CARINUS.
Keisarien aikakautena kilpaeli Roman ympäristö komeudessa ja loistavuudessa itse pääkaupungin kanssa.
Yltympärillä pistivät näkyviin Roman patricien[1] huvilat, ylhäisten hempeyden majat, joiden ihanuutta kaikenlaiset taideniekat, kuvanveistäjästä ruoan-laittajaan asti, mestari-teoksillansa enensivät.
Nämät ylevät patricit, joitten useain tulot nousivat kahdeksaan, yhdeksään miljonaan saakka, olivat usein siinä ikävässä tilassa, että heidän täytyi Romaa karttaa; kyllästys, loukattu turhamielisyys, yhteisen kansan ja praetorianien kapinat, mutta enimmästi keisarien epäluulo pakoitti heitä luopumaan "maailman kaupungista" ja muuttamaan maakartanoihinsa.
Näillä tavoin eli jo useita vuosia kartanosaan Tiberin suulla vanha Mesembrius Vir, ijäkkäin senatoreista, joka Probon kuoleman jälkeen ei ollut jalkaansa Romaan astunut eikä kasvojansa senaatissa näyttänyt. Hän syytteli kuitenkin leiniä ja kaihia, jotka hänen jaloissansa ja silmissänsä hallitsivat, ja ken vaan kävi hänen luonansa, ei koskaan nähnyt häntä muuten kuin kuruli-istuimellaan[2] istuvan elevantinluinen sauva kädessä ja pitkä viheriäinen varjostin silmien edessä.
Kaksi tytärtä oli vanhuksella. Vanhempi, Glyceria naitiin varhain. eräälle libertinille,[3] joka keisarin suosion kautta oli ylennyt suureksi herraksi. Libertiniltä sittemmin pantiin kaula poikki; hänen omaisuutensa ja keisarin suosio jäivät kauniille leskelle, joka piankin sen jälkeen mainittiin Roman Aspasiaksi.
Mesembrius tietysti, jos hänen läsnä-ollessaan Glyceriasta puhuttiin, ei ollut ainoastaan sokea, vaan vieläpä kuurokin. Hänen huulillensa ei milloinkaan tullut tämä nimi.
Hänen nuorempi tyttärensä oli Sofronia, joka aina oleskeli vanhan herran luona maakartanossa; hän oli kaunis ja sievä neito, jolle Kreikan kolme jumalatarta näytti sulonsa lainaksi antaneen: Venus vartalonsa hempeyden, Juno kasvojensa ihanuuden, Psykä mielensä kainouden.
Mutta Sofronia ei ollut kuitenkaan aivan paljon sitoutunut kiitollisuuteen pakanallisia jumalattaria kohtaan; läheisyydessä, meren rannalla asui viisas Eusebius, eräs apostolien jälkeläinen; tuo kaunis nuori nainen oli jo kauan aikaa käynyt salaisessa kokouspaikassa, jossa tämä pyhä mies saarnasi Kristuksen uskolaisille oppia ainoasta Jumalasta, joka elää hengessä ja totuudessa.
Vanha Mesembrius hyvin tiesi, että hänen lempityttärensä oli uuden opin salainen suosija, eikä hän sitä paheksinut, vaikk'ei antanut tyttären itse tietää, että hän siitä mitään aavisti.
Sillä aikaa tuli Romasta ylpeitä patriciläisiä nuorukaisia, joita kauniin neidon maine houkutteli. Niistä jokainen toivoi saavansa hänen sydämensä ja hänen miljonansa. Mesembrius otti heidät sydämellisesti vastaan, laittoi heidän kunniaksensa suuret pidot, joissa tarjottiin sadan vuoden vanhaa viiniä; nuorukaiset eivät tarvinneet paljon vuotavaa tulta, ennenkuin päihtyivät; viimeisen pikarin kallistettuaan näytti jokainen itsensä semmoiseksi, kuin hän todellakin oli, jutellen sydämensä salaisimpia haluja.
Vanha Mesembrius oli ääneti ja mietiskeli.
Ensimmäinen näytti itsensä hekkumaisuuden orjaksi ja kiitti Prokulan ja praegustatori Maximinon avuja; toinen oli tätä himoa vailla, mutta sen suuremman halun toi hän ilmi tulla samassa hirmuvaltiaaksi ja orjaksi. Löytyipä kyllä vielä joku, joka oli kaikkia himoja vailla, mutta kun vihdoin viimein puhe kääntyi kristittyihin, soimasi hänkin muitten joukossa tätä uskoa, sanoen, että kristitty uskolaisjoukko ei ollut muuta kuin jumalaton nurkkakunta, joka pysyi kilparadasta, kansanhuveista ja juhlallisista näytelmistä erillään, lakkaamattomalla murheellaan häiritsi kansan riemuja ja sen sijaan pimeissä luolissa vietti kauhistavaa jumalanpalvelustansa, pakoitti tunnustajiaan tikarilla lävistämään uhriksi vihityn rintalapsen sydäntä, ja sen verta juomaan; että jumalien viha näitten tähden rasitti maata veden-paisumuksilla, rutto-kuolemalla, maan-järistyksillä ja barbarein hävityksillä, ja että siis kristityitä kyllä oli tarpeellista öljyssä keittää, pi'issä polttaa, petojen joukkoon sysätä ja elävältä haudata, jotta valtakunnasta katoaisivat nämät taivaan heittiöt.
Mesembrius oli kuullut kyllin, eikä kenellekään tytärtänsä antanut. Hän kunnioitti martyrejä, mutt'ei kuitenkaan suonut, että tyttärensä nimi tulisi heidän joukossansa mainituksi.
