X.
Oli ihana ja lämmin kevätpäivän ilta; taivaalta ei tahtonut iltarusko malttaa lähteä, ennenkuin yö sen verhosi hienoiseen usvapeitteeseen, joka nousi ja levisi taivaanrannalle.
Uusikuu näkyi jo tuolta Zámin kummun kohdalta, ja sen yläpuolella säteili lempiväisten tähti, tuo varhain nouseva, myöhään laskeva kointähti.
Hevospaimen katsoi itselleen laumansa lähellä yösijan, riisui ratsunsa selästä satulan loiminensa, otti suitset päästä ja asetti ne maahan pystyyn asetetun kepin nenään. Loimi pantiin satulan päälle, siitä tuli päänalus, ja viitta peitoksi, niin oli makuusija valmis.
Mutta ennenkuin hän meni maata, lohkoili hän illallisesta jääneen leivän palasiksi ja antoi ne kädestänsä hevoselleen.
— Nyt saat sinäkin mennä haukkaamaan ruohoa, Ilo heponi. Sinäpä et pidäkkään päiväkausia syömisen virkaa kuten toiset hevoset. Sinä saat aina olla satula selässä. Ja herrat vielä tahtoisivat, että sinun kaiken päivää liikkeellä oltuasi pitäisi joutua koneen eteen nostamaan kaivosta vettä! Sitä saavat odottaa. Luulevatko he hevostakin ihmisen kaltaiseksi koiraksi?
Hän pyyhki liehuvalla paidanhihalla hellästi hevosensa silmät.
— No, mene nyt etsimään hyvää ruohoa syödäksesi, mutta älä joudu liian kauas; kun kuu laskee ja tuo kirkas tähti katoaa, niin saat tulla takaisin. Katsos, minä en sido sinua liekaan, kuten karjapaimen, en kytke sinua kuten moukat. Siinä on kyllä, kun huudan aamulla: "hoi, Ilo heponi!" niin sinä heti olet paikalla.
Ymmärsikö eläin? Miksei olisi ymmärtänyt. Päästyänsä vapaaksi satulasta ja suitsista teki hevonen aimo hyppäyksen, ojenteli sitten takaraajojansa, rupesi piehtaroimaan, kääntyen selällään ainakin kolmasti koivet päin taivasta; sitten se nousi nopeaan taasen jaloillensa, pudisteli, hirnahteli ja rupesi halukkaasti haukkaamaan rehevää ruohoa, pitkällä hännällään yöhyönteisiä luotansa karkoitellen.
Hevospaimen loikoili pitkällään siinä makuusijallansa viheriällä nurmella.
Mikä mainio vuode! Patjana koko laaja pusta ja telttana tähtitaivaan kansi.
On jo yö. Mutta maa ei pahan lapsen lailla tahdo vielä nukkua. Eikä se unta saisikaan. Kuuluu kaikenlaisia ääniä vielä. Kaikki on niin salaperäistä. Ei tänne kuulu kirkonkellojen ääni kaupungista eikä koirain haukunta karjapaimenten majan luota, sieltä on tänne siksi pitkä matka. Läheisessä ruoikossa rääkyy ruo'onpäristäjä ihan kuin joku aavehenki; soiden satakieli, suovarpunen tirskuttaa, ja tuhannet sammakot säestävät; Hortobágyin myllyn yksitoikkoinen kalkutus kuuluu sekaan. Ylhäältä ilmasta huokuu hiljaista hyminää, jäähyväisvaikerrusta, hanhet ja kurjet siellä lentävät säännöllisissä parvissa; niitä töintuskin näkee, vaikka onkin kirkas tähtitaivas. Taaja hyttysparvi vielä survoo edestakaisin ilmassa, senkin ääni tuntuu kaukaiselta aavesoitolta. Välistä kuuluu myöskin hevosen hirnuntaa.
Ennen sinun on tullut hyvin uni, paimen parka; kun pääsi satulaan varaan laskit, niin heti nukuit; mutta miksi nyt valvot tummansinistä taivasta katsellen ja puhutellen tähtösiä, kuten kummisetäsi on sinua opettanut? Tuolla keskellä taivaan kantta on "Pohjantähti", joka ei milloinkaan liiku paikaltaan; tuolla on "Paimenpari", tuo väriään vaihteleva on "Orvonsilmä". Tämä kirkas tähti taivaanrannalla on "Viikatetähti", ja tuo kirkkaampi taasen "Pakolaisen lamppu". Nuo kolme tuolla ovat "Kolmen kuninkaan tähdet", — yhdessä sarjassa on "Seitsentähtinen", ja tuo, joka pian katoaa usvan taa, on "Taivaan ikkuna".
