II.
Kuiskaaja-katu kuuluu todellakin ensi luokan merkillisyyksien joukkoon Unkarin pääkaupungissa. Sitä sopisi näyttää englantilaisillekin, jotka täällä jokapaikassa nuuskivat; takaan, ett'ei Lontoossakaan löydy moista.
Kun Itävallan valtion rautatie sulki Terezvárin kaupunginosan pohjoissivun, tulivat sen ääriset kadut kaikki suljetuiksi. Siellä todellakin löytyi maailman seinä, vaikka kohta laudoista.
Kohta Säde-kadun takana on tuo ikuiseen häviöön tuomittu kaupungin-osa jonka olemassa oloa yhdeksänkymmentä yhdeksän sadatta osaa pääkaupungin asukkaista, siellä asuvia lukuun ottamatta, ei tiedä aavistaakaan.
Tämän paikkakunnan kadut, jotka eivät tiedä mitään mittausopin säännöistä, luikertavat mikä mitenkin ja muodostavat labyrintin, josta ei Teseuskaan olisi päässyt ulos Ariadnen avutta. Lahonneita ja kaatuneita aitoja, savihökkeliä, joitten köyristyneillä katoilla kasvaa paksulta sammalia; kaalimaita vipukaivo keskellä; asunnoiksi muodostettuja rautatien vaunuja, (Herra tiesi miten olivat näitä saattaneet varastaa); maanalaisia pirttejä, joitten ikkuna on maan rajalla, yhdessä ryhmässä lautoja, lautaraitoja, sikaläättiä, navetoita, jotka kaikki tukevat toinen toistaan, jotka kaikki menisivät myttyyn, jos yksikin joutuisi pois sijaltaan. Parempien huoneitten ikkunaruudut olivat paperista: yksinkertaisempien ikkunalävissä on olkituppoja. Useat pihat ovat täynnä mädänneitä puita, toisissa roukkioittain kaikista maailman ääristä koottuja vanhoja ikkunankehiä. Niissä harvoissa puissa, jotka siellä täällä kituen kasvavat, on useampi kuiva oksa kuin lehti; ja nekin tomusta ja savusta harmaita ja lakastuneita.
Katujen kivityksestä ei tietysti täällä ole puhettakaan; sen sijassa on kasvava ruoho ja olkien jätteitä, joita tuuli ajelee pitkin katuja, kunnes ne jäävät lokalätäköihin, sillä sellaisia löytyy täällä aina ja jokapaikassa. Katuojia ei löydy, vaan kaikki vesi jää kadulle. Erään jo aikoja sitte palaneen huoneen ikkunat ja portti on suljettu laudoilla ja seinän nojalla seisoo hiiltyneitä puita kohtaloansa surren. Mutta siinäkin asutaan. Eräällä toisella seinällä näkyy kulunut saksankielinen kirjoitus: "veden korkeus 1838". Tämä onkin ainoa historiallinen muistomerkki muinaisilta paremmilta ajoilta.
Vielä ovat tänne paenneet kaikenlaiset teollisuuden haarat, joitten hajua ei hienonenäisempi kaupunginosa tahdo kärsiä. Poltettujen luitten käry, saipualipeän ja karvariparkin haju, kivihiili-tervan ja salpietarin savu ja haju albumiini-tehtaista täyttävät ilman ja sopivat hyvin yhteen kynsilaukan hajun kanssa, joka kasvi melkein itsestään kasvaa puutarhojen korkeilla rikkaläjillä.
Mutta onpa siellä sekamelskassa yksi sieväkin katu. Se ei ole pitkä, mutta väärä. Säännöllisten huoneitten rivissä on yksi yksikerroksinen rakennus. Se on hyvin matala, mutta kantaa kumminkin nimeä "Hotelli", ja vieläpä lisäksi "Punaruusu".
Merkillinen on tämä ravintola. Se on koottu varastamalla. Tiilet ovat varastetut Losonczin asemahuoneen rakennusaineista; kattoa kannattavat ratakiskot, varastetut Itävallan valtionrautatieltä, kattopäreet kehruutehtaan rakennusaineista, kalkki ja santa Leopoldstadin kirkosta! huonekalut ja taloustarpeet mikä mistäkin. Kaikki on varastettu vähitellen ja kunniallisesti useasta paikasta, jott'ei ole havaittukaan, että on mitään poissa. Koko talo on näin kokoon varastettu. Helppo on aavistaa, mitä väkeä siellä asuu? Läheiset talot herättävät kai enemmän naapurien huomiota kuin muut, koska lauta-aitojen ja porttien päällä on pitkiä rautapiikkiä. Ei niitä sentään tarvitse pelätä, sillä näissä taloissa asuu panttilainaajia ja koronkiskuria, toisin sanoin ovat ne "varkaanpesiä".
Tällä kadulla on jo jonkinlaista kivilaskuakin jalankävijöille. Tosin se ei ole täydellinen; mutta alku on hyvä. Se on tiilistä ja on saattanut syntyä siten, että joku on ensin kadunkulmaan aikonut rakentaa talon ja on jo tuottanut tiiliäkin; mutta on sitte katunut ja heittänyt sikseen koko tuuman sekä jättänyt sinne tiilet, kalkin, sannan ja pötkinyt käpälämäkeen. Sitte ovat öisin ohikulkijat ottaneet mukaansa pari kolme tiiltä läjästä ja heittäneet aina askeleen päähän eteensä lokaan, ja näin on vähitellen syntynyt tarpeellisilla lomapaikoilla varustettu trottoaari.
Mutta pian loppuu tämä katu; suuri lätäkkö tulee vastaan. Siitä emme pääse ylitse rattaillamme; sillä ne jäisivät sinne. Täytyy astua alas; tästä alkaa Kuiskaaja-katu.
Viimeinen öljylamppu pilkoittaa kadun kulmassa; sitte vallitsee pilkkopimeä; etäällä kuuluu höyryveturi vihellellen ja kohisten kulkevan edestakaisin.