Ei yksikään hyljätyistä kosijoista saanut Sofroniaa nähdä.
Eräänä päivänä astui nuori, poskiltansa ahavoittunut ritari sisälle vanhan Mesembrion luoksi. Vanhus, istuen sauvansa nojaa puutarha-huoneensa edustalla, näki hänen tulevan, ja silmiensä kaihista huolimatta, hän jo kaukaa hänelle huusi.
"Ah, sinä tulet minun luokseni, Manlius Sinister? Tule, tule, tässä olen."
Vanhus osasi nähdä, ketä hän tahtoi. Nuorukainen riensi hänen luoksensa, syleili häntä ja löi hänelle kättä.
"Olethan aika tavalla miehistynyt!" lausui Mesembrius hymyhuulin, ja ikään kuin hänen silmänsä eivät olisi riittäneet todistajiksi, tavoitteli hän käsillänsä nuorukaisen kasvoja, käsivarsia ja olkapäitä; "siitä ajasta, jolloin läksit Probus keisarin kanssa, on sinusta tullut aika mies; kai sinä nyt tulet tytärtäni vaatimaan, eikö niin?"
Tämä suora kysymys saattoi nuorukaisen hämille.
"En ole niin itsekäs, Mesembrius; vanha ystävyytemme on vienyt minut kotihisi."
"Kyllä tiedän, kyllä tiedän, me tunnemme senlaatuista ystävyyttä, joka tavallisesti on olemassa nuorukaisen ja semmoisen vanhuksen välillä, jolla on kaunis tytär; ja minun tyttäreni on sangen kaunis, Manlius, todellakin kaunis! jospa hänet näkisit! Oh, äläpä sano, että olet nähnyt; neljä vuotta sitten, mitä oli hän silloin? Sinä olit lapsi, niin myös hänkin; mitä silloin hänestä ymmärsit. Mutta nyt! oh Manlius, se olisi suuri vika sinussa, jos et häneen rakastuisi."
"Mitä hyötyä minulla siitä olisi, vanha ystäväni? Sinä olet ovestasi käskenyt ulos niin monta kosijaa, jotka ovat olleet minua parempia, rikkaampia ja mahtavampia, niin etten minä uskallakaan toivoa."
"Miksi, Manlius? eikö sinustakin voi tulla rikas ja mahtava mies? Eikö ole Carinus keisari leikkikumppanisi? Eikö sun setäsi, tuo jalo Quaterquartus ole mainioin auguri[4] Romassa, jonka ennustukset käyvät kaikki toteen ja joka käsissään pitää keisarien ja valtakuntien tulevaisuuden?"
"Onpahan tuossa kaikessa perää."
"Mitä muuta? Näetpä, sinusta on vielä tuleva suuri mies. Sinun ei tarvitse muuta kuin hakea Carinon ystävyyttä ja pyrkiä setäsi suosioon. Eikö ole tämä kumminkin helppo asia?"
"Eipä juuri kovin vaikeakaan."
"Katsoppas vaan. Kukapa tiesi, mitä sinusta vielä tulee? Eihän se Carinolle paljon maksa, jos hän sinun hyväksesi veteen hukuttaisi jonkun rikkaan senaatorin ja antaisi sinulle hänen palatsinsa sekä aarteensa. Ja silloin on sinulla sekä palatseja että orjia, voit kylpeä ruusuvedessä ja syödä riikinkukon kieliä. Mikä sinua estää? Tuohon loistavuuteen voit maassakin madellen päästä. Maassa madellen, sanon."
Manlius antoi vanhuksen puhua.
"Jää siis tänne minun luokseni, niinkauan kuin mielesi tekee ja sinua huvittaa."
Illalla oli Manlion kunniaksi valmistettu uhkea ateria, johon oli koottuna kaikki, mikä maulle, silmälle ja mielelle on suloista.
Jo hehkuivat nuorukaisen posket Falernon[5] tulesta; useasti löi hän nyrkkinsä pöytään, unohtaen kunnioitusta isäntäänsä kohtaan.
Huomaten, että viini avasi vieraan sydämen, aikoi Mesembrius, nojautuen käsivarteensa, nuorukaista tutkia.
"Noh, Manlius, mitä sanot Falernostani? eikö ole siinä perää, kun sanotaan, että Italia on maan rinta? Sillä täällä ovat maan nisät; nämät vuoret, näet, jotka viiniä tuottavat."
"Ja kuitenkin olen minä jo elämässäni nauttinut tulistuttavampaa juomaa."
"Tulistuttavampaa juomaa? kenenkä pöydässä sitä joit?"
"Eufratin virrasta."
"Mitä juttelet?"
"Se oli Ktesifonin tappelun jälkeen. Koko päivän olimme taistelleet.
Käteni olivat verissä ja kasvoni hiessä. Iltapuoleen oli Persian
sotavoima tykkänään maahan masennettu, ja sinä päivänä paisui
Eufratjoki yli reunojensa."
"Ja sinä silloin siitä joit?"
"Niinpä teinkin. Tämän veden voima oli päihdyttävä?"
"Kunnia sinua päihdytti, Manlius, se asui tässä vedessä."
"En tiedä, mitä siinä lie asunut, sillä kun olin kypäräni täyttänyt, en sitä huuliltani hellittänyt, ennenkuin se oli viimeiseen pisaraan asti tyhjennetty."
"Mutta sen perästä te olittekin iloisia, eikö niin? Mieltä myöden oli sallittu lysteillä valloitetussa Ktesifonissa. Voinpa ajatella, miten kävi noiden kaunisten, mustasilmäisten nuorten vaimojen, jotka äsken olivat joutuneet leskiksi, ja miten kävi noiden palatsien ja makasiinien, joiden isännät olitte lyöneet kuoliaksi. Soturit uivat maidossa ja hunajassa."
