VIII.
Hyvä on, ettei kukaan tiedä — paitsi hortobágyilaiset — mitä se "orvonturve" oikeastaan on, jota kedolta kootaan. — Se vain on varmaa, ettei se mikään kukkanen ole. — Se on pustan paimenten ainoa polttoaine.
Mieleen tässä johtuu kertomus, miten muuan unkarilainen tilanhaltija, kun oli pakko vapaussodan jälkeen paeta ulkomaille, valitsi piilopaikakseen vapaan Sveitsin, mutta kun hän ei voinut tottua noihin suunnattoman korkeihin vuoriin, niin hän usein kesällä sulkeutui huoneeseensa, otti esille palan tuota orvonturvetta, jota hän oli koonnut karjalaitumelta, sekä sytytti sen tulisijassa palamaan. Silloin hän silmät ummessa sen hajua tunnustellen oli mielikuvituksissaan olevinansa Unkarin Alamaan tasangolla karjalaumojen ja kellokkaiden keskellä uneksien sitä, mitä hänen sielunsa himosi…
Kun "orvonturpeen" savulla oli niin hurmaava vaikutus sellaiseen hienonenäiseen ihmiseen, niin sitä uskottavampi on se tapaus, jonka pian tulen kertomaan.
Kaksi päivää olivat matkustajat jo saaneet viipyä Polgárin ylimenopaikalla; mutta kolmannen vastaisena yönä noin puoliyön tienoissa lauttaaja toi sen ilosanoman odottaville, joilta oli jo lopussa sekä kärsivällisyys että elintarpeet, että virta oli hyvästi laskenut. Huomisaamuna varmaan pääsee ylitse, lauttaa pannaan jo kuntoon.
Kiireimmiten riensivät ne, jotka kulkivat rattailla, työntämään ajoneuvojansa lautalle, ihan toistensa viereen; sitten vasta talutettiin hevoset.
Sen jälkeen tuli sarvikarjan vuoro. Nekin mahtuivat, kun hyvin ahtaaseen pantiin.
Viimeiseksi talutettiin lautalle sonni, yleisö kun sitä pelkäsi.
Jäljellä oli vain karjapaimen hevosensa kanssa.
Molemmat mähriläiset saivat sijan rattaiden ja lehmien välissä.
Mutta ei vielä varsin päästy matkaan, sillä virran yli pingotettu vetotouvi oli liian kireällä, niin että siihen tuskin ulottui; piti odottaa kunnes se auringonpaisteessa vähän kuivuisi ja höllentyisi. Kovasti se jo ainakin höyrysi.
Jotta odotusaika paremmin kuluisi, hyväksyttiin karjapaimenen esitys, että laitettaisiin kalakeittoa. Ei ollut enää ihmisillä muuta syötävää. Olihan pata lautalla, ja kaloja oli kyllin. Lapioilla toivat lauttamiehet käsin kiduksista kiinni ottamiansa kaloja lätäköistä, minne tulvavesi oli niitä jättänyt, lihavia toutaimia, monnia ja lohenmullojakin. Pian ne perattiin, leikeltiin palasiksi ja pistettiin pataan kiehumaan.
Tähän asti meni kaikki mukiin, mutta nyt oli kysymys, kellä oli vielä jäljellä "turkinpippuria".
Näitähän on jokaisella kunnon unkarilaisella aina mukana eväspussissa, mutta kun on tässä kolme päivää oltu odotuksissa, niin ei ole ihme, jos pippurit ovat kaikilta loppuun kuluneet. Eikä ilman niitä kalakeitto maistu miltään!
— No minulla on, — vastasi karjapaimen ja otti viittansa hihasta esiin puurasian. Näyttääpä olevan varovainen ja tarkka mies, on säästänyt pippurinsa viimeiseen tarpeeseen ja saattaa nyt tehdä hyvän työn koko matkustavalle yleisölle.
Mutta pata oli tulella lautan toisessa päässä. Karjapaimenen täytyi sentähden astua pitkin lautan parrasta päästäkseen sen luo, elukat kun olivat välissä. Eikä kukaan liioin mielellänsä anna pippurirasiataan toisten käsiin.