— Tämä on meidän katu, kuiskasi holhottini, kun autoin häntä rattailta alas.
Täällä vallitsi salpietarin haju.
— Tuo tuolla on isäni tehdas, lausui hän osoittaen isoa rautaista savutorvea, mistä vaalea savu olisi kohonnut, jollei tuuli olisi painanut sitä alas.
Kun rattaat kolisten kulkivat pitkin katua, ympäröivät meidät joka taholta haukkuen rikkatunkioilla vetelehtivät, kodittomat ja villit koirat, joita täytyi kepin iskuilla karkoittaa kimppuumme tulemasta, ja sittekin pitää tarkkaa vaaria, ett'ei portin ohi kulkeissamme pihasta päässyt päällemme karkaamaan nälästä hurjistuneita koiria; jos sainkin ne pakenemaan portin alle, niin kohta ne taas palasivat takaisin yli aidan. Muuten täytyy täällä kulkijan astua hyvin varovasti, sillä moista katua ei löydy missään muualla maailmassa. Joka talossa on jonkinlainen tehdas, joka teettää mikä mitäkin sikamaisuuksia. Näitten pihoista luikertelee pitkin katua ilman pienintäkään estettä leveitä ja syviä ojia, jotka tehtaista tuovat likavettä ulos. Nämät ojat yhtyvät sitte isompaan kanavaan — johon vesi sitte jää.
Sentähden ei tänne voi kulkea rattailla.
Näitten ojien yli on paikka paikoin pantu laudanpala, ja jos kulkija sattuu astumaan sen viereen, niin kaatuu hän pitkälleen jonkinlaiseen märkään aineesen, joka on kaikkea muuta kuin hajuvettä.
Tuskin olimme päässeet parin ojan poikki (näitä ojia voisi kutsua pysäkeiksi), niin kuului kapakasta kauhea melu, josta voi saada sen verran selville, että tuosta komeasta ravintolasta heitettiin joku kadun lokaan ja kun kapakan ovi aukeni, kuului sieltä harpun ääni. — Tuo armottomasti kohdeltu henkilö alkoi haukkua ja kiroilla. Hän haukkui unkarin ja kiroili saksan kielellä. Yhdessä kuuluu tuo kauniilta. Sen ohessa alkoi hän tiilikivellä jyskyttää kapakan ovea. Isäntä tuli ulos, ja kuten voin mäjähyksistä aavistaa, antoi jollain seiväs-aseella rauhan häiritsijälle kunnon lailla selkään, odottamatta Rikoskaaren määräämiä rangaistuksia. Rangaistuksen alainen kansalainen taasen huusi ja kiljui, aivan kuin isänmaa olisi ollut vaarassa, ja avuksi huutaessansa pyhiä ja neitsy Maariaa, antoi hän itsestään sen rauhoittavan todistuksen, ett'ei hän ollut juutalainen, vaan oikeauskoinen kristitty.
— Voi, rientäkäämme, kuiskasi peloissaan pikku holhottini, ettei hän saavuta meitä.
Mutta mahdotontahan oli rientää, sillä täytyi astua hyvin varovasti ja etsiä joka askeleelle kiveä, jolle voisi astua lokaa välttääksensä.
— Älkää pelätkö, neitiseni, vastasin rauhoittaen. Ei hän tälle kadulle tule.
— Tulee, kuin tuleekin; tänne hän tulee, siitä olen varma.
— Ei hän meitä näekään pimeässä.
— Näkeepä kyllä. Hänellä on silmät kuin kissapöllöllä; aina hän on öisin liikkeellä, päivällä hän ei koskaan käy ulkona. Hän näkee meidät kaukaa, juoksee tänne ja liittyy meihin.
— No, sitte hänen pahoin käypi; sillä tästä kepistä annan niin, ett'ei hän vielä ole Kuiskaaja-kadulla moista selkäsaunaa saanut.
— Herran tähden älkää tehkö sitä! Hän on veljeni! Minä tunnen hänet äänestään ja lauluistaan.
Herjettyänsä voivottelemasta ja kiroilemasta alkoi puheena oleva henkilö todellakin laulaa yhtä noista kauniista saksalaisista renttulauluista, joita saksalaisessa kansanrunoudessa on yllin kyllin; erittäin soma niistä on se, jossa lutikoista puhutaan.
— Teillä on siis velikin? kysyin holhotiltani, joka astui edelläni niin vakavasti, kuin pimeässäkin olisi tuntenut hyvin tien. Mitä ammattia tuo veli harjoittanee, kun hän vain öisin on toimessaan?
— Ei. Älkää luulko. Hän ei ole varas. Hän ei tohdi liikkua ulkona päivällä, sillä hän on karannut sotamies!
Arvossa pidettävää isänmaan rakkautta! Veli, joka on karannut sotamies?
— Hän juo siis vain suruissansa? kysäsin. Muuten ehkä kunnon poika. Saan puhua puolestansa hänen päällikkönsä kanssa ja tarvittaessa sotaministerinkin kanssa, kun joudun lähetystön jäsenenä Wieniin, ja koetan saada heitä myöntymään anteeksi-antoon, ett'ei veljenne tarvitse kärsiä rangaistusta rikoksestaan. Ehkä saamme hänelle jonkun sopivan pienen viran.
— Niin, niin! Jumala siitä teitä palkitkoon! huokasi tyttö ja näytti jo rupeevan luottamaan minuun.
Tuo veli, jolla ei ole muuta vikaa, kuin että hän on karannut sotamies ja juo suruaan lievittääkseen, joka makaa päivät ja tappelee hereille päästyänsä, — näki tullessansa Kuiskaaja-kadulle rattaat, joilla olimme tänne tulleet ja rupesi tekemään kuskin kanssa riitaa. Ensin he riitelivät kappaleen aikaa keskenänsä, mutta vihdoin sivalsi kuski häntä muutaman kerran piiskallansa, jolloin poika alkoi heitellä tiilenkappaleita kuskin päälle, mutta kuski ajoi kohta tiehensä jättäen meidät oman onnemme nojaan. Velikulta lähti juoksemaan hänen perässänsä täyttä kurkkua huutaen: "ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!" — Hänestä pääsimme siis — ainakin hetkeksi.