"Eivät liioin uineetkaan, sillä jo samana yönä kuljimme eteenpäin; ja mitä mustasilmäisiin vaimoihin tulee, oli jokainen päällikkö saanut ankaran käskyn, että vangittujen naisten puhtaus oli kunniassa pidettävä."
"Noh, noh, te ette suinkaan ole tottuneet semmoisia käskyjä liioin tarkasti noudattamaan. Kyllähän sen ymmärrämme."
"Hiisi vieköön! Te ymmärrätte huonosti", huusi Manlius vihan vimmassa. "Niin tarkasti noudatimme näitä käskyjä, että minä sidotin erään legionissani olevan sotamiehen, joka oli ryöstänyt neidon, jaloista kahteen alaspainettuun puunlatvaan ja revitin hänet sillä tavalla kahtia."
"Ethän suinkaan minua sentähden kahtia revi", lasketteli Mesembrius, kovin huvitettuna tästä jalosta pikastumisesta, jota hänen vieraansa osoitti; samassa viittasi hän lähellä seisovalle numidialaiselle orjalle, joka kädessänsä piti kauniisti koristellun hopea-astian: "hei, Ramon, täytä vieraani malja."
"Älä hiidessä", kirkasi Manlius, "osaanhan itsekin sitä täyttää, ei tarvitse minua juottaa niinkuin Carinoa, joka ei viitsi kättänsä pikarille kurottaa kun juo, ja uskoo, että hän väsyisi, jos omalla kädellään nostaisi viikunan lautaselta suuhun."
"Ai, ai, Manlius Sinister, sinä parjaat Augustoa."[6]
"Saakeli! Se ei ole parjausta, sillä eikö hänestä tiedetä, etteivät hänen jalkansa koskaan maata koske, ja että hän myös kylpyhuoneesenkin nojatuolissa lähtee; vähän aikaa sitten oli hänellä sormus sormessa, ja hän valitti, ettei voinut kärsiä tämän raskaan sormuksen kuormaa, ja heitti sen sormestaan. Annappas minun vieläkin puhua: nyt on hän vankihuoneesta etsinyt erään kuuluisan asiakirjojen väärentäjän, joka on oivallisen taitava muitten käsi-alan jälittelemisessä; tämän on hän tehnyt pääsihteeriksensä, päästäkseen nimeänsä allekirjoittamasta, ja nyt kirjoittaa tämä vääristäjä hänen sijassansa jokaisen valtakunnan asiakirjan alle."
"Oh Manlius! Kerrothan kuitenkin liikoja Carinosta; muista, että hän on koulukumppalisi."
"Minä en vähintäkään ylpeile. Tosi on kyllä, että usein annoin hänelle osan leivästäni, kun hänellä ei sitä ollut, ja itselleni vaihdoin äänen repaleisen pallium'insa (viittansa), mutt'en todella halua, että hän koskaan sitä muistaisi, sillä voisi minun käydä samaten kuin hänen muidenkin kumppaliensa, jotka ovat ilmoittaneet itsensä hänelle, muistuttaen hänelle entisiä aikoja, ja jotka Carinus silloin paikalla on pistänyt 'unohduksen torniin', tällä tavoin päästäksensä entisistä, vastenmielisistä tunteista."
"Voi, Manlius, sinä puhut Senecan tapaan, näin et voi koskaan Carinon armon kautta korkealle päästä."
"Milloin tämä olikaan tarpeellista vapaalle Romalaiselle?" huusi ritari, uljaasti kohottaen päätänsä; "minulla on miekka ja urhoollinen sydän; jos eivät nämä voi korkealle viedä, ei ole semmoinen mahtavuus. jota on mahdollista maassa madellen saavuttaa, minulle tarpeesen. Koirille on se sopiva ja libertineille."
Hieroen käsiään naurahti Mesembrius ilosta ja pakoitti nuorukaista juomaan. Oivallinen viini rupesi jo luontoansa näyttämään nuorukaisen poskilla, sillä tämä, oltuansa erillänsä Roman maailman keskuudesta, ei ollut tämmöisiin tapoihin tottunut.
"Puhu vielä, hyvä Manlius, mitä aloitit; Ktesifonin tappeluun jäimme, se on, siihen jäi vihollinen; te kuljitte eteenpäin, niinkauas kuin pääsitte."
"Minä kunnioitan harmaata partaasi, senaatori, mutta älä minulle sano, 'niinkauas kuin pääsimme.' Me olisimme päässeet aina Jaksartesjoelle asti, sillä ei ollut sitä ihmistä, joka olisi voinut meitä vastustaa. Turhaan hävittivät pakenevat Persialaiset seudut tiemme edessä; romalaisia legionia ei voinut hävitys estää; jokainen sotamies kantoi selässään kymmenen päivän ruokavarat, (koko Trakian matkalla olimme ankarimman talven aikana maanneet ulkona jäätyneellä maanpinnalla). Voimatta meitä estää, huomasivat Persialaiset meidän lähenevän, ja kun olimme joutuneet erään barbarilais-nimisen asuntokunnan luo, jonka ääntämiseen jumalat eivät voi vaatia romalaista kieltä taipumaan, rakensimme siihen leirimme. — Iltapuolella tulivat meille Persian kuninkaan lähettiläät, komeat, timanteilla koristetut miehet, joidenka hiukset olivat palmikoissa, parta kierelmissä, kasvot punaiseksi ja kulmakarvat mustaksi maalatut, sekä sormet täynnä sormuksia, niinkuin morsianten tapa on. He pyysivät, että heidät vietäisiin keisarin luo — Caroa tarkoitan, ettet luulisi Carinoa. — Nyt he vietiin miehen luo, joka istui nurmella, keltainen nahkalakki päässään, syömässä hapainta silavaa ja keittämättömiä papuja. Hänen päällänsä oli kulunut, karkeanverkainen purppurakauhtana, joka eroitti hänet muista."
