VII.
Niinpä kävi kuin isäntäpaimen oli arvellut; kun lehmäkarja saapui Polgárin ylimenopaikalle, niin se ei päässytkään tulvaveden tähden toiselle rannalle. Tisza-, Sajó- ja Hernád-virrat tulvivat yhtaikaa. Niin korkealla oli vesi, että jo sillankannen peitti. Lautta oli vedetty maalle ja sidottu rannalla kasvavaan piilipuuhun kiinni. Samea tulvavesi kuljetteli mukanaan juurinensa irti revityitä puita. Sorsia, kuikkia ja telkkiä uiskenteli parvittain tulvavedessä; ne näet eivät silloin pelkää pyssymiestä.
Sangen harmillista oli, että liike näin tuli seisautetuksi. Herttuan lehmistä puhumattakaan oli se ikävä asia markkinamiehille, jotka olivat Debreczenistä ja Ujvárosista matkalla Onodin markkinoille ja joiden rattaat seisoivat siellä paljaan taivaan alla vesiallikossa, kun miehet loikoilivat lauttaajan tuvassa.
Frans Lacza tuli heiniä ostamaan karjallensa, osti koko suovan.
— Täällä saadaan kyyristellä ainakin kolme päivää!
Onni oli onnettomuudessa, että markkinaväen joukossa oli vaimo, joka rupesi ruokaa valmistamaan. Hänellä oli mukana aimo pata ja tuoretta sianlihaa. Heti hän rupesi tekemään kauppaa tavarallansa; tilapäinen keittiö kyhättiin kokoon maissin oljista. Polttopuita ei tarvinnut ostaa, niitä toi Tisza-virta. Viiniä oli lauttaajalla myydä; kehnonlaista se oli, mutta meni paremman puutteessa mukiin. Muuten unkarilainen aina ottaa matkaan lähtiessään mukaan taskumatin ja ruokapussin.
Kuluipa aika tätenkin tehtäessä tuttavuuksia toisten kanssa.
Debreczeniläinen suutari ja Balmaz-Ujvárosin nahkuri ovat tuttuja entisestään. Räätäliä joka ihminen muutenkin sanoo "kummisedäksi"; piparkakkujen myyjä vain istuu eri pöydässä, luulee näet olevansa muita parempi, kun hänellä on punakauluksinen röijy yllä, mutta kuitenkin sekaantuu hän yhteiseen keskusteluun. Myöhemmin saapui sinne muuan hevoskauppias, mutta hän sai jäädä seisomaan, kun oli niin juutalaisen näköinen. Mutta kun karjapaimen astui sisään, niin heti koetettiin saada hänelle sijaa pöydän ääreen, karjapaimen on näet arvossapidetty mies kaupunkilaistenkin kesken. Molemmat mähriläiset saivat jäädä ulos karjaa vartioimaan.
Keskustelu oli tasaista ja hiljaista, kun Pundorin matami ei vielä ollut saapunut. Mutta kun hän ehtii paikalle, niin ei enää toiset taida saada sananvuoroa. Hänen rattaansa olivat näet tarttuneet kiinni liejuiseen tiehen, hän kun matkusti yhdessä lankonsa, puusepän kanssa. Tämä vei koreiksi maalattuja arkkuja Onodin markkinoille, Pundorin matami taasen piti yleisön varalla saippuaa ja talikynttilöitä. Karjapaimenen astuessa tupaan oli se jo niin täynnä tupakansavua, että tuskin eteensä saattoi nähdä.
— Kertokaapas, — jatkoi puhetta suutari kääntyen nahkurin puoleen, — te kun siellä Ujvárosissa olette lähempänä Hortobágyin majataloa kuin me, miten se krouvarin tyttö sille hevospaimenelle sai myrkkyä annetuksi.
Karjapaimenesta tuntui, kuin olisi sydämeen pistoksen saanut.
— Niin se oli, että kaunis Klaara höysti ketunleivällä lampaanpaistin, jota hän laittoi Santeri Decsille.
Leivoksien myyjä puuttui puheeseen:
— Mutta minä olen taas kuullut, että hän antoi Santerille simaan jotain huumaavaa velhonmyrkkyä.
— Totta tuo herra sen asian paremmin tietää. Kultavitjatkin on kellossa! Sieltä Ujvárosista haettiin rykmentin välskäri avaamaan kuolleen hevospaimenen ruumista, ja hän oli löytänyt sen sisälmyksistä ketunleipiä. Ne on pantu väkiviinaan. Lakiin ne tuodaan todisteiksi.
— Jopa se herra sai hevospaimenelta hengenkin. Mutta eihän se kuollutkaan myrkystä, vaan tuli hulluksi, jotta täytyi viedä mies Budaan. Siellä saavat otella hänen päänsä kanssa, myrkyn voima näet meni kovasti päähän.
— Mitä vielä! Vai vietiin Budaan! Hautaan mies vietiin kuin vietiinkin. Minun vaimoni kuuli sen itseltä tekokukkien laittajalta, joka oli Santeri Decsin arkullekin kukkia valmistanut. Pyhäin pariin on päässyt.