Vihdoin saavuimme kaivon luo joka, nerokkaasti kyllä, oli asetettu keskelle katua, ja josta kaivosta oli asetettu lautaränni läheisen talon pihaan, jotta kulkijan täytyi kiertää kaivon ympäri, jollei tahtonut kontata rännin alatse. — Tässä tarttui holhottini käteeni, kehoittaen minua luottamaan häneen nyt, kun tulemme siihen sekamelskaan, joka on edessämme. — Täällä ei nimittäin ole aavistustakaan pääkaupungin arkkitehtikonttorista. Jokainen rakentaa mitä ja miten tahtoo; rakentamaton paikka on jokaisen oma. Jos joku rakentaa maanalaisen kodan naapurin portin eteen, on se paikka tuon jonkun oma; mutta jollei naapuri hyväksy, että toinen naapuri on hänen tiellänsä, tekee hän läven aitaan ja tekee itselleen tien toisen pihan läpi. Tällä tavoin pääsimme nitroglyseriini-kumppanini taloon kahden naapurin pihan kautta. Kaikeksi onneksi ei näillä ollut koiria, sillä he olivat juutalaisia. Kuten tiedämme, ei yleensä hebrealainen porvari pidä koiria eikä siipikarjaa, vaan hankkii itselleen mieluummin pieniä lapsia, niitten ruokkiminen kun ei maksa juuri enempää.
Puusalvalla varustetun oven läpitse pääsimme jonkinlaiseen puutarhaan, missä enimmäksi osaksi löytyi luukasoja. Yhdessä nurkassa oli jäännöksiä lehtimajan juhlasta, nimittäin neljän tolpan ympäri sidottuja kuivia lehtiä; näihin tolppiin taas oli pingoitettu nuoria, mistä riippui kaikenlaisia valituita rääsyjä, joita ennen ollessaan nuorina kutsuttiin liinavaatteiksi. Seuraavan aidan takaa saattoi jo nähdä tehtaan savutorven ja tuntea nenässään siitä maahan laskeuvan savun, jolla oli tuo ilettävä suolainen haju.
Tässä aidassa oli pieni porttikin, mutta se oli lukossa. Toiselta puolelta haukkui meille kauhean suuri raivoisa koira ja pureskeli portin alapäätä sekä koetti hypätä yli aidan, mutta ei päässyt kun se oli liian korkea.
— Jääkää te tänne, lausui holhottini, minä koetan päästä sisään, sidon koiran ja avaan teille portin.
Tuo suloinen olento löysi aidasta paikan, missä lauta oli irti. Näytti olevan tahalla tehty läpi asukasten mukavuudeksi, ett'ei tarvinnut portin avainta ottaa mukaansa. Päästyänsä sen läpi näin tytön menevän sisään, varmaankin tuomaan portin avainta; minä jäin kahden kesken koiran kanssa, joka yhä vielä osoitti tyytymättömyyttään. Taskussani (nimittäin kapakan isännän takin taskussa) oli makkaran pala; sen heitin hänelle portin alta, ett'ei pitäisi niin suurta melua.
— Jos nyt, näin ajattelin itsekseni, kun jäin yksin tänne Babeliin, holhottini unhottaa tulla minua noutamaan ja "naapuri" havaitsee minun koettavan myrkyttää hänen koiraansa, niin huutaa hän kansaa kokoon, enkä minä tiedä mistä olen tänne tullutkaan; ottavat minut kiinni vievät poliisikomisarjuksen luo ja huomisissa sanomalehdissä on luettavana, että valtiopäivämies X. "on otettu kiinni itse rikoksen teossa", kun juuri aikoi varastaa kuivamassa olevia liinavaatteita!
Huoleni haihtuivat ennen pitkää; pimeän huoneen ikkunasta alkoi valo pilkistää, pihanpuolinen ovi aukeni ja sieltäkin näkyi valoa. Näin holhottini astuvan ulos seurassaan nainen, joka näytti melkein luurangolta. Pukunsa ei ollut tavattomaan aikaan katsoen aivan sopiva vierasten vastaan-ottoon. Kädessään oli rautalangalla vyötetty lamppu.
Sill'aikaa kun luuranko-nainen kutsui koiraa luoksensa sitoakseen sitä kahleisin, avasi tuntematon tyttöni minulle oven ja vei minut pihaan. Homeisia sankoja ja saavia ammotti meille joka taholta, muutamissa arveluttavaa lientä sisällä, lipeääkö vai mitä lienee ollut.
— No! vihdoin viimeinkin tuo neiti mukanansa herrasmiehen kotiansa!
Pulska poika!
Näillä sanoilla tervehti luuranko tähystäen minua lamppunsa valossa kiireestä kantapäähän.
Tyttö löi häntä vihaisesti suulle.
— Pidä suusi kiinni! Tämä herra hakee isääni, hänellä on asiaa.
Nainen purskahti nauruun.
— Kyllä tiedän! Niin on tapana. Olen minäkin ollut nuori; on minullakin ollut rakastaja.
(Saakeli soikoon! Se on mahtanut olla siihen aikaan, kun tuoni vielä oli pikkupoika).
— Astukaa vaan neiden kamariin, sanoi hän kääntyen minuun ja taputtaen käsivarttani. Nyt on paras aika. Minä jään kyökkiin, ja jos nuori herra tulee sill'aikaa, niin minä ajan hänet ulos. Vanhuksesta kyllä pidämme huolta, jos hän herää.