"Tämä oli Carus, tuosta hänet tunnen", jupisi vanha senaatori.
"Keisari ei ollenkaan lakannut syömästä lähettilästen vuoksi, vaan murensi, antamatta itseään häiritä, keittämättömiä papuja rautahampaillaan, kuullellen lähettiläitten teaterillisella teko-innolla lausumia, ulkoa luettuja puheita, joiden loistavat lupaukset ja uhkaukset huonosti sointuivat yhteen keittämättömien papujen ratisemisen kanssa. Kun puheet loppuivat, nosti Carus keltaisen nahkalakin paljaasta, kaljusta päästään ja lausui siihen sormin viitaten: 'Katsokaat tänne ja olkaat vaiti. Jos ei kuninkaanne osoita Romalle kuuliaisuutta eikä anna sen maakuntia takaisin, niin aion tehdä teidän maanne yhtä paljaaksi kuin tämä pääni täällä on.'"
"Siitäkin tunnen Caron."
"Pelästyksissään pötkivät lähettiläät tiehensä, mutta legionit virittivät hyvillä mielin sotalaulun, jonka kaikki värsyt päättyivät näillä sanoilla: mille, mille, mille occidit (tuhannen hän tappoi)."
"Tämä on ylistyslaulu Carolle, josta kerrotaan, että yhdessä ainoassa tappelussa löi vihollisilta tuhannen miestä."
"Todella, niin monta hän tappoikin."
"Hänen poikansa on tappanut kymmenen sen vertaa, sillä eroituksella vaan, että nämät olivat hänen omia alamaisiansa. Siinäpä se ainoa eroitus. Mutta kerro lisää vaan, Manlius, mitä teille muuta tapahtui. Koko tuosta sotaretkestä juttelee jokainen eri lailla. Yksi väittää, että musta rutto syntyi teidän keskuudessanne, toinen puhuu kapinasta, kolmas mainitsee ihmeitä. Sen verran on tuossa kaikessa perää, että sen sijaan, että teidän olisi tullut tunkeutua eteenpäin, käännyitte yht'äkkiä takaisin, vaikka ei ollut enää sitä ihmistä, joka olisi voinut teitä vastustaa, kuten sanoit."
"Niin tosiaankin; ei kukaan ihminen voinut meitä vastustaa, mutta eivätköhän taivaalliset ole meitä mahtavammat?"
"Ovat todellakin, Roman jumalat. Mutta toivonpa, etteivät nämät olleet suutuksissa teihin, ja että augurinne näkivät suosiollisia enteitä; olihan teillä muassa tuo mainio Quaterquartus, oivallinen setäsi."
"Olipa kyllä; uhrisavua ei puuttunut, eikä teuras-eläimiä; taivaan rannalle ilmestyi variksia viljalta."
"Manlius, sinä puhut liian kevytmielisesti pyhistä toimista."
"Minun onkin syytä sillä tavoin tehdä. Apujoukkomme löysi jostakusta paikasta erämaassa vuotiin puoleksi puetun miehen, joka, niinkuin itse sanoi, kunnioituksesta erästä näkymätöntä jumalata kohtaan oli vetäytynyt yksinäisyyteen ruumistansa kiduttamaan. Siellä hän oli pystyttänyt kivipatsaan ja asunut sen päällä jo kolmekymmentä kesää ja talvea, kärsien sekä kylmät että helteet; täällä hän seisoi aamusta iltaan asti levitetyin käsin ristiin-naulitun tavalla, taikka harjoitti hän itseänsä lukemattomilla keikkauksilla lyömään pään ja polvet yhteen. Erästä legionin soturia halutti lukea näitä kumarruksia, mutta kun niiden luku oli noussut tuhanteen ja yhdeksäänsataan, kyllästyi hän tähän toimeen ja tappoi pyhän miehen, sysättyänsä hänen alas patsaalta."
"Ja sinäkö säälit tätä Nasarilaista?"
"Puhukaamme hiljaa, Mesembrius. Sanojeni kertominen tuottaa perikatoa. Älä usko, että olen päissäni ja sentähden uskoisin loruja. Minä näin miehen olevan hengen heitoksissa, sillä liian myöhään jouduin hänen pelastuksekseen. Hän ei kironnut; hänen kasvoillensa kuvautui taivaallinen autuus, kirkastuneet silmänsä loi hän taivasta kohden ja siunasi kuollessaan murhaajiansa. Minä ajoin nämät ruumiilta pois ja annoin hänelle virvoittavaa, raikasta vettä; siunaten kiitti hän ja kuiskasi korvaani viimeisellä hengähdyksellänsä nämät sanat: 'Romalaiset: älkäät menkö Tigris-joen yli, sillä siellä on näkymättömän Jumalan paratiisi; hän ei anna itseänsä pilkata!' Minä kerroin tämän varoituksen keisarin nuoremmalle pojalle, Numerianolle, joka Caesarina ollessansa oli hyvä ystävä jokaiselle oiva sotamiehelle, ja hän antoi tiedon keisarille, joka hämmästyksissään lihansa-kiduttajan ennustuksesta vaati Quaterquartus'en laittamaan ennustus-uhria. Setäni on tunnettu siitä, että hän tietää lausua semmoisia orakeli-lauseita, jotka eivät ikänä petä."
