kun eivät mitään tee.
JAQUES. Ja sentähden ne eivät tarvitse ruokaa, kun eivät mitään tee? Se olisi paljon parempi eläin raukoille, jos tekisivät paljon työtä ja söisivät samaten. Sydäntäni viiltää kun näen ne niin riutuneina, sillä totta puhuen minä hellin hevosiani. Minusta tuntuu ihan kun olisin itse hevonen, kun näen niiden kärsivän. Otan kun otankin joka päivä leivän suustani ja annan niille, ja se osoittaa, hyvä herra, julmaa luontoa, jos ei sääli lähimmäistään.
HARPAGON. Ei se niitä paljon vaivaa jos hiljalleen ajetaan torille asti.
JAQUES. Ei! minä en julkea niitä ajaa, ja omatuntoni ei salli niitä ruoskia semmoisessa tilassa, kuin ne ovat. Kuinka tahdotte heitä laahaamaan vaunuja, kun eivät jaksa laahata itseäänkään?
VALERE. Herra, minä laitan naapurimme Picord'in niitä ajamaan, ja tarvitaanhan muutoin mestari Jaques täällä valmistamaan ateriaa.
JAQUES. Olkoon niin. Mieluummin näenkin, että he kuolevat jonkun toisen ruoskan alle kuin minun.
VALERE. Mestari Jaques viisastelee!
JAQUES. Herra hovimestari imartelee.
HARPAGON. Olkaa vaiti!
JAQUES. Herra, minä en kärsi imartelijoita, ja nyt minä huomaan mitä hän tarkottaa tuolla, että hän ehtimiseen tarkastelee viinejä, puita, suoloja ja kynttilöitä: hän tahtoo vaan liehakoida teitä ja päästä suosioonne. Mieltäni pahoittaa, kuin minä kuitenkin joka päivä saan kuulla teistä mitä ilkeimpiä herjauksia; sillä minä pidän teistä melkein yhtäpaljon kuin hevosistani.
HARPAGON. Saisinko tietää, mestari Jaques, mitä minusta sanotaan.
JAQUES. Varsin kernaasti, kun ette vaan suutu.
HARPAGON. En suutu, en ensinkään.
JAQUES. Antakaa anteeksi, mutta minä tiedän varsin hyvin saattavani teidät raivoon.
HARPAGON. Et laisinkaan. Päin vastoin, se minua miellyttää, sillä onpa hauska kuulla mitä minusta puhutaan.
JAQUES. Herra Harpagon, koska siis tahdotte, niin sanon teille suoraan, että teitä kaikkialla pidetään pilkkana, että meidän perässämme joka haaralta satelee kompasanoja teistä, ett'ei mikään ihmisiä niin huvita kuin puheet itaruudestanne. Ensimäinen sanoo: että painatatte erityisiä almanakkoja, joihin sovitatte enemmän paastopäiviä kuin vuodessa onkaan, ja näihin sitten pakotatte talonväkenne, toinen, että teillä aina on joku torajuttu varoilla palvelijoillenne muuttopäivänään, saadaksenne muka syytä pidättää heidän palkkansa. Kolmas kertoo, että te kerran haastatitte käräjiin erään naapurin kissan, joka teiltä oli syönyt savustetun lampaankäpälän, neljäs taas että teidät oli äkkiarvaamatta tavattu eräänä yönä näpistelemässä kauroja omilta hevosiltanne ja että kuskinne, hän, joka oli ennen minua, antoi teille pimeässä kepistään aika lailla. Lopuksi, sanonkohan sen teille? Jos menee mihin hyvänsä, niin saa kuulla tuhansia juttuja mitä ikänä voi keksiä. Niin te olette kaikkein ihmisten hampaitten välissä, eikä teitä koskaan nimitetä muulla nimellä kuin saituri, ahmatti, koronkiskuri ja kirpunnylkijä.
HARPAGON (lyöden Jaquesta). Sinä pöllö, rosvo, konna, hävytön koira.
JAQUES. Kas niin! enkö sitä arvannut? Te ette tahtonut minua uskoa.
Sanoinhan teille, että te suututte, jos teille sanoo totuuden.
HARPAGON. Opitko sinä puhumaan?
(Menee.)