I.
Goldamesissa asuivat Martin ja hänen vaimonsa Dominika, kunnollista talonpoikaista väkeä. Kolme tytärtä oli heillä, kolme aamutähteä, vanhin nimeltä Isabel, keskimäinen Teresa ja nuorin Markiitta.
Eräänä iltana tunsi Dominika kovia pistoksia rinnassaan. Vaimoparka kutsui miehensä luokseen ja sanoi hänelle:
"Martin, Jumalan rakkauden kautta pyydän että menet noutamaan luokseni herra pastorin; tunnen, että minun nyt pitää kuoleman. Mutta ennenkuin menet, kuule kumminkin sana, jonka lasken mieleesi, siinä tapauksessa että palattuasi olisin kuollut. Kun en enää ole luonasi, tulet kaipaamaan puolisoa, sillä tytöt eivät vielä voi hoitaa taloasi. Olet vielä nuori ja tulet menemään uuteen avioliittoon. Minä en sitä sinulta kiellä, sillä varsin hyvin tiedän, että missä ei emäntää ole, siinä ei ole olemassa mitään järjestystä. Mutta kautta pyhän neitsyen vannotan minä sinua, jos sieluni tyttärille äitipuolen hankit, ettet salli tämän niitä pahoin pidellä ja ettet itse niitä kovuudella kohtele, niin kauan kuin he täyttävät lasten ensimäisen velvollisuuden, joka on kuuliaisuus vanhempia kohtaan."
Martin koetti saada Dominikan luopumaan kuolonajatuksistaan, sillä eiväthän nuo pistokset voineet olla niin vaarallisia, ja samalla huomautti hän, että lääkäri olisi tässä paremmin tarpeeseen kuin pappi. Sitten lupasi hän pyhällä valalla, että jos onnettoman kohtalon sallimuksesta Dominikan ennustus kumminkin kävisi toteen, hän uskollisesti täyttäisi hänen viimeisen pyyntönsä.
Dominika-parka ei ollut erehtynyt, sillä kun kuolema lähestyy äitejä, kuiskaa enkeli edeltäpäin heidän korviinsa sanoman siitä, jotta he ajoissa tietävät uskoa lapsensa niiden huostaan, jotka tulevat heitä hoitamaan, Kun Martin palasi kotiin, lääkäri mukanansa, oli Dominika jo jättänyt tämän maailman, saatuansa sitä ennen tyttäriltään pyhän lupauksen, että aina olisivat kuuliaisia ja tottelevaisia isälleen ja sille, joka tulisi täyttämään heidän oikean äitinsä sijan.
Päiviä kului, kuukausia kului ja Martinin talossa oli kaikki mullin mallin. Kummako se, kun vanhin tyttäristä vasta oli kahdeksannella ikävuodellaan.
"Kuulehan, Martin", sanoi eräänä päivänä kunnon talonpojalle Ramona, naapurinainen; "älä rupea tyhmäksi, onhan naisia maailmassa enemmän kuin tarvitaankaan, hae heistä se, jonka Jumala määrää, ja nai uudelleen, jotta saisitte, sinä itse ja nuo pienoisesi, vähän parempaa siivoa ja järjestystä taloon."
"Minäkö hankkisin äitipuolen tyttärilleni", huudahti Martin, "emintimän lapsilleni, joita hän, pyhimys, joka nyt on taivaassa, niin koko sydämestään rakasti ja helli! Älä ota pahaksi, hyvä ystävä, mutta minua varten ei oi enää maailmassa naisia."
Ja lohduttamaton isä juoksi tiehensä salataksensa kyyneleensä.
Kuukausia kului, vuosi meni umpeen, ja Martin-paran täytyi päivä päivältä yhä selvemmin nähdä, että talossa asiat olivat alusta loppuun kurjalla kannalla, kun ei niitä valvonut emännän silmä eikä tytöillä ollut ketään, joka heitä olisi taloudellisiin toimiin neuvonut; ei ommeltu mitään, ei laitettu kunnollista ruokaa, ei katsottu elukoita, ei ollut ketään, joka olisi voinut huokeita ostoksia tehdä — kaikki meni, miten sattui, useimmiten päin seiniä.