Mitä tähtien katseleminen häntä auttaa, kun ei kumminkaan taida niiden kanssa puhella? Outo, raskas taakka painaa hänen sydäntänsä; hänen sielussaan tuntuu olevan kamala, verta vuotava haava! Ehkä helpottaisi, jos voisi jollekin ilmaista sydänsurunsa ja valitella vaivaansa. Mutta tämä pusta on yhtä tyhjä kuin se on suurikin.
Tuo kirkas tähti laski, kuu oli myöskin jo katoamassa, hevonen heitti syöntinsä ja palasi isäntänsä luo. Tuli hiljaa astellen, ikäänkuin peläten hänet herättävänsä, ja kaulaa ojentaen tutki, pää alhaalla, nukkuiko isäntä vai eikö.
— Tule vain, heponi. En nuku vielä.
Nyt hevonen hirnahti iloisesti ja laskeutui itsekin nurmelle ihan isäntänsä viereen.
Paimen nousi vuoteeltaan istualle, laskien kasvonsa kätten varaan.
Hänellä oli siis olento, jonka kanssa voi puhella. Älykäs eläin
— Katsos, rakas Ilo heponi. Sellainen on tyttö. Päältä kultaa, sisältä hopeaa. Totta puhuessaan on puoli valhetta, valheessaan taasen puoli totta… Ei sitä opi kukaan oikein käsittämään… Sinä tiedät, kuinka paljon rakastin häntä… Monta kertaa kannustin kylkiäsi verille asti, jotta pikemmin hänen luoksensa pääsisin… Monta kertaa jätin sinut seisomaan hänen porttinsa edustalle, lumituiskuun, lokaan, tuimaan säähän tai paahtavaan auringonpaisteeseen, niin, sinut juuri, rakas, hyvä heponi. En sinua silloin muistanut, vaan yksin häntä.
Hevonen näytti sangen älykkäältä ja miettiväiseltä. — Miksei hän tuota muistaisi? Niinhän se oli.
— Tiedät senkin, kuinka suuresti hän rakasti minua… Asetteli ruusuja korviesi taa, palmikoi nauhoilla harjasi, syötteli kädestänsä sinua sokerileivoksilla… Monta kertaa hän vedätti meidät takaisin syleilyllään, kun minä jo istuin satulassa. Usein hän halaili sinunkin kaulaasi, jotta vain saisi meidät jäämään.
Hevonen äännähteli vastaukseksi hiljaa: hhmm… Kyllä hän niin teki.
— Mutta sitten se kirottu veitikka tuli sinne ja varasti puolen hänen sydämestänsä. Olisi edes vienyt sen kokonaan! Olisi pitänyt sen sitten myöskin! Jospa olisi vienyt hänet mukanaan kauas maailmaan, niin ei hän olisi jäänyt tänne puolittain onneksi, puolittain kiroukseksi.
Hevonen varmaan koetti häntä lohduttaa, koska laski päänsä isännän polvelle. Suruissaan paimen murahti:
— Taivaan kirouksen saakoon ilkityöstä, joka toisen ruusun itsellensä ryöstää! Sillä jos mä itse häntä lyömään lähden, varmaan äitinsäkin itkee työnsä tähden.
Hevonen alkoi piestä vihaisesti hännällänsä maata; isännän kiukku tarttui häneen.
— Mutta mitenkä minä häntä voisin lyömään lähteä? Onhan mies paennut muille maille. Et ole sinäkään noidanratsu, jotta kautta maiden voisit minua ruveta lennättelemään, pysyt vain koreasti täällä lohduttamassa minua sydänsurussani.
Ei hevonen voinut tätä asiaa muuksi muuttaa. Tyytymystänsä kovaan kohtaloon se osoitti siten, että laskeutui ihan pitkälleen nurmikolle kaula ojossa.
Paimen ei antanut hevosen vielä ruveta nukkumaan, hänellä oli vielä puhumista.
Maiskaus huulilla, ihan suukon kaltainen, sai pian hevosen pystyyn.