"Rohkeasti puhut, Sinister."
"Probon aikana ennusti hän, että tämän suku tuhannen vuoden perästä tulisi uudistamaan Roman loistoa."
"Todellako?"
"Useitten monimutkaisten menojen perästä syntyi vihdoin tieto, jonka Quaterquartus Dodonan-orakelin kaltaisella innolla lausui. Tämä tieto sisälsi, että ensi tappelussa tulisi jumala avuksi."
"Sitä ei sanottu, meidänkö vai vihollisten puolelle."
"Keisari käski kulkemaan eteenpäin ja jo samana päivänä menimme Tigris'in yli. Kauhistuneina näkivät illalla muutamat niistä, jotka olivat tappaneet martyrin Simeon Styliten, hänen seisovan kukkulan harjulla, kädet levitettyinä niinkuin ristiin-naulitun, ja keikuttavan päätänsä polvia kohden. Ja kuitenkin olin minä itse haudannut kuolleen. Yö tuli pimeäksi, pilviä karttui joka suunnalta taivaan rannalle, kaukaa salamoiden, aivan kuin olisivat valmistautuneet taisteluun toisiansa vastaan. Jyrinä läheni yhä, kauhu-ääniä, jommoisia emme ennen olleet kuulleet, alkoi ympärillämme kuulua, ja kun salamain leimahtaessa taivaan syvyydet aukenivat, näytti siltä, kuin olisivat lukemattomat hohtavat haahmot sieltä katsoneet meitä. Joka legionalle näytti, kuin vieressä seisovat legionat olisivat liikkuneet suuressa sotataistelussa, miekkojen ja keihäitten kilinä kuului yltympäriltä, eikä kuitenkaan ollut missään taistelua. — Pimeässä tuntui siltä, kuin olisi koko meidän sotajoukkomme keräynyt ainoaksi sekasortoiseksi ryhmäksi, jossa kaikkialla toinen soti toistansa vastaan; hevosväki ryntäsi jalkaväen kimppuun, tribunit riensivät rivien etupäässä, ja sotajoukot karkasivat hävittäen toistensa päälle. Ainoastaan silmänräpäystä kestävän salaman valossa näimme, että kaikki legionat seisoivat rauhallisesti säännöllisinä nelikulmina, paikoiltansa liikkumatta. Silloin lensi yht'äkkiä hirveällä ryskeellä mutkitteleva tulenliekki alas ja iski suoraan riveihimme. Vahva maa tärisi allamme, ja ympärillämme vavahti ilma. Kauhistus painoi meidät alas polvillemme; jokainen elävä kätki piillen kasvonsa maan rintaan ja hirvittävä ääni kumahdutti korviimme mahtavan Jumalan tuomion. Kun taas loimme silmämme ylös, paloi suuri valkea keskellä leiriämme. Salama oli sytyttänyt keisarin teltin. Ei kukaan uskaltanut sammuttaa; sisällä olivat keisari ja sotajoukon suojelus-jumalain kuvat. Kaikki paloi. Nämäkö siis ovat jumalamme? Oh, Mesembrius, se on varma, että meidän ylitsemme elää näkymätön olento, joka on taivaan ja maan Herra, ja nuot hengettömät kivikuvat, joita palvelemme, eivät voi itsiänsäkään suojella."
Mesembrius puristi hiljaa Manlion kättä. Hän oli kuullut kylläksi.
"Älkäämme enää tuosta puhuko. Te käännyitte takaisin sen voiman vaikutuksesta, joka vastaanne astui. Se oli Jumala. Kuinka käytti sotajoukko itseänsä tämän perästä?"
"Ei ollut mahdollista saada sitä eteenpäin kulkemaan. Sotamiehet rakensivat umpinaisen muurin sen paikan ympärille, johon Carus Augustus ja Roman suojelus-jumalat auttamattomasti olivat palaneet. Siellä seisoo se rakennus erämaan keskellä ilman ovea ja ikkunata, jottei ihmisjalka astuisi Jumalan kiroomaan paikkaan. Sotajoukko valitsi itsellensä Numerianon päälliköksi ja vaati, että hän veisi sen takaisin Illyriaan. Minut lähetettiin edeltäpäin tuomaan tämän sanoman Carinolle, ja se on syy, jonkatähden nyt näemme toisiamme."
"Toivonpa, että vielä usein tulemme toisiamme näkemään. Hauska on saada jäädä Romaan, eikö niin?"
"Ei minulle, minä haluaisin lähteä takaisin legionani luo."
"Oh, siis et ole todella nähnyt Carinon circus-teateria, et komeita juhlapelejä, joita ainoastaan Romassa on mahdollinen toimeen panna? et ole ihaillut Antonion kylpylaitoksia ja niitten kalliilla kivillä koristettuja seiniä, etkä ruusulta hajuavia kylpöjä. Etkö kuitenkaan haluaisi olla Romassa, Manlius?"
"Olen nähnyt kaikki, eivätkä ne minua huvita. Mitä huolin minä, arvilla peitetty legionan-soturi, joka vasta olen tullut Skytian rajoilta, teidän circusten verta-vuodattavista, turhanpäiväisistä ilveistä. Täällä tehdään leikistä sotaa, me teemme sodasta leikkiä. Kylpy-laitoksia en ole koskaan ihaillut; lämpöinen kylpy on sopiva ainoastaan Qviriteille, mutt'ei sotamiehille. Verta voi kylmälläkin vedellä pestä pois, lika vaatinee lämpöistä."
