IV.
Tytöt olivat vähitellen kasvaneet niin suuriksi, että äitipuoli saattoi lähettää heidät Valmasedan toripäiville keskiviikoin ja lauantaisin myymään munia ja hedelmiä.
Eräänä lauantaina antoi Joakiina viisikymmentä Pyhän Johanneksen päärynää Isabellille, kolmekymmentä Teresalle ja kymmenen Markiitalle, sanoen:
"Menkää Valmasedaan. Siellä tulee teidän myydä päärynänne samasta hinnasta kappale, mutta jokaisella teistä pitää olla yhtä paljon rahaa mukananne, kun kotiin palaatte."
"Jollemme saa, äiti-rouva?" vastasivat tytöt.
"Jollette saa, niin saakaa pakosta! En suvaitse mitään intteitä. Jollette tottele, niin tiedätte minkä oikeuden isänne on antanut minulle."
Pelästyneinä vaikenivat tytöt, ottivat kukin omenavasunsa ja lähtivät.
Martinin talo sijaitsi, kuten jo olen maininnut, kappaleen matkaa kylän muista taloista. Kun tytöt olivat ehtineet kotinsa näkyvistä, istuutuivat he tien viereen tuumimaan, millä tavalla voisivat täyttää äitipuolensa pirullisen vaatimuksen. Ja kylläpä olikin heillä miettimistä.
"Miten on meidän meneteltävä; miten voimme täyttää äitimme käskyn?" huokasi huolissaan Isabel.
"Tyttö", vastasi Teresa, "sitä en minä tiedä."
"Jollemme saa mitään keksityksi, niin tulee hän antamaan meille jotakin, jota en ymmärrä, miten voisimme välttää", sanoi Markiitta, samalla tehden kädellänsä pudistusta osottavia liikkeitä.
"Jotta saisimme yhtä paljon rahaa päärynöistämme, täytyy sen, jolla on vähin määrä, myydä ne kalliista hinnasta ja sen, jolla on enempi, halvemmasta."
"Mutta sanoihan äiti-rouva, että meidän pitää myydä joka kappale samasta hinnasta."
"Niin hän sanoi."
"Kuulkaahan", huudahti nuorin, jolla, kuten persikkajutusta muistanette, oli venyvin omatunto; "kuulkaahan: kun olemme myyneet päärynät, ja'amme rahat kolmeen osaan, joista jokainen ottaa yhden."
"Ca balino, amen Jesus! Jos äitimme saisi sen tietää!" vastasi Teresa?
"Ja muuten on parempi ottaa korvapuusteja, kuin valehdella. Eikö niin,
Teresa?"
"Kyllä, parempi se!"
"Mutta jos äitirouva ei saa sitä tietää…"
"Hän saa, Markiitta. — Olethan kuullut opettajattaren kertovan pienestä linnusta, joka aina kantelee, kun pienet tytöt valehtelevat."
"Juttuja! Ei semmoista lintua ole. Luuletko todella minua niin tuhmaksi että uskoisin mitään tuollaista?"
"Älä vaivaa päätäsi, tyttö. Äiti-rouva kyllä antaa meille korvapuusteja, mutta me puhumme totta."
Tytöt istuivat vähän aikaa ääneti ja miettivät, mitä täytymys pakottaisi heitä tekemään.
"Tulin ajatelleeksi jotakin", sanoi äkkiä Isabel. "Kun kuljemme kouluhuoneen sivu, niin voisimme pistäytyä opettaja Don Juan Saca-Cuentaan, laskumestarin, luona, joka tietää kaikki, ja tiedustella eikö hän voisi neuvoa meille, mitä meidän tulee tehdä."
"Niin, niin, menkäämme hänen luokseen!" huudahtivat Teresa ja Markiitta yksin suin ja alkoivat uudelleen toivoa.
Ja tytöt ottivat vasunsa ja jatkoivat matkaansa. Nyt tahdon kertoa, kuka hän oli, tämä Don Juan Saca-Cuentas.
Don Juan Saca-Cuentas oli kylän koulumestari. Liikanimestään sai hän kiittää mainettaan, joka tiesi hänet hyvin taitavaksi luvunlaskijaksi. Kerran oli hän kumminkin vähällä ollut kadottaa tämän maineensa. Seikka oli tällainen:
Herra pastori ja oikeuden herrat olivat eräänä päivänä käyneet koulua tarkastamassa. He huvittelivat itseään kuulustelemalla etevimpien poikien tietoja ja tekivät heille erityisiä kysymyksiä. Eräs poikaveitikka, joka ei ollut saanut yhtään kysymystä vastattavakseen, ja joka sentähden ei ollut saanut loistaa tiedoillansa, päätti itse ruveta kysyjäksi, koskei häneltä kysytty.
"Herra maisteri", sanoi hän, "tahtoisitteko olla hyvä ja sanoa minulle yhden asian?"
"Kysy sinä vaan", vastasi opettaja; "tiedäthän että minä mielelläni kuulen teidän kysyvän, mitä te haluatte tietää — eihän kysymys ole häpeäksi."
"Isäni on nyt kolme kertaa niin vanha kuin minä", sanoi poika; "voiko koskaan tapahtua että minun ikäni on vain puoli hänen iästänsä?"
"Tuo ei ole mikään kysymys; tuhmaa viisastelua vain", vastasi opettaja. "Jotta voisi tulla mahdolliseksi mitä tiedustelet, täytyisi kellon käydä hitaammasti isällesi kuin sinulle."
"Mutta minä olen kumminkin sitä mieltä", intti poika, "ett'ei kellon tarvitse käydä nopeammin toiselle, kuin toiselle ja että minun ikäni sittenkin eräänä päivänä on säntilleen puolet isäni iästä."
"Ole vait! Eihän sinun puheessasi ole mitään järkeä", huudahti kiukustunut opettaja.
"Saanko todistaa, että väitteeni on oikea?" kysyi poika ja jatkoi vastausta odottamatta: "Olen nyt kahdentoistavuotias ja isäni on kuudenneljättä. Kahdentoista vuoden kuluttua olen minä neljänkolmatta ja isäni kahdeksanviidettä. Siis on isäni, joka nyt on kolme kertaa niin vanha kuin minä, kahdentoista vuoden perästä ainoastaan kaksi kertaa niin vanha kuin minä."
Opettaja kävi kasvoiltaan valkoisemmaksi kuin valkoiseksi kalkittu seinä ja herrat purskahtivat nauruun ja huudahtivat:
"Hän on oikeassa, poika veitikka. Mutta te, Don Juan, joka olette paras laskija koko Vozcayassa, ettekö te tiedä, mitä tuollaiset poikanulikatkin jo tietävät?"
Don Juan Saca-Cuentaan maine tarvitsi kauan aikaa kohoutuakseen entiselleen tämän onnettomuuden jälkeen, jonka sitten poikaparat kyllä saivat maksaa.