— Älä nuku… En nuku minäkään… Tulee vielä sekin aika, jolloin maata saadaan… Ollaan yhdessä niin kauan… Sinä et saa koskaan enää jättää isäntääsi… Enkä minä luopuisi sinusta, vaikka saisin sinun suuruisesi ko'on kultaa hinnaksesi… Sinä yksin olet omani, olet uskollinen… Kyllä minä tiedän, miten sinä autoit tohtoria nostamaan minua maasta tarttuen hampaillasi liivini rinnuksiin, kun makasin pustalla kuoleman kielissä ja korpit jo ympärilläni liitelivät. — Muistatko sitä? Näin tartuit liiviini!… Aimo elukkani… Älä pelkää, että enää mennään yli Hortobágyin sillan, ei enää poiketa Hortobágyin krouviin!… Vannon tässä kautta tähtitaivaan, etten ikinä, sinä ilmoisna ikänä astu yli sen talon kynnyksen, missä tuo tyttö asuu!… Älkööt nuo tähdet enää minulle tuikkiko, jos sanani syön…
Tämän valan kuullessaan hevonenkin nousi etujaloilleen, istui maassa kuten koirain on tapana.
— Älä sentään pelkää, että me tänne jäädään vanhenemaan, — jatkoi paimen. — Emme jää ainaiseksi tätä tasankoa astelemaan… Pienenä poikasena näin kauniitten kolmiväristen lippujen liehuvan — niiden perässä pulskeita husaareja… Kadehdin keitä… Näin sitten noiden husaarien kaatuvan maahan haavoitettuina ja kauniitten lippujen joutuvan lokaan kaikkien tallattaviksi… Ei noin saa asiat jäädä!… Vielä tulee päivä, jolloin vanhat liput otetaan kätköstään ja me nuoret, reippaat pojat marssimme perässä antamaan selkään noille häijyille kasakoille… Silloin sinä tulet mukaan, hyvä heponi, kun kuullaan sotatorven ääni.
Hevonen karkasi pystyyn, ikäänkuin olisi jo kuullut sotatorven äänen, ja rupesi etujaloillaan kuopimaan maata, harja vinhasti nousten ja pää pystyssä sekä kovasti hirnuen hiljaiseen yöhön. Toiset hevoset heti vastasivat sen hirnuntaan.
— Siellä sitten saadaan tämä asia päätteeseen!… Siellä paranee surumme, ei se itkulla ainakaan tule paremmaksi. Ei minun henkeni saa mennä uskottoman tytön myrkkyjuoman eikä vielä myrkyllisempäin suukkojen kautta, vaan kunnon vihollisen miekan terään. Ja kun minä makaan verissäni sotatantereella, niin sinä jäät luokseni vartioimaan minua, kunnes tullaan hautaan viemään.
Ja ikäänkuin aikoen koetella hevosensa uskollisuutta oli paimen nyt kuolevinaan, heittäytyi pitkälleen maahan oikaisten jäykästi käsivartensa pitkin nurmea. Hevonen katsoi häntä hetkisen, mutta nähdessään, ettei isäntä liikahtanutkaan, astui se korvat luisussa hänen luokseen alkaen turvallaan koskettaa häntä olkapäähän. Mutta kun ei paimen sittenkään antanut elonmerkkiä, alkoi hevonen juosta tömistää yltympäri. Mutta kun ei hän kavioiden töminäänkään herännyt, rupesi hevonen nostamaan häntä viitan kauluksesta hampaillaan ylös istumaan, kunnes paimen lopettaen leikin aukaisi silmänsä ja syleili molemmin käsin hevosensa kaulaa.
— Sinä olet ainoa uskollinen ystäväni.
Ja hevonen ihan nauramaan rupesi; ylähuuli nousi, jotta kiiltävä hammasrivi näkyi, ja sitten se alkoi iloansa osoittaen hypellä ja koikkelehtaa pikkuvarsan lailla, kun koko kuolemantapaus olikin vain leikkiä. Viimein se itsekin laskeutui pitkälleen maahan. Nyt oli sen vuoro jatkaa leikkiä, nyt se oli kuolevinaan.
Paimen alkoi puhutella sitä, maiskahuttaa huulillaan, mutta hevonen ei liikahtanut.
Paimen laski päänsä hevosen kaulalle, se oli hänelle hyvänä tyynynä.
Ratsu kohotti päätään, havaitsi isäntänsä nukkuvan ja oli hiljaa.
Siihen jäivätkin molemmat lepäämään…
Hevonen alkoi kuulla pustalta kaukaisia ääniä, mutta ei vieläkään liikahtanut.
Kaikuvalla hirnunnalla herätti se ensin isäntänsä.
Paimen kavahti pystyyn leposijaltaan. Sitten nousi hevonenkin.
Aamu alkoi jo sarastaa, taivaanranta kellerti idän kulmalta.