"Mutta kolmas asia on vielä kysymättä. Etkö ole Romassa löytänyt kauniita naisia? mutta minkätähden niin kyselenkin? Kyllä he sinun löytävät, vaikk'et sinä heitä hakisikaan. Oh, Roman kaunottaret eivät ole ylpeät, eivätkä pöyhkeät. Jos vaan olet ilmestynyt forum'ille, sinä tuommoinen ylevä, jalo nuorukainen, ei tarvitse kysyäkään, eivätkö he sinuun tarttuneet, eivätkö kappaleiksi repineet niinkuin bakkantinnat Orpheuksen?"
"Ah, Mesembrius, ei liimavirvellä kotkaa pyydetä."
"Kyllä kai, kyllä kai! Minkätähden sinä olisit kotka enemmin kuin muutkaan. Tiedäthän, että kyyhkyset pesivät Mars'in[7] kypärään. Kyllä kai! Huonosti teeskenteleminen sinun kasvoillesi sovi. Punehduit kumminkin ja loit silmäsi maahan. Miksi tahdot minua, vanhaa miestä pilkkana pitää? vai olisivatko Roman tavat muuttuneet Carinon hallitessa, ja sen sijaan, että tähän asti, jos kuuden Vestan[8] neidon joukosta joku kuoli, tuskin kukaan tuli saapuville täyttämään hänen paikkaansa, pyrkisivät nyt yht'äkkiä hänen papiksensa kaikki, jotka tähän asti ovat olleet Aphroditen[9] palvelnksessa."
"Sitä en ole väittänyt, Mesembrius."
"Siis päinvastoin. Noh, älä kiellä, sinä olet ollut oivallisissa seikkailuksissa, aivan loistavissa! Viisi, kuusi rakastunutta nuorta naista ympäröitsi sinua yhtä haavaa, heittäen sydämensä, elämänsä jalkojesi juureen; sinä valitsit heistä kauniimman, joka hartaimmalla hehkulla halasi ja suloisimmin suuteli, tai et hennonut valita heistä, vaan pidit kaikki? Aamulla pani yksi seppeleensä päähäsi, illalla toinen; yhdelle vannoit uskollisuutta kuun kautta, toiselle päivän kautta, ja uskollisesti pysyit valassasi molemmille? Aivan oivallista, aivan loistavata! Nämät on nuoruuden riemuja, Manlius! myös minäkin olin semmoinen, kun olin nuori."
"Mutta, Mesembrius, et anna minulle suun vuoroa; mitä puhut, ei minua koske. Sen mielelläni myönnän, että Romassa ollessani orjat, jotka heidän nais-hallitsijansa minulle lähettivät, vaivasivat minua paljon enemmin, kuin näitten naisten miehet, joiden luoksi minua lähetettiin, mutta minun ei ole tapana tuommoisista lähetyksistä huolia. Olen syntynyt Manlion suvusta, jossa on ollut vanha tapa, ett'ei mies eläessään rakasta kuin yhtä naista, mutta rakastaa häntä uskollisesti; jos tämä kuoli, eli hän ikänsä kaiken murheessa; jos hänen vaimonsa hänet petti, hän tappoi sen; jos vaimo häväistiin, kosti mies hänen puolestansa."
"Kauniisti sinä puhut, Manlius; mutta minä näen sormessasi sormuksen kiiltävän, jossa on niin kalliita kiviä, ettei ole miehellä tapana semmoista pitää, jos ei se ole naisen sormesta hänelle annettu."
"Oikein sinä päätätkin. Tämän sormuksen on minulle antanut nuori nainen, ja syy siihen, että sitä sormessani pidän, on sinun."
Kummastellen katseli Mesembrius nuorukaista, siinä uskossa, että hän päihtyneenä laski mielettömiä.
"Minunko, Manlius? Mitä minun on tekemistä sinun sormuksesi kanssa?"
"Kun eilen illalla päivän laskun jälestä läksin Capitoliosta, pisti hunnulla peitetty nainen ohukaisen kirjekääryn käteeni ja katosi samassa kiireesti pylväs-rivien väliin; kääry oli kiinnitetty tällä sormuksella, uteliaisuudesta sen avasin ja luin nämät salaiset sanat: 'Manlius Sinister! sinä rakastat erästä neitoa, jonka isä on sinulle hyvä ystävä. Tätä harmaapäistä miestä ja nuorta tyttöä uhkaa vaara, jota, paitsi jumalia ja heidän vihamiehiänsä, ainoastaan minä tunnen. Jos tahdot saada siitä tiedon, niin joudu minun luokseni. Tämän kirjeen saattaja odottaa sinua pyhän sillan päässä yöt, päivät, joka tunti, siksi kun tulet. Kun näytät hänelle tämän sormuksen, vie hän sinut minun luokseni.' Alle oli kirjoitettu: 'Nainen, joka lapsuudesta asti sinua jumalaksensa ihailee, ja jota sinä ylenkatsot; joka on niiden ihmisten vihan alainen, joita hän tahtoo pelastaa.'"
"Manlius, sinä puhut kummallisia."
"Asia on minulle mahdoton selittää. Kenenkä on mahdollinen nähdä sydämeni salaisimmat pohjukat, jotta siitä voipi lukea tunteeni? Unen-näköni ovat antaneet minut ilmi, kun joku voi tietää, että minä tytärtäsi rakastan, jonka neljä vuotta sitten näin, ja jota en siitä hetkestä voi unohtaa? Ja kuka tämä nainen mahtanee olla, joka tahtoo pelastaa toista naista, jonka hyväksi hän on valmis oman lempensä uhraamaan?"
