II.

Oli heinäkuun ilta. Martin, hänen vaimonsa, hänen tyttärensä ja poikansa nousivat pöydästä, lausuivat kiitoksensa Jumalalle ruuasta ja menivät ruokalepoa nauttimaan muutamien, huoneen vieressä kasvavien komeiden kirsikkapuiden siimekseen.

Joakiina, joka oikein jumaloimiseen asti helli Antoniota, poikaansa, alkoi siinä puhella pienokaiselleen kaikenmoisia mieluisia hullutuksia ja miltei tukehuttaa häntä suudelmillaan ja hyväilemisillään, kunnes "pieni enkeli" tuohon kaikkeen niin kyllästyi, että rupesi kurkkunsa täydeltä huutamaan ja parkumaan.

"Älä itke, sydänkäpyni", sanoi tahi paremmin uikutti äiti. "Miksi itket sinä, äitisi ylpeys, sinä, joka olet arvokkaampi kuin koko maailman pesetaat? [Espanjalainen raha.] Kuinka kauniin pojan on Jumala minulle antanut! Eikö totta, Martin? Onko Espanjan kuninkaalla poikaa, joka pojallemme vertoja vetää? Luo silmäsi häneen, Martin, näet sä, kuinka hän nauraa… Ah, siunattu pieni suu! Tahtoisinpa syödä sinut suuteloillani!"

Martin otti vuorostaan pojan syliinsä ja alkoi hyväillä häntä. Tytöt, varsinkin nuorin, seisoivat äänettöminä ja noloina, huolimatta enää ihailla korvarenkaita, joita vasta olivat kirsikanmarjoista tehneet. Kun Martin huomasi tämän, jätti hän jonkinmoisella kiireellä, jossa Joakiina oli näkevinänsä ylenkatsetta, pojan takaisin äidin syliin ja aikoi juuri kysyä syytä tyttärien alakuloisuuteen, kun Markiitan huulet yht'äkkiä rupesivat väräjämään.

"Mikä sinun on, lapseni?" kysyi Martin.

"Älä kysy, isä", vastasi tyttö yhä suuremmassa ahdistuksessa.

"Miksi en kysyisi?" sanoi Martin hyväillen häntä. "Mikä sinua surettaa, pieni ihmelapseni? Tiedäthän, että sinä ja sisaresi olette isänne ylpeys."

"Katsopas lutusta! Kuusvuotinen ja jo osaa!" huudahti Joakiina kovin närkästyneenä.

"Älä ole milläsikään, vaimo", sanoi Martin sovinnollisesti. "Ainahan lapset ovat kateellisia, kun näkevät toisia hyväiltävän."

"Kyllä minä hänestä saan kateuden lähtemään muutamilla selkäsaunoilla."

"Joakiina, varo itseäsi sitä tekemästä."

"En, enkä varo! Vaikkakin nuo toiset lutukset eivät puhu mitään, niin näkee selvään, että he ovat samassa liitossa. Mutta onko se heidän syynsä? Ei, syy on isän, joka pilaa heidät."

"Vaimo, Joakiina! Pyhän neitsyen nimessä, ei mitään väärinkäsitystä! Semmoisia tulee maailmassa kyllä muutenkin, meidän ei tarvitse niitä etsiä."

"Samaa sanon minäkin — sinulle!"

Ja Joakiina purskahti itkuun, oikein Magdaleenan tavoin, ja mumisi, suudellen poikaansa ja huuhtoen häntä kyynelillään:

"Sieluni poika! Kuinka vähän suosituksi Jumala on tehnyt sinut! Ei rakasta sinua kukaan muu maailmassa kuin sinun oma äitisi."

"Vaimo!" huudahti Martin, joka jo alkoi menettää malttinsa. "Älä lörpöttele tuhmuuksia; älä kiusaa minua… Minäkö en rakastaisi poikaani!"

"En tarvitse silmälasia sitä nähdäkseni."

Kun Martin huomasi, ettei mikään järkisana pystynyt Joakiinaan, että tämä kohtuuttomasti väärinkäytti hänen kärsivällisyyttään ja hyvänsävyisyyttään, sekä vielä että sama juttu tulisi joka päivä uudistumaan, vaikeni hän vähäksi aikaa tyyntyäkseen ja sanoi sitten vakavalla äänellä:

"Kuulehan, Joakiina, mitä nyt sanon, äläkä unhota sitä koskaan. Ei voi kukaan maailmassa rakastaa lapsiansa enemmän kuin minä rakastan poikaani; ei voi kukaan maailmassa rakastaa vaimoansa enemmän kuin minä rakastan ja kunnioitan vaimoani, eikä kukaan ole enemmän kuin minä vakuutettu siitä, että Jumala on pannut miehelle velvollisuudeksi suojella ja tukea naista, joka luonnoltaan on turvaton ja heikko; mutta niin vahvasti vakuutettu kuin minä ei voi myös kukaan olla siitä, että Jumalan kirous ei ole kohtaamatta miestä, joka unohtaa kuolleet ja hylkää äidittömät. Puolisoni, joka nyt riemuitsee Jumalan kasvojen edessä, hän, joka eli ja kuoli pyhimyksenä, hän, Dominika, jota rakastin kuin sinua nyt rakastan, sanoi minulle vähää ennen kuin hän heittäysi isän Jumalan helmaan: 'Kautta pyhän neitsyen vannotan minä sinua, jos sieluni tyttärille äitipuolen hankit, ettet salli tämän niitä pahoin pidellä ja ettet itse niitä kovuudella kohtele, niin kauan kuin ne täyttävät lasten ensimäisen velvollisuuden, joka on kuuliaisuus vanhempia kohtaan!' Ja tälle samalle vaimolle minä valalla lupasin, että täyttäisin hänen tahtonsa, ja valani aion minä pitää. En suvaitse keneltäkään sydämettömyyttä tyttäriäni kohtaan, joilla, lukuunottamatta että kuoleva äiti ne minun huostaani uskoi ja että ne ovat minun omat tyttäreni, vielä siihen lisäksi on nimi pyhempi ja suurempaa kunnioitusta ansaitseva kuin mikään muu nimitys maailmassa, nimi: äidittömät."

Kun Joakiina kuuli nämä vakavat sanat painoi hän alas päänsä ja näytti katuvan kovuuttansa. Martin ojensi hänelle kätensä ja pyyhki pois tunteen kyynelen. Ja Jumalan rauha majaili tänä hetkenä perheessä, niin että nyt, niinkuin aina kun mies on jalomielinen, hyvä ja tunteellinen, vaimo, joka ei ole paha, joskin hiukan turhamainen, lopulta tulee sanoneeksi: "tapahtukoon tahtosi!"