Kaukaa usvasta häämötti kohti juoksevan hevosen haamu. Sen selässä ei ollut ratsastajaa. Paimenen hevonenkin sen huomasi.
Se on jokin karkulainen. Päässyt irti joltakin paimenmajalta. Keväisin niiden tulee ikävä aina yksin elää siellä lehmien ja härkien valtakunnassa, jonkatähden ne vapaaksi lieasta päästyään vaistonsa johdolla karkaavat lähimpään tammastoon. Siellä ne joutuvat kahakkaan tammojansa pelkääväin oriitten kanssa, jotka kahakat useimmiten päättyvät jälkimmäisten tappioksi, nämä kun eivät ole kengässä.
Hevospaimenen pitää sentähden saada kiinni tuo karkulainen ori.
Äkkiä satula hevosen selkään, suopunki valmiiksi käsivarrelle ja nyt vastaanottamaan vierasta tulokasta.
Mutta ei sen kiinniottamiseen tällä kertaa suopunkia tarvittu. Saavuttuaan lähemmäksi se suuntasi kulkunsa suoraan hevospaimenta kohden ja päästi iloisen hirnahduksen, johon paimenen ori samaten vastasi. Ne olivat vanhoja tuttuja.
— Mitä kummia tämä on? — murahti paimen. — Ihan tuo on samannäköinen kuin Franssin laukki. Kuinka on hänen Mährinmatkansa laita?
Vielä enemmän hän kummasteli, kun hevoset yhteen tultuansa kohtelivat toisiansa niin ystävällisesti kuin suinkin ja rupesivat toistensa kaulaa hyväilemään.
Tuo on tosiaankin Franssin laukki. Onhan sen lanteella nimimerkki F.L. Ja vielä paremmaksi vakuudeksi vieressä vanha, toisen hevosen potkusta syntynyt arpi.
Hevosen mukana laahasi liekaköysi ja sen päässä maasta irtaantunut palikka.
— Kuinka sinä laukki olet Hortobágyiin tullut?
Hevonen antoi helposti ottaa itsensä lieasta kiinni.
— Kuinka olet päässyt takaisin? Missä on isäntäsi? — puheli hevospaimen.
Mutta ori ei puuttunut puheisiin hänen kanssaan, ei ymmärtänyt häntä. Mitäpä tuollainen hevonen ihmisen puheesta ymmärsikään, kun nautojen seurassa oli kaiken ikänsä ollut?
Hevospaimen talutti kiinni ottamansa ratsun lähellä olevaan aitaukseen ja sulki veräjän.
Sitten hän meni ilmoittamaan asiasta isäntäpaimenelle.
Päivän noustessa taivaalle saatiin selvä tästä salaisuudesta.
Zámin pustalta tuli juosten, läähättäen kärripoika. Ei ollut edes lakkia päässä, ilman oli lähtenyt juoksemaan.
Jo kaukaa hän tunsi Santeri Decsin ja kiiruhti suoraan hänen luoksensa.
— … huomenta, Santeri setä! Eikö laukkia ole täällä nähty?
— On kyllä. Kuinka sen olette irti päästäneet?
— Ihan se oli kierona. Hirnuili kaiken päivää. Kun minun piti sitä sukia, niin se pieksi minua silmiin hännällänsä; yöllä se sai liekansa irti, ja siitä asti olen minä saanut juosta sen perässä.
— Entä minne sen isäntä on joutunut?
— Se nukkuu vielä; kovin oli väsynyt kiivaasta ajosta.
— Minkälaisesta ajosta?
— Niin, se tapahtui kolme päivää sitten. Eikö Santeri setä ole sitä vielä kuullut? Polgárin lautalla hullaantuivat lehmät, jotka se Mährin herra oli ostanut; kaiketi näkivät jonkun aaveen, pelästyivät ja hyppäsivät jok'ikinen veteen lautalta ja karkasivat suoraa päätä kotia Zámin majalle; paimen ei kyennyt niitä enää palauttamaan, vaan tuli itsekin niiden kanssa takaisin.
— Frans Lacza on siis nyt kotona?
— Mutta vähällä oli, ettei isäntäpaimen lyönyt häntä kuoliaaksi. En ole vielä ikinä kuullut isännän niin koreasti kiroilevan kuin silloin karjalauman illan suussa majalle saapuessa, perässä Franssi setä. Vaahto vain valui hänen hevosestansa. Ja sonnin sieraimista tuli veri. Siinäkös saatiin kuulla hirtehisistä ja lurjuksista! Kolmasti isäntä jo kohotti keppiäkin, mutta ilmassa se vain suhahti, ei sentään ruvennut sillä lyömään.
