IX.
Ohatin pusta on "koreiden tammojen" laidunmaa. Paimenmajalta pustan keskeltä katsoen taivaanrantaan asti näkee vain hevosia syömässä laitumella. Siellä niitä on kaiken värisiä, joita mainita saattaa, ruskeita, harmaita, mustia, laukkia, voikkoja, kimoja, päistärikköjä, raudikkoja, suotia, jopa valkoisiakin, jonka värisiä nuoret hevoset harvoin ovat. Kai tuon monivärisyyden tähden juuri näitä hevosia sanottiin "koreaksi tammastoksi".
Kaikki Debreczenin kaupungin tammat täällä ovat yhdessä varsoinensa. Niitä ei pidetä koskaan tallissa, ei talvellakaan; lauman lisääntymisestä vain isäntäpaimen tekee vuosittain tiliä.
Täältä ovat kotoisin ne hyvät arohevoset, joita tullaan kaukaakin ostamaan. Kaikki hevoset näet eivät kelpaa hiekkaisille aroteille; vuorihevonen seisahtuu, kun pitää alamaan maanteitä kulkea.
Hevoset ovat laitumella eri ryhmissä, kukin johtajaoriinsa ympärillä, ahkerasti syöden. Hevonen syö aina. Oppineet miehet sanovat Jupiterin kironneen hevosen, kun Minerva oli sen luonut, että sen pitää aina syömän eikä ikinä ravituksi tuleman.
Neljä viisi paimenta hoitaa ratsunsa selästä tuota satakuntaa hevosta, pitkäsiimaisella piiskalla palauttaen niitä, jotka tahtovat pyrkiä erilleen.
Täällä on muuten kaikki samalla tavalla laitettu kuin sarvikarjan paimentenkin luona, samanlainen paimenmaja, keittiö, tuulensuoja ja vipukaivo. Mutta täällä ei tarvita kärripoikaa, ei orvonturvetta eikä paimenkoiria, sillä hevonen ei kärsi koiransukua lähellään, ei sutta eikä hallia, vaan potkii sen kuoliaaksi, kun likelle tulee.
Puolenpäivän aikana alkavat eri tahoilla syövät hevoset vetääntyä suuren kaivon läheisyyteen.
Kahdet rattaat näkyvät lähenevän paimenmajaa tuolta Hortobágyin sillalta päin.
Isäntäpaimen, tanakka, hartiakas ja luiseva ukko, katseli tulijoita, kädet silmillä päivänvarjostimina, tunsi tulokkaat jo kaukaa heidän — hevosistaan.
— Se on herra Mikael Kádár, ja toinen on hevoskauppias Pelikán. —
Heti kun kalenteriini katsahdin, niin arvasin, että he tänään tulevat.
— Vai seisoo se teidän kalenterissanne? — kysäisi Santeri paimen kiusoitellen.
— Seisoo se. Siinä Csáthyn kalenterissa seisoo kaikki. Ensi pyhästä alkavat Onodin eläinmarkkinat; sinne pitää Pelikánin saada hevosia.
Tämähän oli selvä asia. Tultiin siis hevosia ostamaan. Herra Mikael
Kádár on myyjä, Samuel Pelikán on ostaja.
Herra Mikael Kádárin me varmaankin jokainen tunnemme. Pyöreäkasvoinen pulska mies, sievät viikset, suu aina hymyssä ja keskiruumis erittäin pullea; tavallisesti on hänellä aina yllä nyöritakki, kannukset saappaissa, pyöreä, pystyreunainen hattu päässä, hoikka keppi kädessä, nuppina puusta leikattu linnunpää. Hänen hevosiansa on tuo ryhmä tuolla lätäkön reunalla, ruskea ori etummaisena.
Samuel Pelikán taasen on laihakasvuinen mies, kauhean käyrä nenä, pitkät viikset ja parta, selkä ja sääret hiukan koukussa alinomaisesta hevosten tarkastelemisesta. Suuri leveälierinen huopahattu, kurjensulka kyljessä, on hänellä päässään, kirjava liivi ja lyhyt takki yllä ja housut saapasvarsiin pistettyinä, iso sikarikotelo takin sivutaskussa, ja kädessä pitkä ratsupiiska.