Nyt saavuimme asunnon edustalle; rappeutuneet ja narisevat portaat veivät sisään ensimmäiseen huoneesen, joka oli kyökki, sieltä saattoi mennä ullakolle. Huoneessa löytyi muutamia keitto-astioita ja sen perällä luuranko-naisen vaatetuspöytä. Pöydällä oli peili josta hopea oli kaikki kulunut pois ja jonka laatikosta riippui puoliksi ulkona irtonainen palmikko. Tulisijan edustalla oli leveä penkki, jolle oli laitettu leposija.
— Olkaa hyvä, astukaa neiden kamariin, kehoitti tuo kunnon nainen, nyrkillänsä tuupaten minua selkään; kyllä minä sanon, kun ukko herää. — Näin puhuen sytytti hän kynttilän ja sulki oven sisään mentyämme.
Silmäilin tätä pientä kamaria. Siellä vallitsi mitä suurin yksinkertaisuus. Ei mattoja eikä peiliä. Puhtaalla lakanalla peitetty vuode, pieni tyyny toisessa päässä. Vuoteen kohdalla riippui seinällä pieni mustiin kehyksiin pantu kuva harsolla peitettynä. (Olisin mielelläni tahtonut saada tietää, kenen kuva se lienee ollut?)
Vielä löytyi siellä vanhanpuolinen sohva, pari tuolia pöydän ääressä; pöydällä oli lasi, täynnä jotain sinisen viheriää nestettä, sekä — partaveitsi.
Jäätyäni kahdenkesken tytön kanssa, katsahti hän ensi kerran niin kummallisesti minuun, ja pöydällä oleviin esineisin, jotta ymmärsin koko asiain laidan. Tämä tyttö on miettinyt muitakin keinoja surmatakseen itsensä, ennenkuin päätti hypätä Tonavaan. Mitä partaveitsi tekee tytön pöydällä? — Vieläkö hän nytkin aikoo sitä keinoa käyttää?
- Te olette väsynyt, lausuin hänelle; hänen näytti olevan vilu myöskin.
Menkää maata. Minä odotan tuolla kyökissä, kunnes isänne herää.
Hyvästi.
Jätin hänet yksin ja menin kyökkiin.
Mutta täällä oli pimeä, kun tuo nainen oli vienyt lampun muassaan.
Kuitenkin löysin vihdoin istuinpaikkansa. Se oli jo muodostettu penkiksi. Siihen istuin ja aloin miettiä mikä loppu tästäkin tullee? aivan kuin uudenaikainen novellikirjailija, joka olisi hyvin mielissään, jos joku sanoisi hänelle miten hänen kertomuksensa on päättyvä.
Tytön kamarin ovi oli ihan minua vastapäätä. Oven yläpäästä oli lauta haljennut, ja tämän halkeaman läpi pilkisti sieltä valo.
Enpä kysynyt lupaa omaltatunnoltani, kun hiivin oven taa kurkistaakseni huoneesen. Nyt tunnustan syntini — päästäköön minut synnistäni pappi — tai hänen vaimonsa.
Tyttö seisoi yhä vielä pöydän ääressä, katsoa tuijottaen noita kahta vaarallista esinettä. Väliin pyyhkäsi hän otsaansa ikäänkuin vetääksensä syrjään irtonaisia hiussuortuvia, joita ei kuitenkaan ollut otsalla. Väliin taas peitti hän kasvonsa käsillään. Ruumiinsa värisi kauhusta. Hän väänteli suonenvedontapaisesti käsiänsä. Vihdoin otti hän pöydältä tuon lasin, vei sen ikkunan luo, avasi ikkunan ja kaatoi pimeyteen sen sisällön. Lasissa oli mahtanut olla myrkkyä. Sitte otti hän partaveitsen käteensä, avasi sen ja tarkasteli terää; hän nauroi niin kummallisesti tätä tehdessään, ehkä häntä huvitti irvikuva, minkä hän näki kirkkaan terän kuvastimessa. Hän näytti puhelevan sen kanssa. He hieroivat kauppaa. Partaveitsi kielsi, aivan kuin olisi kuuluisakin naisten viettelijä. Ei pyytänyt muuta kuin yhden suukon. Kerran vain sattuu, ei muuta. Jollei hän olisi hyvä kalu, ei häntä suosittaisi. Tyttö ei antanut itseänsä viekoitella. Pudisti kieltävästi päätänsä ja pani partaveitsen kiinni, sanoen: ehkä toiste; ja heitti sen sänkynsä pohjalle.
Sitte laski hän kätensä ristiin rinnallensa ja syvästi huoaten kohotti kasvonsa taivasta kohden. Oi, jos osaisin piirtää kuvansa!
Nyt tempasi hän äkisti harson kuvan päältä, joka pii hänen vuoteensa yläpuolla. Se oli tähän asti ollut peitossa, ehkä sentähden, ett'ei se näkisi mitä täällä tapahtuu. Hyvin tunnen tuon "Herran"; usein olen nähnyt hänen kuvansa; tavallisesti on sillä orjantappuraruunu päässä. Tyttö lankesi polvilleen sen eteen peittäen kasvonsa vuodetta vastaan ja pysyi tässä asennossa liikkumatonna.
Minä menin takaisin penkille istumaan ja mietin pää käsiin vaipuneena, mikä on oleva loppuna tästä?
Ulkoa kyökin oven takaa kuulin hiljaista tassutusta; varmaan tulee tuo tuonen akka. Olin aivan hiljaa pimeässä. Hän tuli sisään. Lampun jätti hän ulos portaille, otti tohvelit jalastaan, jott'ei kuuluisi askelten ääntä ja hiipi kamarin oven taakse kurkistamaan raosta sisään. Kova uteliaisuus mahtoi vaivata. Annoin hänen hetkisen koettaa parastansa, sitte puhuttelut häntä pimeästä.
— Oletteko yksin?
Hän kääntyi minuun.
— Kas kas! missä onkaan herra täällä?
— Istun penkillä.
— Miksi siellä istutte.
— Odotan päivän valkenemista.
— Sitä olisitte tuolla sisälläkin voinut odottaa.
Kunnon nainen suuttui.