— No, täällä on Csikmákin rouva, meidän ruuanlaittajamme; hän on lähtenyt Debreczenistä päivää myöhemmin kuin me. Kutsutaan hänet sisään, hän varmaan tietää asianlaidan.
Csikmákin rouva kerkesi vain ikkunan takaa lausumaan mielipiteensä; ei näet uskaltanut jättää kiehuvaa kattilaansa. Hän tiesi, että tuo myrkytetty hevospaimen jo oli haudattukin; Debreczenin kanttori oli veisaamassa ja esipappi piti peijaispuheen.
— Entä miten tytön kävi? — kuului yhtähaavaa monen suusta.
— Tyttö karkasi tiehensä. Pakeni kultansa, erään karjapaimenen kanssa, jonka neuvosta hän oli hevospaimenen myrkyttänyt, ja yhdessä he nyt paraikaa muodostavat rosvojoukkoa.
Frans Lacza kuunteli tätä kaikkea tyynesti, olematta millänsäkään.
— Juoruja! Joutavia — tiuskui leivoksien myyjä. — Nyt ei Csikmákin rouva tietänytkään oikein. Tyttö otettiin heti kiinni, pantiin rautoihin ja vietiin santarmien keskellä linnaan. Minun poikani näki omin silmin, kun häntä vietiin kaupunginvankilaan.
Karjapaimen kuunteli paikaltaan liikahtamatta.
Nyt tuli sisään suurella töminällä joukon viimeinen, jo ennen mainittu Pundorin matami. Ensin astui hän itse sisään, heti perässä ajaja ja sitten lankomies, laahaten perässään suurta matka-arkkua.
— No, kertokaa nyt heti, matami, miten kävi krouvarin tytön, joka sen hevospaimenen myrkytti?
— Kyllä kerron, ystävä-kullat, kun ensin vähän huoahdan. — Hän istahti lankonsa suurelle arkulle, ja paras paikka se olikin, sillä penkit ja tuolit olisivat saattaneet särkyä hänen suunnattoman ruumiinsa alla.
— Saatiinko kaunis Klaara kiinni vai pääsikö pakoon?
— Voi ystäväiseni! Jo hän on saanut tuomionsakin. Kuolemantuomion; ylihuomenna hänet mestataan. Tänäpänä saapuu mestaaja Szegedistä; hänelle on saatu asunto "Valkoratsun" ravintolasta, mutta "Härkösessä" ei hänelle tahdottu millään ehdolla antaa kortteeria, ja se on niin totta, kuin minä tässä istun. Kuulin sen itse vanginvartijalta, joka käy luonani kynttilöitä ostamassa.
— Minkälaisella kuolemalla hänet lopetettaneen?
— Olisi kyllä ansainnut tulla roviolla poltettavaksi, ja jos vielä olisi vanha laki, niin kyllä se tehtaisiinkin, mutta nyt vain hakataan pää poikki. Ja tyttö on sentään vapaata sukua, hänen isänsä ei ole maaorjana ollut. Sellaisia vain mestataan.
— Älkäähän nyt, hyvä matami! — väitteli leivoksien kauppias. — Eihän vapaa sukuperä nyt enää meidän päivinä mitään maksa. Kun minä ennen 1848 otin ylleni hopeanappisen päällysviittani, niin minua pidettiin aivan vapaasyntyisenä, eikä Pestin sillalla koskaan vaadittu minulta siltarahaa; mutta jos nyt otan ylleni tuon hopeanappisen, niin…
— Älkää siinä nyt ruikuttako hopeanappistanne! — puuttui räätäli hänen puheeseensa. — Antaa matamin kertoa mitä tietää: mikä oli syynä, että nuori tyttö meni tuollaista murhaa tekemään?
— Ai! Sepä vasta onkin asia! Sen yhteydessä on toinenkin murha. Tuonnoin kävi täällä muuan rikas karjakauppias Mährinmaasta lehmiä ostamassa. Hänellä oli paljon rahaa mukana. Kaunis Klaara ja hänen henttunsa, tuo karjapaimen näetsen, yksissä neuvoin murhasivat sen karjanostajan ja heittivät ruumiin Hortobágyin jokeen. Hevospaimen, joka myöskin oli mieltynyt tyttöön, sattui näkemään heidän tekonsa. Sentähden he ensin antoivat hänellekin osan rosvoamistaan rahoista, mutta myrkyttivät hänet sitten tehdäkseen hänet vaarattomaksi.
— Eikö tuota karjapaimenta olekkaan otettu kiinni? — kysäisi suutari ällistyen.
— Otettaisiin, jos saataisiin. Mutta se on kadonnut tietymättömiin. Santarmit ovat liikkeellä häntä pustalta etsimässä. Häntä on jo julkisesti peräänkuulutettu. Hänen ulkomuotonsa on kaikkien tiettäväksi ilmoitettu. Itsekin olen sen lukenut. Sata taalaria luvataan palkinnoksi sille, joka hänet saa kiinni ja tuo elävänä lain kouriin. Minä kyllä miehen tuntisin!