Sillä aikaa kuin lauttaaja-isäntä höysteli padassa kiehuvia kaloja noilla pippurilla — joita muutamat tiedemiehet sanovat myrkyllisiksi, vaikka on olemassa niinkin karskia kansoja, jotka niitä saattavat syödä, — paimen salaa pisti "orvonturvetta" tuleen padan alle.
— Kuinka tuo kalakeitto tuntuukin käryiseltä ja pohjaanpalaneelta! — huomautti suutari hetken perästä.
— Se ei enää tunnu vain, se jo haisee siltä! — oikaisi räätäli.
Mutta vielä enemmän turpeen väkevä savu meni elukkain nenään. Ensin sonni alkoi käydä levottomaksi. Turpa pystyssä se ravisteli kaulassaan riippuvaa kelloa ja ammahteli ehtimiseen; sitten se painoi päänsä alas, häntä nousi ilmaan, ja elukka rupesi kauheasti mylvimään. Ja nyt lehmätkin, aivan kun kiiliäistä pakoon, levottomasti hyppelemään ja ammumaan toistensa selkään yritellen; kaikki pyrkivät ne lautan laidalle.
— Jeesus Maaria! Pyhä Anna! Me hukumme! — äännähteli lihava saippuamatami.
— Istukaa vain te matami lautan toiselle partaalle, niin se kyllä tulee tasapainoon! — pilaili suutari.
Mutta pila pois! Miesten oli lujasti tarttuminen vetotouviin voidakseen pitää lauttaa tasapainossa, sen toinen parras kun arveluttavasti läheni veden pintaa.
Nyt sonni mylvähti kerran tuimasti ja hyppäsi aika harppauksella lautalta veteen. Eikä aikaakaan, niin hyppelivät kaikki neljäkolmatta lehmää perässä virtaan.
Lautta kulki silloin jo keskivirrassa.
Elukat uivat takaisin rannalle, mistä oli tultukin.
Molemmat mähriläiset huutelivat lauttamiehille, että pitää palata takaisin heti paikalla karanneita elukoita hakemaan.
— Mitä hittoa! Ei takaisin! — huutelivat markkinamiehet. — Meidän pitää päästä ylitse. Muutenkin jo markkinoilta myöhästytään.
— Älkää yhtään haikailko, pojat, — virkkoi aivan tyynenä karjapaimen.
— Kyllä minä pian eläimet palautan.
Näin sanoen hän hyppäsi ratsunsa selkään, kannusti sitä kerran ja antoi sen hypätä laidan yli virtaan.
— Pian paimen ne saavuttaa! Ei pidä yhtään pelätä! lohdutteli suutari epätoivoisia Mährin miehiä.
Mutta toista mieltä oli rannalle jäänyt hevoskauppias, jolla ei enää ollut hevosille tilaa lautalla ja joka ei itsekään tahtonut antaa niitä vaaraan toisten elukkojen joukkoon.
— Te ette ikinä enää tuota karjaa saa nähdä! Kyllä se nyt on mennyttä! — huuteli hän rannalta lautalla meneville.
— Mitä se Pilatuksen pyöveli siellä taas puhuu? — Suutari ihan suuttui. — Olisi tässä siansääri, niin heittäisin sillä niskaan.
Karja ui viistoon suuntaan Hortobágyin puoleista rantaa kohden ja nousi matalalle päästyänsä kauniisti maalle. Paimen jäi jälkipuoleen. Sarvikarja pääsee vedessä eteenpäin paremmin kuin hevonen.
Saavuttuansa rannalle paimen irroitti kaulastaan pitkän piiskansa ja läimäytti sillä kovasti muutamia kertoja.
— Ahaa! Jo se rupeaa niitä palauttamaan! — puhelivat nyt markkinamiehet mähriläisiä lohduttaen.
Mutta piiskan läimäykset vain pelottavat sarvikarjan nopeampaan juoksuun.