— Pyydän, sanokaa, kuinka te olette noin laihaksi jäänyt?
Tällaista kysymystä hän ei ollut odottanut.
— Kuinkako minä olen laihaksi jäänyt?
— Kun toiset tavallisesti ovat kaikki lihavia.
— Mitä? Luuleeko herra ehkä minua semmoiseksi naiseksi?
— Niin on puheesta kuulunut.
— Väärä luulo. Minä olen kunniallinen nainen. Olen kaksikymmentä vuotta ollut isännän emännöitsijä. Ei minulla ole mitään tekemistä kenenkään tyttöjen kansaa. Mutta tuota meidän tyttöä minun tulee surku; mieleni olisi hyvä, kun joku veisi hänen täältä.
— Joko kunnollisesti tai kunnottomasti?
Laiha nainen toi lampun sisään ja asetti sen pöydälle. Ei ollut kuulevinansakaan kysymystäni.
Sitte istui hän viereeni penkille.
— Siitä on kaksikymmentä vuotta, kun näillä meidän seuduilla levisi huhu, että morsian ja ylkä menevät vihille; morsiamen päässä oli valkoinen ruunu; joka ihminen juoksi tätä kummaa katsomaan.
— Eikö sitte enää ole naimaliittoja tehty?
— On kyllä, mutta ruunutta.
— Hauska onkin tämä teidän korttelikunta.
— Niin on koko Kuiskaaja-katu.
— Oliko tämä vastaus vain kysymykseeni?
— Oli. Kukapa tulisi tänne Kuiskaaja-kadulle kosioretkille? Kukapa tänne lähettäisi kosiomiehiä? Pitkä on matka täältä kirkkoon. Kukapa täällä esiintyisi morsiuspäähine päässä? Revittäisiin hänen tukkansakin. — Mutta kyllä te minun selityksittänikin tiedätte tehtävänne. Mistähän olette onkineet tuon tytön?
— Melkeinpä hänet todellakin Tonavasta ongin. Sain hänet kiinni sillalla, juuri kun hän oli hyppäämäisillään virtaan.
— Kas sitä vaan! Enkö minä ole sanonut, ett'ei isä saa hullutella hänen kanssaan. Hyvänen aika! Meidän tienoilla ovat häät harvinaisia, mutta myöskin peijaiset. Meikäläisiä kuolleita kannetaan tavallisesti ulos vankilasta. Sentähden soisin jonkun kunniallisen ihmisen ottavan täältä tuon hyvän ja siivon tytön. Hän on liian hyvä kalojen ruuaksi! Mutta siksi se vielä käy; kummallinen olento hän on. Hän ei sovi tänne Kuiskaaja-kadulle. Mutta emme täällä ole aina asuneetkaan. — Sillä katsokaas, hyvä herra, tytön isä on sangen oppinut mies, mutta hänen on järjessään vika. Hän keksii ja koettaa kaikkia mahdottomiakin. Hän tekee veden alla palavia tuli-soihtujakin. Hän tietää keinoja joilla tunnin kuluessa voi hävittää vahvimmankin linnoituksen. Hän sanoo, että hän saisi miljoonia, jos ilmaisisi vieraille valtakunnille salaisuutensa, sillä niitten avulla voi noin vaan pyyhkäistä pois kaikki viholliset; mutta hän ei tahdo toimia isänmaatansa vastaan. Ennen kuolisi hän nälkään. Kummallista kyllä, on hän ihan toinen mies aamulla kuin illalla. Kun hän aamulla herää kohmelostaan, alkaa hän kohta käydä minun kimppuuni. Minut sitte hyvänpäiväiseksi haukuttuaan alkaa hän torua tytärtänsä. Hän soimaa häntä, että hän vielä on hänen niskoillaan. Miks'ei mene hakemaan rakastajaa? Jotain rikasta rakastajaa, joka ylläpitäisi häntä! Jotain suurta herraa joka voisi korkealle esivallalle ilmoittaa isänsä keksinnöt! Isä toruu, kunnes tyttö lähtee työhönsä. Tyttö parka on erään ompelijattaren luona työssä. Hän saa kahdeksan floriinia kuukaudessa. Täytyy istua työssä myöhään iltaan. Pelolla tulee hän illalla kotiin, varpaillaan hiipien, sillä isä odottaa häntä pamppu kädessä. Ukko on tähän aikaan päissään ja ihan toinen mies kuin aamupäivällä. Silloin kurittaa hän tytärtään ulkona kuleksimisesta. Varmaan on hän muka ollut rakastajaa tapaamassa. Ukko on nyt kovin arka kunniastaan ja saarnaa siveellisyydestä kuin pappi. Tavallisesti ruoskii hän myöskin tällöin tytärtään. Tämä ei muuta tee, vain itkee. Ihme ja kumma, kun hän voi tätä elämätä kestää.
Nainen pyyhki esiliinalla silmiään.
Luurangolla on siis myöskin sydän.
Sitte nauroi virnisti hän taas.
- Niin, hyvä herra. Sentähden olin hyvillä mielin nähdessäni teidän; kun isäntä hoipertelee aamulla sisään, voin sanoa, ett'ei hänen tarvitse kiukutella enää, täällä on jo se, jota hän on kaivannut, eikä hän ainakaan aamupäivällä lyö Agnes parkaa.
Nyt sain tietää tytön nimen olevan Agnes.
En saattanut olla tekemättä yhtä muistutusta.
— Miks'ette puolusta tuota hentoa tyttöä? Te näytätte vahvalta naiselta.
— Vahva minä olenkin, voittaisin vaikka kaksi hänen oloistaan miestä; mutta hän on kiero ihminen. Jos tartun hänen käteensä estääksensä häntä mielensä mukaan ruoskimasta meitä, uhkaa hän mennä alas tehtaasen ja lennättää meidät ilmaan kaikkityyni.
— Miten?
— Nitroglyseriinillä, jota hän valmistaa.