Jos Frans Laczan sijassa tässä nyt olisi istunut Santeri Decsi, niin olisi tästä voinut syntyä aika himphamppu. Olihan ihan tarjolla mainio teatteritemppu. Ei muuta kuin lyödä mäjähyttää lyijypäisellä kepillä pöytään, työntää tuoli takaa kumoon ja karjaista joukkoon: "Minä olen sama mies, jonka peräänkuulutetaan! Kuka haluaa nyt ansaita sata taalaria?"
Koko seura olisi pötkäissyt pakoon, kuka kellariin, kuka uuniin.
Mutta karjapaimenella ei ole sitä luontoa. Hän on tottunut lapsuudesta järkevään, maltilliseen menettelyyn. Sarvikarjasta hän sen on oppinut.
Kysäisi vain kyynäspää pöydän nojassa matamilta:
— Tuntisiko matami todellakin tuon virallisen kuulutuksen johdolla sen karjapaimenen?
— Jottako tuntisinko häntä? Miksen tuntisi? Monta kertaa on hän käynyt luonani saippuata ostamassa.
Nyt katsoi hevoskauppiaskin parhaaksi puhua tietonsa
— Mutta kuulkaas, matami hyvä, mitä karjapaimen saippualla tekee? Heillähän on kaikilla siniset paidat ja housut, jotka eivät saippuata kaipaa, vaan rasvassa ne pojat liinavaatteensa keittävät.
— No olipa tuokin jotain olevinaan! Kaikkia pitää kuulla! Eikö saippuaa käytetäkkään muuhun kuin pesuun, vai kuinka? Vai eivätkö karjapaimenet ajakkaan partaansa? Pitääkö karjapaimen sellaista pitkää partaa kuin mikäkin juutalainen kaupustelija?
Koko seura remahti nauramaan nolatulle viisastelijalle.
— Minuako tarkoititte? — ärähteli hevosmies.
Karjapaimen kysäisi taas tyynellä äänellä saippuamatamilta:
— Tiedättekö tuon rikollisen paimenen nimeä?
— Miksen tietäisi. Mutta kun ei tule nyt kielelleni. Tiedän sen yhtä hyvin kuin oman sikiöni. Nimi on juuri kielen päässä, mutta…
— Eikös se ole Laczan Franssi?
— Niin, niin on! Laczan Franssi se on, hitto vieköön! Nyt jo muistan.
Ehkä tekin tunnette miehen?
Mutta paimen ei nytkään ilmoittanut, että tunsi tuon miehen yhtä hyvin kuin oman isänsä ainokaisen pojan, vaan kopisti levollisena piippunsa perät kouraan, pani pesään uutta tupakkaa, nousi seisomaan, laskien tukevan keppinsä tuolin nojalle merkiksi, että se on häntä varten, jottei kenkään muu menisi siihen istumaan, ja astui sytytettyään piippunsa pöydällä palavasta ainoasta kynttilästä ulos vierastuvasta.
Sisään jääneet rupesivat tuomaan julki hänestä tekemiänsä havaintoja.
— Tuota miestä näkyi jokin raskas kuorma painavan.
— Ei hänen katsantonsa minuakaan miellyttänyt.
— Ehkäpä tiesi mies jotain hevospaimenen murhaamisesta.
Hevoskauppias taasenkin onnettomuudekseen puuttui toisten keskusteluun:
— Arvoisat herrat ja naiset! Tahdon vain nöyrimmästi julkilausua itse tekemiäni havaintoja. Eilen iltapäivällä kävin Ohatin pustalla hevosia ostamassa ja näin siellä tuon kuolleeksi ja myrkytetyksi mainitun Santeri Decsin niin raittiina ja terveenä kuin eheä omena; itse hän oli suopungilla ottamassa kiinni myytäviä hevosia laumasta. Se on niin totta kuin elän.
— Katsoppas sitäkin sen vietävää! Aikoo tässä vielä meitä eksyttää valheillaan, — murisi suuttuneena koko seura. Mutta kyllä hän siitä saikin. Ei muuta kuin niskasta kiinni ja hyvää kyytiä ulos tuvasta.
Näin ulos heitettynä tämä matkamies pihalla rähjääntynyttä hattuansa laitellen mökötteli itsekseen, tehden tapauksesta johtopäätöksiä:
— Miksi minulle tämä? Mitä juutalainen totuudella?
Karjapaimen taasen meni laumansa luo ja käski mähriläisten miesten vuorostansa mennä juomatupaan ottamaan myöskin viinilasin. Siellä on hänen tuolinsa vapaana, se jonka nojassa hänen keppinsä on; sillä aikaa lupasi hän vartioida karjaa.
Tällä välin otti hän kedolta palan "orvonturvetta" ja kätki sen päällysviittansa hihaan.
Mitä hän sillä tarkoitti?