VII.
Tuli ilta. Kotirakennuksen vieressä kasvavan kirsikkapuun juurella tapaamme Martinin, Joakiinan ja Antonion.
Martin lypsää paraikaa vuohta. Joakiina auttaa häntä pitämällä lypsettävää sarvesta toisella kädellään, toisella pitää hän Antoniota kädestä.
"Minä tahdon imeä kirjavaa vuohta", sanoo Antonio, joka oli kasvanut jonkinlaiseksi enkeliksi, härkää väkevämmäksi.
Äiti koettaa viihdyttää häntä.
"Minä tahdon imeä kirjavaa vuohta", kertaa poika.
"No mene sitten junkkari", sanoi viimein Joakiina ja päästi hänet.
Poika lyllersi erästä mustanjuovikasta vuohta kohden, joka juoksi häntä vastaan ystävällisesti määkyen ja ikäänkuin jo edeltäpäin tuntien helpotusta täyteläisille utarilleen pojan pehmeitten, ruusunväristen huulten koskettelemisesta.
Leo, koira, istui arvokkaana vähän kauempana ja katseli isäntäväkensä toimia, ja Minino, kissa, kulki heidän ympärillään ja näytti tahtovan sanoa:
"Tulenhan minäkin saamaan osani maidosta, vai kuinka?"
Kirjava vuohi, jolla ei ollut karitsaa — kotka oli sen vienyt — seisoi ihmeen rauhallisena, kun pikku Antonio sitä imi.
"Etkö huomaa, Martin", sanoi Joakiina, joka suuresti nautti tästä näystä; "etkö jo huomaa, kuinka herttainen, kuinka suloinen hän on, kun hän tuossa imee, poika, jonka Jumala on minulle antanut? Oi, sinä kaikkein ihmeellisin kaikkein äitien synnyttämistä pikku nulikoista, voisin syödä sinut elävältä suudelmillani!"
"Äiti, milloin syödään? Minä tahdon ruokaa!" huudahti poika.
"Mitä?" sanoi Joakiina, "olethan juuri täyttänyt vatsasi vuohen maidolla."
"Niin, mutta imeä ei ole samaa kuin syödä."
"Oi, kuinka suloinen se poika on! Oikein pikku enkeli!" Ja Joakiina purskahti nauruun ja suuteli enkeliä, jotta ei tahtonut loppua tulla.
"Siunattu pieni suu! Ettekö huomaa, Ramona, kuinka ihmeen älykkään pojan Jumala on minulle antanut?"
"Jumala siunatkoon häntä", sanoi naapurivaimo; "Jumala siunatkoon häntä ja varjelkoon myös hänen äitiänsä, sillä mitä tulisi hänestä, jos sinä, Joakiina, temmattaisiin hänen vierestään pois?"
"Jos hänen äitinsä kuolisi, niin kuolisi hän itsekin, tämä herttainen poika, joka on levännyt minun sydämeni alla!" vakuutti Joakiina ja purskahti itkemään.
"Hän ei kuolisi", sanoi naapurivaimo, "yhtä vähän kuin sinun lapsipuolesi ovat kuolleet. Mutta parempi olisi hänelle, jos hän sinua ennen kuolisi, kuin että hän saisi äitipuolen, joka ei ole synnyttänyt häntä."
Joakiinan punakat posket kalpenivat äkkiä. Kauhea, lohduton ajatus sekausi ensikerran poikaa jumaloivaan rakkauteen, ajatus että hänen poikansa voisi saada äitipuolen ja kärsiä, mitä Dominikan tyttäret olivat saaneet kärsiä.
Naapurivaimo, vanha ja kokenut, aavisti mitä Joakiinan mielessä liikkui ja päätti tehdä uuden ryntäyksen hankkiakseen äidin turvattomille tytöille, jotka niin kauan olivat äidin rakkautta kaivanneet.
"Joakiina", sanoi hän juhlallisella äänellä, "Jumala antaa väliin vanhurskaiden maksaa jumalattomien väärinteot. Äidit kuolevat, leskimiehet naivat uudestaan ja hankkivat äitipuolia lapsillensa, kun he eivät voi hankkia äitejä."
"Äitipuolia!… Sydämeni poika!" mumisi Joakiina ja painoi Antoniota rintaansa vastaan.
Samassa tulivat tiellä näkyviin tytöt, jotka palasivat Valmasedasta.
He olivat iloisen näköisiä.
Joakiina meni heitä vastaan, tervehti heitä lempeästi ja tunsi ensi kerran halun sulkea heidät syliinsä ja suudella heitä.
Ennenkuin tytöt olivat ehtineet oikein perille, kiiruhtivat he kertomaan, millä ihmeen tavalla heidän oli onnistunut täyttää äitipuolensa määräykset.
"Joakiina!" huudahti mummo, "etkö näe tässä ihmeessä Jumalan ohjausta?"
"Näen, näen!" vakuutti Joakiina. "Vihdoinkin avaa Jumala silmäni; kunpa ei vain liian myöhään…"
"Ei ole koskaan myöhäistä tehdä hyvää!" sanoi Ramona melkein profeetallisella äänellä.
Ja Joakiina, joka nyt ei enää voinut vastustaa sitä jaloa tunnetta, joka oli ruvennut puhdistamaan hänen sydäntänsä, avasi sylinsä tytöille, ja nimittäen heitä ehtimiseen tyttärikseen, jota hän ei koskaan ennen ollut tehnyt, puristi hän heitä sanomattoman hellästi rintaansa vastaan, suuteli heitä ja kasteli heitä kyynelillään.
Tänä hetkenä vuodatti varmaan Dominika, joka taivaasta vartioitsi lapsiansa, pyhän riemun kyyneleitä.
"Martin, Martin!" huusi Ramona ilosta itkien.
"Mikäs on?" kysyi kunnon mies ja kurkisti ulos ovesta.
"Mikä? Näet sinä, Jumala on antanut tyttärilleni äidin."
"Siunatkoon häntä Jumala ja hän, autuas, joka on taivaassa!" huudahti
Martin ilosta haltioissaan.
Ja hän juoksi pojan luo, jonka hän oli huomannut kirsikkapuiden takana, sulki hänet syliinsä ja hyväili häntä yhtä sydämellisesti kuin äiti hänen tyttäriään.
Joakiina, joka ei illan pimeydessä ja tunteiltansa saanut täysin selville, mitä kirsikkapuiden takana tapahtui, loi huolestuneen ja kysyvän silmäyksen mummoon. Mutta tämä huusi, ihastuksissansa:
"Joakiina! Nyt on poikasi saanut isän!"