— Mitä on tuo nitroglyseriini?
— Mitäkö nitroglyseriini on? Ettekö vielä sitäkään tiedä? Kenties olette nautasaksa. Se on sellaista ainetta, jolla kaivoksissa ja vuorimurroksissa kalliota särjetään. Sormeni kokoinen tuutti sitä on tarpeeksi kukistamaan tämän huoneen, ja meillä on tavallisesti noin kaksikymmentä sentneriä sitä tuolla alakerrassa. Tätä nykyä on sitä erittäin paljon, kun sen hinta on alennut, ja ukko vannoo ennen räjähyttävänsä kaikki ilmaan kuin myyvänsä sitä niin halvasta. Se lennättäisi meidät kuuhun saakka. — Sen hän saattaa tehdä joko aamulla tai illalla. Sillä illalla kun hän on juovuksissa, tulee mieleensä kunnia; aamulla taas kun hän on selvällä päällä, muistuvat mieleensä velkojat, ja silloin on hän raivoissaan. Ilmaan saamme lentää joko varhemmin tai myöhemmin!
Hauska uutinen! Seisoa dynamiitilla täytetyssä tehtaassa. Tuolla nimellä tunnen jo tavaran. Hyvänpä yhtiömiehen sainkin!
— Sentähden soisin jonkun vievän täältä pois Agneksen, lausui vihdoin nainen.
Näin sanoen sammutti hän lamppunsa. Aamurusko pilkisti ikkunasta sisään. Pestissä oli jo kirkas aamu, mutta täällä Kuiskaaja-kadulla yksi kolmannes sumua toinen kolmannes savua.
Aamuruskosta oli seurauksena nuoren herran kotiin tulo. Ei tarvinnut porttia avata, kaikella kunnialla hän pujahti läpi aidan. Ensin lauloi hän sisarensa ikkunan alla yhtä noista ilkeistä renttulauluista, joille en voi antaa muuta nimeä kuin "runottaren kolera"; sitte kömpi hän miten kuinkin ylös rappusia ja pääsi viimeinkin monen koetuksen perästä ovesta sisään.
Uljas poika! Missä ei reikää siinä savea. Rypistyneessä hatussa likainen tekokukka; vaatteissa tuskin yhtään nappia. Kaulahuivin päät riippuivat alas niskasta. Pöhöttyneet veripunaiset kasvot olivat täynnä kirjavia sinermiä, jotka olivat eri ajoilta punaisen, sinisen ja tummanvihreän värinsä mukaan, — toisesta korvasta vuoti verta. Joskus nuorena oli hän saattanut olla kauniskin poika. Nyt näytti hän tuommoiselta kahdenkymmenen vuotiaalta ukolta. Oikeassa kädessä oli märkä sikaarin pätkä, jota hän pisteli suuhunsa milloin yhtä milloin toista päätä siinä luulossa että toinen pää palaa. Vasemmassa kädessä oli naisen huivi.
Laiha nainen meni häntä kohta ovessa vastaan ottamaan.
— Ylös ullakolle kohta paikalla!
— Enpä mene Rézi rouva, siellä on torakoita,
— Mene kohta. Siellä on vuoteesi.
— Voi; älkää lyökö, taikka huudan.
— Huuda vaan, huuda vaan! Kohta tulee isä ja silloin saat selkääsi.
— Eipä tulekaan, eipä tulekaan; hän on juovuksissa kuin sika.
— No, missä tahdot sitte maata?
— Tuolla kamarissa. Tytön kamarissa.
— Täällä ei ole mitään tyttöjä, sinä pöllö.
— No no no, rouva Rézi. On maar!
— Sinä aasi! Hän on sisaresi. Varmaan olet riistänyt tuon huivin joltain kaltaiseltasi naiselta?
— Sama se.
— Mene hiiteen.
— Sama se.
Todistaaksensa, mihin määrin se oli hänelle sama, suuteli hän luurankonaista poskelle; siitä sai hän palkinnoksi hyvin ansaitun korvapuustin ja vielä paremmin ansaitun herjausnimen.
Minä näin hyväksi astua väliin.
— Kuules velihopea —.
— Kas vaan, täällähän on "yksi" jo! änkkäsi poika hämmästyneenä.
— Tuoss' on floriini; kansani toivo, ota ja mene takaisin kapakkaan; hae se, jonka huivin olet vienyt.
Tämä teki suuremman vaikutuksen kuin pitkät puheet.
— Jos annatte kaksi, niin pysyn siellä iltaan saakka.
Ei sovi kitsastella, kun on nuorison kasvatuksesta kysymys, lausuin itsekseni ja myönnyin hänen ehdotukseensa.
Tähän oli hän täydelleen tyytyväinen ja alkoi antaa minulle kaikenlaisia kauniita neuvoja, jommoisia ei löydy edes Vollftin teoksessa: "Seurustelu naisten kanssa"; kunnes rouva Rézi ajoi hänen ulos ovesta; hän kömpi miten milloinkin rappusia alas, yhä laulaa loilottaen kieleensäkään purematta.
Hauska lankous!
Mennessään herätti hän ukon; alakerrasta alkoi kuulua epäselvää rähinää, josta ei kuitenkaan voinut selittää ainoatakaan sanaa.
— Onko herra noussut ylös, kysyin.
— Vasta hän nyt alkaa nousta. Kuuluu kiroilevan vasta ensimmäistä värssyä. Haukkuu ikkunasta poikaansa. Sitte seuraa riita Kozákin kanssa. Sitte alkaa hän kiroilla saapastensa luojaa, kun ei oikean jalan saapas mene vasempaan. Sen jälkeen tulee hän ulos torumaan koiraa. Sitte huutaa hän naapurille, miksi hän taas on yöllä päästänyt tänne kartanolle viinan rapaa. Sitte tulee hän minun kimppuuni. Viimeiseksi jää Agnes. Sillä tavoin hän toivottaa "hyvää huomenta".