Astuttuaan alas rattailta tulivat herrat kävellen paimenmajalle, missä isäntäpaimen oli heitä vastaanottamassa. Kun oli hänen kanssaan muutama sana vaihdettu, antoi hän miehillensä tarpeelliset käskyt, ja sitten lähdettiin hevosia katsomaan.
Kaksi paimenta ajoi ratsain edellään mahtavilla piiskan läimäyksillä sitä hevoslaumaa, jonka seassa herra Kádárinkin omat olivat. Siinä oli noin pari sataa hurjaa hevosta, joihin ei vielä ikinä ollut ihmiskäsi koskenut.
Kun paimenet pitkässä kaareutuvassa rivissä ajoivat edellänsä hevosparvea herrojen nähtäväksi, niin kauppias huomautti maassa seisovalle kolmannelle paimenelle yhtä nelistävää ruskeata, joka häntä miellytti.
— Tuosta minä pidän.
Nyt Santeri Decsi heitti yltään viitan ja takin, otti käteensä valmiin suopungin, vasemman käden ympäri sen pään kiertäen, ja meni täyttä laukkaa kohti tulevaa hevoslaumaa vastaan. Salaman nopeudella hän heitti suoraksi suopungin valittua hevosta kohden, rengas osui täsmälleen eläimen kaulaan, jotta se alkoi sitä kuristaa. Hirnuen kiitivät toiset hevoset edelleen, mutta kiinni saadun täytyi jäädä. Se pärskyi, nousi pystyyn, pyrki pakoon, mutta turhaan. Mies seisoi kuin olisi ollut vaskesta valettuna, pitäen kiinni suopungin päästä. Avarat paidanhihat luisuivat ylös olkapäihin, käsivarret olivat tukevat kuin muinaiskreikkalaisten ja -roomalaisten sirkustaiteilijain. Molemmin käsin hän veti yhä lähemmäksi vastaan pinnistävää hurjaa hevosta, ei auttanut mikään, ihan viereen piti sen tulla. Silmät jo olivat pulleina, sieraimet selällään, hengitys raskaasti ähkyvä. Nyt kiersi paimen kätensä hellästi hevosen kaulaan, kuiski jotain sen korvaan, otti suopungin silmukan pois kaulasta, ja nyt tuo hurja eläin muuttui lauhkeaksi kuin lammas, helposti sai jo panna päitset päähän. Heti sidottiin se marhaminnalla hevoskauppiaan rattaisiin: suolaisella leivällä tämä kiiruhti kestitsemään uhriansa.
Tämä voimannäyte uudistettiin kolmasti; Santeri ei heittänyt harhaan kertaakaan. Vasta neljännellä kerralla kävi niin, että silmus oli liian avara ja siitä syystä meni aivan kiinni otetun tamman rinnuksiin asti, jotta se, kuin ei tuntenut kuristusta, ei antautunutkaan aivan vähällä, vaan rupesi hyppelemään ja vastaan vintturoimaan, vetäen suopungissa paimenta perässään hyvän matkan. Mutta sai hän kuitenkin siitä viimein voiton ja talutti kiinni otetun hevosen herrojen luo.
— Tämäpäs on hauskempaa kuin karambol-peli kapakassa! — virkkoi
Samuel Pelikán kääntyen herra Kádáriin.
— Ei hänellä muuta työtä olekkaan, — vastasi kunnon porvari.
Hevoskauppias otti taskusta sikarikotelonsa ja tarjosi paimenellekin.
Santeri otti sikarin, iski tuluksilla tulta ja tuprutteli pian mahtavia savuja.
Nuo neljä hevosta sidottiin ostajan rattaisiin. Kaksi perään, kolmas istuimen kohdalle ja neljäs valjaissa olevan oheen.