Tämä lehmien lautalla tekemä kepponen antoi matkustajille aihetta laajaan ajatustenvaihtoon. Lauttamiehet vakuuttivat, ettei tämä suinkaan ollut ensimmäistä kertaa. Usein Hortobágyista tuodut elukat saavat sen sisun, että tuntiessaan lautan liikkuvan vedessä yhtäkkiä hullaantuvat, hyppäävät veteen, uivat rannalle ja karkaavat takaisin pustalle.
— Ihmisessäkin on isänmaanrakkautta, — vakuutteli vehnästenmyyjä, joka oli lukenut paljon kirjoja ja tullut niistä tuon taudin tuntemaan.
— Niin kai! — selitti saippuakauppias, — lehmät karkasivat kotia, kun heidän vasikkansa jäivät sinne. Siinä tehtiin väärin, kun vietiin emät pois vasikoittensa luota.
— Toista minä tuumaan, — virkkoi suutari, joka jo virkansakin puolesta oli epäileväinen. — Olen usein kuullut, että viekkaat betyárit tahtoessaan hajoittaa laumaa pistävät rasvaa piippuunsa tupakan sekaan. Kun nauta tuntee nenässään tuon hajun, niin se villiintyy ja lähtee karkaamaan tiehensä. Paimen junkkari silloin helposti saattaa siepata laumasta jonkun hiehon tai mullikan. Olin äsken juuri tuollaista hajua tuntevinani.
— Ettekä kuitenkaan lähtenyt karkuun. — Tälle sanallekos vasta naurettiin.
— Varroppas, räätäli! Kunhan vain tästä päästään rantaan.
Mutta nuo molemmat mähriläiset eivät pitäneet tuota karjan kepposen selittelemistä ensinkään naurun asiana, vaan nostivat sellaisen ulinan ja vaikerruksen kuin tappiolle joutunut mustalainen.
Vanha lauttaaja osasi vähän slovakin kieltä ja lohdutteli heitä.
— Ei pidä ulista, vieraat. Nje stjekát! Ei karjapaimen teidän lehmiänne varasta. Se on rehellinen mies. Onhan hänellä hatussa iso messinkilevy, johon on piirretty kirjaimet D.V., ja ne eivät merkitse sanoja "Dugd el, Vedd el", pistä piiloon, vie pois, vaan nimeä "Debreczen Városa", Debreczenin kaupunki. Ei se tohdi lehminensä pakoon karata. Kun me palajamme takaisin, niin on jo koko karja koossa rannalla odottamassa. Kyllä paimen ne palauttaa. Menihän koiransakin mukaan pois lautalta. Kun toisen kerran elukat tuodaan lautalle, niin pitää vain sitoa lehmät parittain sarvista yhteen ja kytkeä sonni kiinni tuohon rautarenkaaseen, niin kyllä tästä ylitse päästään. Lauttaraha vain pitää suorittaa toiseen kertaan.
… Kului hyvinkin puolitoista tuntia, ennenkuin lautta pääsi toiseen rantaan ja ennenkuin se tyhjeni, taasen täyttyi ja ehti takaisin toiselle puolelle.
Mähriläiset juoksivat heti kummulla sijaitsevan lauttaajatalon luo laumaa etsimään.
Mutta sitä ei näkynyt missään.
Hevoskauppias tiesi sanoa, että nuo villit eläimet olivat täyttä laukkaa juosseet tuonne arolle päin, perässä paimen sekä hänen koiransa, ja pian kadonneet tuonne piilipuiden taa. Ne eivät olleet kulkeneet maantietä, vaan juosseet myötätuuleen, sarvet päin maata ja häntä ilmassa, ihan kuin kiiliäistä pakoon.
Muuan myöhästynyt savenvalaja, joka kuorminensa tuli Ujvárosin puolesta, tiesi kertoa tavanneensa Hortobágyin tuolla puolen sarvikarjalauman, joka mylvien juoksi Zámin kumpuja kohden, perässä ratsumies koirinensa. Hortobágyin joki kun tuli vastaan, niin ne syöksyivät veteen, ja sitten katosivat näkyvistä korkeaan kaislikkoon sekä karja että ratsumies.
Lauttaaja-isäntä kääntyi mähriläisten puoleen, jotka suu auki miestä kuuntelivat, sanoen: — Nyt on ulisemisen syytä, miehet!