Mesembrion kasvot synkistyivät. Malja oli jo kauan seisonut koskematta miesten edessä. He olivat puheen kestäessä kokonaan selvinneet, mutta avoinna pysyivät kuitenkin heidän sydämensä, jotka tulistuttava viini oli avannut.
"Näytä likemmältä tuo sormus", lausui Mesembrius matalalla äänellä.
Manlius ojensi hänelle kätensä, sormuksen kivi oli korea kamea. Purpurankeltaisesta sardonipohjasta oli veistetty valkoisen, kauniin kreikanmuotoisen naisen rintakuva.
Otsa rypyissä katseli Mesembrius kameakiveä, käänsi päänsä pois ja katsoi taas tarkkaan, mutta yht'äkkiä lykkäsi hän sen inholla luotansa ja painoi murtuneella mielin harmaan päänsä rintaa vasten.
"Miksi synkistyvät kasvosi?" kysyi Manlius. "Tunnetko tätä sormusta, tunnetko sen omistajaa?"
"Tunnen", vastasi vanhus, synkästi.
"Sano, ken hän on."
"Ken?" lausui ukko leimahtavin silmin. "Ken? Julkea portto, inhottava jalkavaimo, jonka hengestä syntyy rutto Roman kansalle, jonka oleminen häpäisee luomisen töitä, jonka päälle hänen oma isänsä on laskenut niin paljon kirouksia, että, jos ne toteutuisivat, se maa ei kasvaisi ruohoa, jota hänen jalkansa ovat astuneet, ja itse laupeus kauhistuksella kääntyisi pois hänen luotansa."
Hillittömät nyhkäykset sortivat ukon viimeisiä sanoja.
"Kuka on tämä nainen?" huusi Manlius, kavahtaen ylös tuoliltansa.
"Tämä nainen on minun tyttäreni", voikkasi vanhus ääneen vaikeroiden.
"Glyceria?"
"Helvetti!" huusi ukko kiroten, kuin jos olisi tämä nimi häntä hirveästi kauhistuttanut.
Manlius veti sormuksen sormestansa ja läheni sen kanssa ikkunata, jonka alla Tiber-joki juoksi. Ukko huomasi hänen aikomuksensa.
"Älä heitä sitä veteen. Joku kala sattunee sen nielemään, kalastajat saavat kalan pyydyksiinsä ja se joutuu taas päivän valoon. Se myrkyttää Tiberin veden, ja ne, jotka sitä juovat, kuolevat siitä. Pidä se itsellesi. Mielessäni on syntynyt tuuma, jota vasten sinun täytynee tätä sormusta pitää. Sinä pidät nyt tätä sormusta minun tähteni, niin, kuin sanoit."
"Siitä syystä olen sitä pitänyt, että tarvittaessa voisin sinua varjella."
"Kiitoksia, Sinister! Sinä rakastat siis minua ja tytärtäni myös; kiitoksia, Manlius, me olemme siitä kiitolliset, minä annan rakkaudestasi vanhuuteni, hän antaa siitä nuoruutensa. Me olemme aina sinua rakastaneet, aina sinua pitäneet perhekuntamme jäsenenä. Jos tahdot meitä vaarasta suojella, niin pidä tämä sormus — mene sen kanssa, mihinkä ottavat sinua viedäksensä, — hae häntä, joka on sen lähettänyt, — ja surmaa hänet."
"Mesembrius, hän on tyttäresi!"
"Tokkohan basiliski on sen linnun poika, jonka pesään hän on munittu?"
"Hän tahtoo kuitenkin juuri nyt pelastaa sinua tietymättömästä pahasta."
"Ei ole maailmassa minulle suurempaa pahaa, kuin hän. Mitä rutto, maan-järistykset, hirmu-myrskyt ja mestaus-lava ovat maailmalle, se on minulle hänen nimensä. Jos pääsisin häntä likelle, surmaisin hänet paikalla."
"Hän tahtoo sinut pelastaa."
"Älä usko häntä; jokainen hänen sanansa on valhetta; hän on pettänyt isänsä ja pettää jumalatkin. Hänen kasvonsa näyttävät niin viattomilta kuin nukkuvan lapsen. Jos hän puhuu, joudut innostukseen, jos päästät hänet puheillesi, viekoittaa hän tikarin kädestäsi; hän lumoo sinut, turmelee sielusi ja muuttaa luontosi; luotteillansa murtaa hän sydämesi jäntevyyden, että tulet semmoiseksi pelkuriksi, kuin piesty orja. Hän ei punaa poskiansa kuin muut naiset, vaan sieluansa. Nyt houkuttelee hän sinun luoksensa sillä, että muka tahtoo sinun avullasi pelastaa minun ja Sofronian, ja jos et sinne tultuasi sysää miekkaasi hänen sydämeensä, ennenkuin hän pääsee sanaakaan virkkamaan, taivuttaa hän sinua meitä tappamaan."
"Voi, Mesembrius, mitä on hän sinulle tehnyt, että näin hänestä puhut?"
"Mitä hän on tehnyt? Hän on haudannut minut ennen kuoltuani, hän on lialla tahrannut harmaat hiukseni, myrkyttänyt sydämeni ja varastanut silmieni valon."
"Raivo sinua riivaa."