— Te olette vasta väkevä mies, — jatkoi vielä herra Pelikán, sytyttäen sikariansa Santerin sikarista.
— Mitä, kun juuri on sairastamasta päässyt … murahti vanha isäntäpaimen.
— En minä ole sairastanut! — väitti Santeri, pää ynseästi pystyssä.
— Lempoko sinua sitten vaivasi? — Kolme vuorokautta mies makasi tuolla Mátan lasareetissa.
— Ei olekkaan mies lasareetissa maannut! Sehän on vain hevosia varten.
— Mitä siellä sitten teit?
— Pätkässä olin, jotta piisasi, jos tietää tahdotte.
Isäntäukko siveli viiksiänsä ja murahti tyytyväisenä pahoitellen:
— Tuollaisia veitikoita ne ovat! Milloinkaan eivät ilmaise, miten hullusti heidän on käynyt.
Nyt tuli maksun suoritus.
Kahdeksansataa floriinia sovittiin hinnaksi noista neljästä hevosesta.
Herra Pelikán otti esiin povitaskusta ison nahkalompakon, josta hän paperitukun seasta otti esille yhden. Ei siellä ollut ainoatakaan seteliä, vaan paljaita sileitä vekseleitä, sekä tyhjiä että täytettyjä.
— Minä en koskaan kuljeta mukanani rahaa, vaan vekseleitä, puhui kauppias. Näitä ei kukaan viitsi minulta rosvota, varas vain joutuisi pahaan pulaan. Näillä minä maksan.
— Ja minä hyväksyn, — vastasi herra Kádár. — Herra Pelikánin vekseli on puhdasta rahaa.
Hänellä oli kirjoitusneuvotkin mukana. Housuntaskussa ruuvikantinen tolppo ja saapasvarressa kynänvarsi.
— Pian saadaan tästä kirjoituspöytäkin, — virkkoi Pelikán. — Tuokaa, paimen, tänne hevosenne, olkaa niin hyvä.
Santerin hevosen satulan päällä saattoi helposti täyttää vekselin tyhjät kohdat. Paimen katseli tarkasti herrain työtä.
Eikä vain paimen tullut katsomaan, vaan hevosetkin. Nuo samat hurjat hevoset, joita oli neljästi takaa ajettu ja joiden joukosta oli suopungilla neljä otettu kiinni, kerääntyivät kuin uteliaat lapset ilman vähintäkään pelkoa miesten ympärille. Muuan raudikko laski päänsä ihan hevoskauppiaan hartialle, hänen hommiansa kummastellen. Ei kukaan noista tietysti ollut ennen nähnyt vekseliä tehtävän.
Toiset katsojat olivat vaiti, mutta Santeri Decsi rohkeni tehdä yhden kysymyksen.
— Minkätähden kirjoitettiin tuohon paperiin kahdeksansataa kaksitoista floriinia ja 18 kreutseriä, kun hevosten hinta oli tasan kahdeksansataa?
— Se on nähkääs sillä tapaa, että minä olen velkapää suorittamaan summan käteisellä rahalla. Nyt kirjoittaa herra Kádár nimensä vekselin takapuolelle ja vie sen huomenna heti pankkiin. Siellä maksetaan hänelle siitä kahdeksansataa floriinia, kun ensin vedetään pois korko 12 fl. 18 kr.; vasta kolmen kuukauden perästä minä suoritan summan pankkiin ja viljelen rahoja sen ajan.
— Mutta jollette maksakkaan silloin pankkiin!
— Silloin ottaa herra Kádár minulta rahat lain voimalla. Ja minulla on luottoa.
— Nyt ymmärrän. Sellainen siis on se vekseli.
— Ettekö koskaan ole ennen vekseliä nähnyt?
Santeri päästi aika naurun. Puhdas hammasrivi kiilsi veitikkamaisesti hänen nauraessaan.
— Mitä hevospaimen vekselillä!