Tuo kunnioitettava perheen-isä pysyi todellakin aivan täydellisesti ohjelmassaan. Kello oli puoli kuusi, kun tuolta alhaalta kuului ensimmäinen "jumalauta", ja seitsemän aikaan nousi kirousten jakeleminen ylimmilleen, vain yskä keskeytti väliin sadatuksien tulvaa.
Jo astui hän rappusia ylös. Rouva Rézi seisoi tulisian ääressä ollen tulta tekevinään.
— Tiedättekö mitä, hyvä herra? Jos en vielä olisi tehnyt tulta, toruu hän minua, etten vielä ole laittanut hänelle suurusta; jos taas jo valkea palaa, on sekin pahasti, kun tuhlaan kalliita kivihiiliä.
— Senkin seitsemän tulista p—lettä vieköön tuon oven, kuului ulkoa.
Aina loukkaan käteni lukkoon.
Hän potkasi oven auki.
En ole vielä milloinkaan niin pettynyt luulossani kuin nyt. Päättäen äreästä ja karkeasta äänestä luulin tapaavani jonkun jättiläisen, mutta edessäni seisoikin pieni puoliviidettä jalkaa pitkä kääpiö, kyttyräinen sekä edestä että takaa, pitkät kädet roikkuivat alapuolelle polvia, toinen sääri oli sisäänpäin väärässä, jotta koko vartalo näytti olevan kaatumaisillaan. Mutta pää oli suunnattoman suuri; tukka pörrössä aivan kuin suortuvat olisivat pelänneet koskea toisiinsa. Kasvoissa kuvautui ylpeys ja kohmeloa seuraava äreys.
Nähdessään vieraitakin olevan kyökissä vaikeni hän äkkiä. Aivan kummallisella tapaa saattoi hän vääntää leuatonta päätään kyttyräistä vartaloansa kääntämättä. Hän katsahti rouva Réziin ja viittasi pitkällä kädellään Agneksen kamariin päin.
Ennätin sanomaan asiani, ennenkuin akka ehti ruveta hulluuksiaan latelemaan.
— Hyvää huomenta, herra! Tulin tänne näin aikaiseen kun luin Közlöny-lehdestä, että tänään tulee tämä nitroglyseriini-tehdas myytäväksi huutokaupalla. Tahdoin estää sitä. Kun minä juuri tarvitsen tuollaista tehdasta, mutta en itse ole asiantuntija ja teidän tietonne tässä suhteessa ovat yleisesti maassa tunnetut, niin haluaisin koettaa, eikö voisi saattaa teidän raha-asioitanne sellaiseen tasapainoon, että tämä yleishyödyllinen tehdas edelleenkin tyydyttäisi maan tarpeita nitroglyseriinin suhteen.
Tämä oli suoraan tunnustaen kaunis puhe. Eikä minulla ollut sitä paperillakaan. — Mutta isäntä ei ollut sitä mieltä.
— Onko herralla rahoja? Tämä oli ensimmäinen kysymys, joka oli ratkaistava, ennenkuin itse asiaan ryhdyttäisiin.
Otin taskustani koko tukun, "Ensimmäisen Kamarin" nauhalla sidottuna ja seuraavalla kauniisti sointuvalla päällekirjoituksella varustettuna: "100 kplta 10 floriinin: = 1,000 fl."
Tämä ei ollut puhetta, mutta teki hyvän vaikutuksen.
— Mennään tänne tyttäreni kamariin.
— Mutta ehkä neiti nukkuu vielä.
— Kyllä minä hänet pian hereille saan.
— Emmekö voisi mennä johonkin toiseen huoneesen?
— No, älkää saamaelko! Omaan kamariini emme saata mennä; se on kuin sikaläätti; muut huoneeni ovat ryöstömiehet sinetillään lukinneet. Nyt tiedätte syyn. Astukaa sisään!
Tiesin tytön menneen maata täysissä vaatteissa; kenties ei hän pelästyne aivan kovin.
Astuessamme kamariin istui tyttö ikkunan ääressä (se oli hänen peilinsä) ja palmikoitsi ihania mustia hiuksiaan.
Kyttyräselkä ärjäsi kovasti:
— Miksi siivoat itseäsi vaatteet yllä? Tahraat rasvaisilla hiuksillasi puhtaat vaatteesi! Riisu yltäsi kohta!
Tyttö valmistausi tottelemaan.
Ukko asetti tuolin minua varten pöydän ääreen vastapäätä ikkunaa.
Kumminkin istuin toiselle tuolille selin tyttöä, joka riisui pukuansa.
— Miksi kampaat hiuksiasi ikkunan ääressä kaikkein nähden? ärjäsi taas ukko.
(Kaikkein nähden!)
Sitä ei nähnyt kukaan muu kuin kolme varpusta, jotka istua könöttivät kuivettuneen puun oksalla.
— Tytärtännekö rupeettekin torumaan? Vai aiotteko keskustella kanssani asiasta? huudahdin kovemmalla äänellä. Istukaa; ottakaamme esille paperia sekä kynä ja ruvetkaamme laskemaan.
— Mutta mikä on teidän nimenne?
(Sitä en jumaliste itsekään tiennyt. Oikeata nimeäni en voinut sanoa, sillä siitä minut kohta tunnettaisiin ja arvattaisiin, etten minä tarvitse mihinkään nitroglyseriiniä. En tohtinut ottaa myöskään mitään yleistä nimeä sillä jollakin muulla saattaisi olla sama. Mieleeni tuli eräs kummallinen nimi, jonka olin joskus asiakirjoissa nähnyt).
— Nimeni on Ignatius Koribanya.
— Oo! Tuon nimen tunnen minä aivan hyvin. Nyerges-Ujfalusta kotoisin, eikö niin? Te olette useasti ennenkin tilannut minulta dynamiittia marmorilouhostanne varten.
(— Hyvinpä arvasin! Otin kun otinkin elossa olevan miehen nimen!
Mielelläni olisin antanut sen takaisin).