— Entä mitä Franssi siihen sanoi?
— Ei muuta kuin että hän ei voinut sille mitään, että elukat hullaantuivat. — "Olit varmaan tehnyt jotain velhonvehkeitä, senkin hirtehinen!" — sanoi isäntä. "Mitä varten minä sellaisia olisin tehnyt?" — "Sitä varten, kun ensin itse hullaannuit; kaiketi on tuo keltaruusu antanut sinullekin jotain taikajuomaa kuten Santeri Decsillekin!" — Sitten he rupesivat puhumaan teistä, Santeri setä, mutta sitä en minä saanut kuulla, sillä minä sain korvapuustin ja minut ajettiin pois kuuntelemasta. Sanottiin, ettei ne puheet olleet minua varten.
— Vai puhuttiin minustakin? Ja keltaruususta?
— En minä tiedä, mikä kapine tuo keltaruusu on. Sen vain tiedän, että kun viime perjantaina piti lähteä viemään noita lehmiä, niin Franssi setä eväspussia majalta noutaessaan otti viittansa hihasta esille kirjavan huivin, jossa oli säilyssä keltainen ruusu; sitä hän kauan haisteli ja painoipa sitä suullensakin, luulin hänen jo aikovan sen syödä. Sitten hän veti ulos hattunsa vuorin ja kätki sen keltaruusun sinne sekä pani hatun taas päähänsä. Taisi olla jokin taikakapine.
Hevospaimen sivalsi kepillään edessään olevaa tulikukkaa, niin että se katkenneena lennähti kauas arolle.
— Mitä pahaa tuo kukka on teille tehnyt?
— Ei se isku sitä tarkoittanut…
— Mitenkäs sen asian nyt käy? — kysäisi hevospaimen sitten poikaselta.
— Mähriläiset miehet saapuivat eilen jalkapatikassa. Isännän kanssa sitten asia selvitettiin. Nyt on aikomus viedä lehmät Tisza-Fürediin päin, tällä kertaa mukana vasikatkin. Sillalta ne eivät ainakaan rupea alas hyppimään. Sanotaan niiden karanneen kotia vasikoittensa tähden. Mutta Laczan Franssi vain naurelee partaansa.
— Ja lähteekö Laczan Franssi vieläkin niiden mukaan?
— Kaiketi, koska isäntä siihen häntä yhtäpäätä kehottaa. Mutta paimenelle ei tahdo lähdöstä mitään syntyä. Väittelee, että karjan pitää saada joku päivä levätä ankaran juoksun perästä; itsekin hän makaa kaiket päivät kuin puupölkky. Ei olekkaan leikintekoa ratsastaa yhtämittaa sellaista kyytiä Polgárin lauttauspaikalta Zámin paimenmajalle. Kaksi päivää antoi isäntä hänelle lepoaikaa.
— Kaksi? Vai kaksi? Se on liian paljon!
— En minä tiedä.
— Mutta minä tiedän. Siitä voi hänelle tulla pitempikin lepoaika.
— Voi, minun täytyy rientää, jotta laukki on kotona siksi, kun hän nousee. Kun näet isäntä haukkuu paimenta, niin tämä vuorostaan sättii minua. Mutta annappas, kun kerran itse pääsen paimeneksi, niin osaan minäkin kärripojalle antaa selkään. Hyvästi, Santeri setä.
— Hyvästi on jo.
Poikanen hyppäsi laukin selkään, tarttui liekanuoraan ja alkoi paljailla kantapäillään potkia hevosen kylkiin. — Mutta laukki ei olisi millään ehdolla vielä tahtonut täältä lähteä, useat kerrat se pyörähti takaisin, pyrkien aina vain toisten hevosten luo. Vihdoin tuli paimen pojalle avuksi, otti pitkän piiskansa, sivalsi sillä kerran hyvästi reisille ja läimäytti vielä perään pari kolme kertaa. Silloin hevonen, pää rintaan painuneena, lähti laukkaaman pustalle suoraa päätä eteenpäin; pojalla oli täysi työ pysyä selässä pitämällä lujasti harjasta kiinni.
Hevospaimen oli nyt selvillä tehtävästänsä.
— Ja vie myöskin Frans Laczalle terveisiä Santeri Decsiltä, — huusi hän pois kiitävälle pojalle, mutta tuskinpa tämä enää kuuli koko asiaa.