"Miks'ei riivaisikin? Eikö ole siinä Romalaiselle kiroomisen syytä, kun forum'illa hänelle sanotaan: astu alas hevosen selästä, sillä tyttäresi on kunniansa menettänyt? Voinko mihinkään Romassa kulkea, ilman häpeätäni havaitsematta? Eikö tyttäreni nimi ole julkaistu kaikissa Aevion ja Mavion rivoissa lauluissa? Eikö hän ole ilmestynyt amfiteaterissa naamus-ilveilystä näyttämään käsiä taputtavalle, riemuitsevalle yleisölle? Eikö hän kuljeksi keskellä päivää ilettävän seuruensa kanssa, puettuna kaiken turhamaisuuden loistoon? Syntyykö yksikään irstainen juominki taikka Bachon juhla, jossa ei hän olisi pitoin inhottavana kuningattarena? Oh Manlius, se on hirveä asia, kun hiukset jo ovat harmaat päässä, eikä voi katsoa ihmisiä silmiin, ja kun kaikkialta täytyy kuulla sopotettavan sekä muiden katsannosta lukea: kas tuo on tuo Mesembrius, jonka tytär on Roman turmelija, kas tuo on siittänyt tuon hirviön, mikä joka päivä syö leivän sadaltatuhannelta nälkään nääntyvältä sekä imee heiltä veren. Kavahtakaamme, ett'ei hän meihin koske. — — — Oh, Manlius, usko minua, että vielä kerran olet tämän naisen surmaava."
"En ole koskaan naista tappanut, enkä sitä aiokaan tehdä."
"Muista sanani. Tämä Megära rakastaa sinua; hän tietää myös hyvin, että sinä rakastat toista; että tämä toinen on hänen sisarensa, se ei asiaan kuulu; nämä Messalinat, joilla on pilaantuneet ikenet, pitävät verenkin suhteen väliä, tavallinen veri ei heitä enää miellytä; sisarusten veri on heille makuisin."
"Älä kamalia puhu.
"Minä tiedän mitä sanon, Manlius. Parempi olisi, että varovaisuudesta murhaisit tämän naisen, kuin että sen pian saat tehdä kostosta. Jos näet käärmeen, etkö sitä kuoliaksi polje? Vai odotatko, siksikuin se sinua pistää, voidaksesi sitä syystä tappaa?"
"Sinä olet isä, Mesembrius, minä ymmärrän sinun tuskasi, mutt' en ota niihin osaa."
"Sinä tulet aviomieheksi ja silloin rupeat ottamaan niihin osaa."
"Kuinka voit vaatia, vanha ystäväni, että vihaisin, samassa kuin teet minut autuaaksi? Sinä kerrot vihasta nukkuvalle, joka onnestansa uneksii, sillä aikaa kuin sinä häiritset yön rauhaa kiivailla sanoillasi. Kaikesta sinun puheestasi en kuule muuta, kuin että Sofronia on tuleva omakseni. Tämän sanoman kuulin silloinkin kun julmien Sarmatilaisten sotakiljunta kaikui korvissani, sen kuulin tuimien Lygialaisten yöllisen päällekarkauksen hälinästä, Persian sodan päivänpitkäisessä helteessä; hänen kasvonsa kuvastelivat minulle verestä paisuneen virran aalloissa ja aution erämaan kaukaisella rannalla; hänet näen myös nytkin, kun sinä puhut verestä, ja hurjista sanoistasi pystyy ainoastaan se järkeeni, että hän tulee minun omakseni."
"Totta on todellakin, että kaikki, jotka rakastavat, ovat sokeita."
"Lisää siihen, että kaikki, jotka vihaavat, näkevät liikoja."
"Suokaat jumalat, että olisit oikeassa, että koko maailma voisi sanoa: kas Mesembrius, hyljätty tyttäresi on niin puhdas kuin Diana, parjausta ja tyhjää luuloitusta oli kaikki, mitä hänestä puhuit — — —! Mutta silloinkin sanoisin: sinun pitää tappaa hänet, Manlius, sillä hän on pettänyt koko maailman."
Vanhuksen silmät verestyivät kokonaan ja kaikki hänen hermonsa olivat kovassa jännityksessä; hän vapisi nähtävästi, ja kun hän nousi triklinium-tuolilta, tarttui hän niin ankarasti norsunluiseen sfinxi-kuvaan, joka oli sen syrjässä, että se jäi hänen käteensä.
"Soitot tänne, orjat", huusi hän kaikuvalla äänellä, unohtaen, että hän muutoin oli tottunut puhumaan, kuin kovassa rinnan-ahdistuksessa oleva. — "Manlius, menkäämme levolle, yö jo käypi toista puoltansa; sinä olet näkevä unta rakkaudesta, minä vihasta."
Samassa läksi hän vakavilla askelilla trikilo-salista, kiirehtien puutarhan läpi huoneesensa, kokonaan unohtaen, ettei muka leini sallinut hänen ainoatakaan askelta astua. Hänen palvelijansa lykkäsivät kuruli-tuolin tyhjänä hänen jälkeensä.
Manlius jäi vielä kauan trikilioon, ja vaipuneena syviin mietteisin, nojautui hän balkongin laipioon, joka antoi Tiber-jokeen, ja katseli laineisin, joille nouseva kuu valeli hopeitansa. Kuun-valossa ui mustia veneitä hiljaisuudessa pitkin rantaa, ja murheellisen laulun sointu kuului kaukaa; etäisyydessä näkyi eräässä veneessä valkoinen naismuoto. Manlius ei voinut selittää sydämensä outoja tunteita. Hän uneksi sillä tavalla, kuin ihmisen on tapana valveella ollessaan uneksia; hän uneksi kai Sofronian suloisista, haaveksivista kasvoista.
Hän ei voinut nukkua, sillä hänen sydäntänsä ahdisti; hänen kiihtynyt mielensä halusi taivas-alle. Ottaen miekkansa ja kääriytyen sota-vaippaansa, astui hän veneesen, joka oli kiinnitetty balkongin alle, päästi sen irralleen ja souteli tuon kummallisen laulun ääntä kohden.