Martin oli kyllä itse saapuvilla joka paikassa ja teki naisaskareitakin ymmärryksensä mukaan, mutta miehet ovat syntyneet miehiksi, ja usein tapahtui, että kun Martinin tuli jakaa liemikattilan sisällys, hän sitä ennen sai jakaa leivän, voidaksensa sitten oikein jakaa liemen.
Hän pestasi piikoja, toisen toisensa jälkeen, mutta piiat, nuo hävyttömät, ajattelivat vain sulhasiansa eikä taloa, ja Martinparalla ei ollut niistä muuta hyötyä kuin — vastusta ja harmia. Ramona, naapurinainen, yksi noita kunnon vaimoja, jotka paraikaa ovat sukupuuttoon kuolemaisillansa, auttoi häntä silloin tällöin; mutta hänellä itsellään oli yltäkyllin tekemistä omassa kodissaan, enemmän kuin ehtikään, ja sentähden ei hänen apunsa kauas kuulunut.
Eräänä päivänä istui Martin huoneensa kynnyksellä taloutensa epäjärjestyksen takia kokonaan epätoivoisena. Hän ponnisti aivojansa keksiäksensä jotakin muuta apukeinoa kuin naimista. Mutta kaikki hänen viisastelemisensa olivat turhat, muuta keinoa hän ei löytänyt. Kun hän siinä istui ja tuska pusersi hikeä hänen otsallensa, sattui hänen talonsa ohitse kulkemaan tyttö, jolla kylässä oli erinomaisen hyvä maine. Tyttö tervehtää ja tahtoo jatkaa matkaansa.
"Joakiina", sanoo silloin hänelle yht'äkkiä Martin; "tyttärilläni ei ole äitiä, ei ketään, joka opettaisi heitä, ja talossani ei ole emäntää, joka hoitaisi kotia ja ylläpitäisi järjestystä. Tahtoisitko tulla vaimokseni?" — Ja muutamien vastaväitteiden jälkeen, semmoisten kuin: "Mitä höpisette! Kyllähän löydätte tytön, joka on minua kauniimpi! E-en tahdo, sillä minä häpeän" — muutamien tuollaisten soperrusten jälkeen suostuu Joakiina rupeamaan Martinin vaimoksi.
Kolme viikkoa sen jälkeen vietettiin talossa iloiset häät.
Martinin koti muuttui muutamien päivien kuluessa niin hienoksi ja siistiksi kuin nukkekaappi. Pyhinä, kun hän meni messuun, oli hänen paitansa valkoisempi kuin lumi ja paremmin siloitettu kuin Espanjan kuninkaan.
Pikku tytöt kävivät koulua ja olivat iloisia kuin kiuru, punaposkisia kuin kirsikka ja niin aistikkaasti puetut, että niitä oikein ihmeekseen katseli.
Minino, kissa, joka päivät pääksytysten oli kuihtuneena ja naukuen tepastellut ympäri ja jolle ei kukaan ollut muistanut tarjota kuivaa eikä märkää, makasi nyt takan edessä pyöreänä kuin kerä ja katseli miltei halveksuen maitovelliä, jolla uusi emäntä koetti voittaa sen suosiota. Kanat alkoivat uudelleen munia ja kaakottaa. Ja Leo, koira, joka henkeänsä ylläpitääkseen oli metsän tasangot nuuskien juossut ja silloin tällöin onnistunut saamaan kynsiinsä jonkun jäniksen, piti nyt hyviä päiviä loikoen erään isäntäväkensä viinitarhan aitauksen sisällä. Martinin huoneessa hymyili kaikki: oli kuin olisi sitä joku siunannut.
Olisiko ehkä sen tehnyt taivaastansa Dominika?
Ken tietää?