— Mutta totta puhuen: teidän toverinne Frans Lacza on enemmän herrastapoja oppinut; hän tietää, mihin vekseli kelpaa, vaikka onkin vain karjapaimen. Minun hallussani on täällä paraikaa yksi sellainen pitkä paperi häneltä; otan sen esille nähdä, jos tahdotte.
Hevoskauppias etsi sen paperiensa joukosta ja ojensi sen Santerin silmien eteen, antoipa käteenkin. Kymmenen floriinin vekseli se oli. Paimen kysäisi ällistyen:
— Miten te, herra Pelikán, olette karjapaimenen tullut tuntemaan?
Eihän hän lehmänkauppoja tee.
— En minä olekkaan tätä saanut, vaan vaimoni. Minun vaimollani on näetsen pieni kultasepänliike, jota hän hoitaa omin päinsä ja johon minä en juuri ollenkaan puutu. Pari kuukautta sitten tuli hänen luokseen arvoisa Frans Lacza tuoden kullattavaksi pari hopeaista korvarengasta perineen; hyvin olikin määrä kullata.
Nämä sanat olivat Santerille kuin ampiaisen pistos.
— Hopeaiset korvarenkaat?
— Aivan niin. Kaunista filigraanityötä. Kymmenen floriinia oli määrä maksaa kultauksesta. Hän saikin ne kullattuina takaisin. Ei varmaankaan itse niitä käytä. Rahaa miehellä ei ollut, mutta tämän vekselin antoi; Demetriuksen päiväksi on määrä maksaa.
— Tuo vekselikö?
Oudosti tuijottivat Santerin silmät, sieraimet värähtelivät; kasvot vääntyivät niin kummallisen näköisiksi, että olisi luullut hänen nauravan, mutta vekseli hänen kädessään vapisi. Eikä hän antanut sitä takaisin; lujasti piti hän sitä kädessänsä.
— Koska tuo vekseli teitä niin miellyttää, niin minä annan sen teille juomarahan sijaan, — puhui herra Pelikán saaden jalomielisen päähänpiston.
— Mutta hyvä herra! Tämä on liian paljon juomarahaksi. Kymmenen floriinia.
— Tietysti on kymmenen floriinia teille iso summa. Enkä minä liioin ole sellainen pölkkypää, että heittelisin kymmeniä floriineja juomarahaksi joka hevoskaupassa, mutta totta puhuen haluan jollain lailla päästä tuosta vekselistä, kuten muinainen suutari viinitarhastansa.
— Olisiko siinä jotain petoskauppaa?
— Ei siinä mitään petosta ole. Asia on aivan täyttä totta. Antakaas, minä selitän; olkaa hyvä, katsokaa tänne. Tuossa seisoo: Herra Frans Lacza. Alla seisoo hänen asuinpaikkansa ja sitten "maksettava". — Kumpaankin kohtaan olisi pitänyt kirjoittaa: Debreczenissä. — Mutta minun vaimoni, se tuhma akka, onkin kirjoittanut siihen: "Hortobágyissa". — Tämä kyllä on totta. — Herra Frans Lacza asuu Hortobágyissa. Mutta olisi akka edes kirjoittanut Hortobágyin majatalon, tiedän missä se on, mutta nyt pitäisi minun, tämä vekseli kädessä, kulkea häntä Hortobágyista etsimässä kukatiesi kuinka monella paimenmajalla ja voisivat koirat vielä repiä housunikin. — Voi kuinka paljon riitaa on tästä asiasta syntynyt minun ja vaimoni välillä! Nyt voin ainakin sanoa myyneeni vekselin sadan prosentin voitolla eikä meidän enää tarvitse sen tähden kiistellä. Ottakaa pois vaan. Te kyllä osaatte karjapaimenelta ottaa nuo kymmenen floriinia, sillä tehän ette pelkää häntä itseään ettekä hänen koiraansa.
— Kiitoksia, herra. Paljon kiitoksia.
Paimen taittoi vekselin kaksinkerroin ja pisti sen povitaskuunsa.
— Hän on oleva suuresti kiitollinen tuon kymmenen floriinin juomarahan tähden, — kuiskasi Mikael Kádár isäntäpaimenelle. — Jalomielinen teko kantaa hyviä hedelmiä.
Herra Mikael Kádár viljeli paljon sanomalehtiä, hänelle tuli Vasárnapi Ujság ja Politikai Ujdonságok, ja siksi hän puhui niin valituin sanoin.
— Ei se ilo lähde varsin siitäkään, — murahti isäntäpaimen. — Santeri kyllä tietää, että Frans Lacza on edullisen paikan saatuaan muuttanut Mähriin viime perjantaina; ei hän ikinä enää näe miestä eikä noita kymmentä floriinia. Siitä hän vain on hyvillään, että on selvillä noiden korvarenkaiden asiassa. Tässä jutussa on näet tytönpuolikin.
Herra Kádár nosti keppinsä linnunpään suulleen.
— Hoo! Tämä on aivan toinen asia.
— Tuo poika on, tiedättekös, minun kummipoikani. Minä pidän hänestä paljon. Ei kukaan niin hyvin hoida hevosia kuin tuo poika. Kaikin mokomin minä tahdoinkin saada hänet vapaaksi sotaväestä. Tuo toinen, Franssi näetten, on taasen lankoni, karjapaimenen kummipoika. Sekin olisi kelpo mies. Molemmat voisivat olla hyviä tovereita, jollei lempo tai joku muu pahahenki olisi pannut heidän väliinsä tuota keltanaamaista tyttöä. Nyt ne tuon hetaleen tähden toisensa vaikka elävältä söisivät. Hyväksi onneksi keksi lankomies sen keinon, että lähetti Franssin Mährinmaalle isäntäpaimeneksi eräälle herttualle. Siten voipi rauha taas palata Hortobágyiin.
— No sepä oli sukkelampi keino kuin Kolumbuksen munan kirvoittaminen
Ariadnen langasta.
Santeri huomasi tästä hiljaisesta keskustelusta, että hänestä oli puhe. Toisten puheiden kuunteleminen ei ole magyarilaisen luonteen mukaista. Hän astui sentähden syrjään. Rupesi ajamaan hevosia juottopaikalle, minne jo oli muutamia joukkioita kokoontunut. Siellä oli kyllä tekemistä. Viisi oli paimenta, kolme kaivonvipua, tuhatviisikymmentä hevosta. Kunkin paimenen piti painaa kaksisataakymmenen kertaa vipu alas, täyttää sanko, nostaa se ylös ja kaataa ruuheen. Tämä on heille jokapäiväistä leikkiä — ja tapahtuu se kolmasti päivässä. Ei heidän tarvitse liikkumisen puutetta valittaa.
Ei Santerin muodosta voinut ensinkään havaita mitä hänellä oli mielessä. Oli vain hyvällä tuulella, jopa tavallista paremmalla. Vihelteli ja lauleli kaiken päivää. Avara pusta kaikui hänen lempilaulustansa:
"Rahaa ei oo miekkosella,
kulkee kuudella orhisella;
joka hepo hempeäinen,
vaikk' on poika äpäräinen."
Jo lauleli toinen ja kolmaskin paimen hänen perässänsä samaa nuottia; se kaikui yli koko Ohatin pustan. Seuraavana päivänä oli hän yhtä hyvällä tuulella aamusta iltaan, niin että häneen soveltui sananlasku: On niin hyvällä päällä, kuin tuntisi tuhon tulevan.
Auringon laskiessa johdettiin hevoset yösijoillensa kaikki majan läheisyyteen, missä ne pysyvät yhdessä aamuun asti.
Renkipoika sillä aikaa toi selässään ison kantamuksen kuivia ruo'on pillejä lähellä olevasta ruoikosta. Niistä hevospaimenet tekevät iltaisin nuotion, jonka ääressä lämmittävät iltaruokaansa. Hevospaimenten illallinen on aivan toista lajia kuin karjapaimenten. Ei puhettakaan eksyneestä porsaasta tai lampaasta, joista teattereissa puhutaan; sikalaumat ja lammasjoukot paimennetaan kaukana täältä tuolla puolen Hortobágyin jokea, niin että hevospaimenella olisi päivän matka käydessään sieltä puhaltamassa porsaan tai lampaan. Eikä täällä viljellä raadonlihaa, josta karjapaimen tuonnoin mainitsi. Isäntäpaimenen emäntä kaupungista laittaa tänne ruuan koko viikoksi. Se on aimo ruokaa, sen ääreen kelpaa kenen hyvänsä istua: Silavaa etikan kanssa, — Velliä, — Verimakkaraa, — Kaalia, — Likkiötä. Kaikki viisi paimenta syövät yhdessä isännän kanssa, eikä renkipoikakaan jää osattomaksi.
Hevonen ei menettele auringon laskettua sarvikarjan tavalla, joka illalla juotettua laskeutuu taajoissa ryhmissä maata ja rupee märehtimään. Hevonen ei ole niin tyyniluontoinen, vaan se syö yölläkin, kun vain on kuutamo; ruoho kelpaa silloinkin sille.
Santeri on vieläkin mainion hyvällä tuulella. Illallisella nuotion ääressä oltaessa hän kysyy isännältä:
— Sanokaapas, hyvä kummisetä, mikä on syynä siihen, että hevonen saattaa syödä kaiken päivää eikä herkeä yölläkään. Vaikka koko kenttä olisi hedelmäleivoksia täynnä, niin ei minua haluttaisi olla aina syömisen touhussa.
Isäntäukko nakkasi vielä ruokoja sammuvaan tuleen.
— Kerron teille siitä tarinan, mutta älkää vain naurako. Se on vanha asia. Kerrottiin niihin aikoihin, jolloin teinit kävivät kolmikulmaisissa hatuissa. Eräältä sellaiselta mustekouralta minä sen kuulin; hänen sielunsa saa siitä kärsiä, jos hän ei puhunut totta. — Eli näet kerran kuuluisa pyhimys, jonka nimi oli Martti, — elää hän vieläkin, vaikkei käy Hortobágyissa.— Sitten oli juuri täällä Hortobágyissa kuningas, jota sanottiin Hevos-Marotiksi. Tämän nimen hän peri siitä, että sai viekkaudella anastetuksi Pyhältä Martilta sen ihmehevosen, jolla tämä kulki ympäri maailmaa. Kerran näet tuli pyhä Martti hänelle vieraaksi, ja tuo hevonen vietiin kuninkaan talliin. — Kun Pyhä Martti sitten tahtoi lähteä aikaisin aamulla matkaan, niin hän sanoi kuninkaalle: "Anna tänne hevoseni, minun pitää lähteä." Kuningas vastasi: "Ei nyt sovi, hevonen paraikaa syö." — Pyhä Martti odotti puoleenpäivään, sitten vaati hän taas hevostansa. — "Nyt ette ainakaan voi lähteä", puhui kuningas, "sillä hevonen syö juuri nyt". — Pyhä Martti odotti päivän laskuun ja rupesi taas kuninkaalta vaatimaan hevostansa. "En tosiaankaan voi nyt sitä laskea, hevosenne syö nytkin", vastasi kuningas. — Silloin suuttui Pyhä Martti, heitti kirjansa maahan ja kirosi sekä kuninkaan että hevosensa. "Sinun nimeesi hevonen tarttukoon älköönkä siitä ikinä irti pääskö, ja hevonen olkoon kirottu, syököön kaiken päivää, mutta älköön koskaan kylläänsä saako." Siitä asti hevonen ei koskaan saa kylläänsä syödäkseen, vaikka on laitumella päiväkaudet. — Minulle on sanottu, että joka ei usko, olkoon uskomatta.
Paimenet kiittivät isäntää sadun kerronnasta. Sitten meni kukin etsimään hevostansa ja poistui hiljaiseen tähtiyöhön, jokainen oman laumansa luokse.