— Miten aiotte auttaa minua? Tilaamallako? Vaiko etumaksulla? Tai annatteko lainaksi?
— En ehdota yhtään noista keinoista, vaan haluaisin ruveta yhdysmieheksenne tehtaassa tuhannen floriinin maksua vastaan.
— Ei käy laatuun. Minulla on jo yksi "yhdysmies".
— No sittehän meitä olisi kaksi.
— Ei käy laatuun. Kozák ei kärsi kumppalia.
— Siinä tapauksessa maksamme hänelle osansa ja hän saa mennä muualle.
— Kozák ei ole antanut rahoja liikkeesen. Hän on työnjohtaja. Hän on harvinainen olento, jota ei saada joka oksalta. Vai mitä luulette miehestä, joka yksin johtaa nitroglyseriini-tehdasta? Täytyy olla raittiina Ja päihtymättä yöt päivät! Täytyy olla niin tarkka toimessaan, että työ käy minuutin mukaan. Sillä jos vain yksikin aste lämmintä puuttuu tai rahtunenkin jotain ainetta puuttuu sekoituksesta tai jos valmis latinki epähuomiosta putoo lattialle, niin lentää koko huone ilmaan, vieläpä "Punaruusun" kapakankin tiilet sinkoilevat sinne, mistä ne ovat varastetutkin. Siihen toimeen ei kelpaa joka mies.
— Herra Kozák on siis juuri semmoinen kelpo mies. Sepä hyvä. Koetan voittaa hänen luottamustaan, jotta hän ottaisi minut toiseksi yhdysmieheksi.
— Kuulkaa hyvä herra! Se käypi vaikeaksi. Kozák ei kärsi rinnallaan muita, ei ainakaan nuorta miestä, hän ei huoli apulaisestakaan. Mieluummin tekee hän yksin kahden työt.
Näin sanoen lähestyi hän minua ja kuiskasi korvaani: "hän on rakastunut tyttöön".
Sitte jatkoi hän taas kovasti:
— Hän on tuommoinen kiero mies, joka kerran jo istui viisi vuotta vankilassa, kun hän revolverilla oli ampunut kuoliaaksi mielitiettynsä viettelijän.
(Taaskin uusi oiva tuttavuus!) Hurja kosija, joka vainoo revolveri kädessä kilpailijaansa, ja jo kerran on murhasta istunut vankeudessa.
— Mutta älkäämme kuluttako aikaa turhiin. Jos ei herra Kozák huoli yhdysmiehestä, niin on minulla toinen yksinkertaisempi ehdotus. Minä ostan teiltä nitroglyseriiniä tuhannen floriinin hinnasta ja te annatte minulle siitä kuitin. Kun sitä sitte tarvitsen, tulen noutamaan.
— Hm. Tuota seikkaa pitää ensin vähän miettiä.
— Ei mitään miettimistä, vaan rientäkää maksamaan nämät rahat tuomarille ennenkuin tulee ryöstöhuutokauppa. Sehän on suurin kipu, jota lainopin tohtori parantelee, eikä se aine ole kaikkein kalliinta, jota lääketieteen tohtorin osoitteen mukaan annetaan apteekista, vaan se on tuon toisen tohtorin muste; koettakaa siis päästä siitä erilleen, niin kauan kuin vielä on mahdollista.
Kyttyräselkä ravisti päätään.
— Puhuitte "musteesta". Mustetolpponi on tuolla kamarissa, joka lukittiin, kun kaikki omaisuuteni kirjoitettiin ryöstön alaiseksi; ovella on sinetti, jott'en voi teille kirjoittaa kuittia.
— Ettekö voisi pyytää joltain naapurilta vähän mustetta lainaksi?
— Minulle ei täällä anna kukaan musteen tippaakaan.
— Ovatko kaikki niin suuttuneet teille?
— Eivät juuri suuttuneet, vaikka kylläpä heillä olisi siihenkin syytä, sillä minä en suinkaan mielistele ketään; — mutta he pelkäävät minua. Tehdasliikettäni olen harjoittanut jo melkein kaikkialla kaupungissa; ensin alotin Ferenczvárin kaupunginosassa, mutta naapurit juonittelivat minua vastaan, kunnes kaupungin neuvosto ajoi minut pois sieltä. Sitte muutin Jozsefváriin, mutta siellä sain taas kimppuuni joka sielun; pelkäsivät minun lennättävän heidät yläilmoihin; muutin taas majaa Terezváriin; sielläkin ahdistettiin minua, kunnes vihdoin jouduin tänne Kuiskaaja-kadulle, missä asuu vain semmoisia ihmisiä, jotka eivät mielellään etsi oikeutta raastuvasta. He koettavat sitä vastoin omin päinsä saada minua poistumaan täältä; sentähden en saa mistään läkkiä, jollei minulla itsellä sitä ole.
Aloin tutkia kapakan isännän takin taskuja. Semmoisen miehen taskuissa on tavallisesti aina kirjoitusneuvot. Löysin todellakin pienen pullosen. Siinä oli kun olikin punaista läkkiä, luultavasti aniliinia. (En koskaan enää juo hänen luonansa punaista viiniä).
— Tässäpä on. Kynän me saamme hanhen sulasta, ja sitte tuumasta toimeen. Paperia on mulla sen verran muassani. Kirjoittakaa siis. Tuhannen floriinin kuitti.
— Puhutaan ensin Kozákin kanssa.
— Käskekää sitte Kozák tänne.
— Hän ei tule tänne.
— Miks'ei?
— No niin. Johan sen sanoin. Hän on rakastunut tyttöön ja on siitä hänelle suuttunut.
— Suuttunutko rakkaudesta? tuo menee yli ymmärrykseni. Mennään me
Kozákin luo sitte.
— Mennään vaan, mutta minä en takaa häntä.
Lahonneita rappusia myöten pääsimme jokseenkin helposti alas, ja maanalaiseen kertaan vieviä niljakkaita rappusia myöten oli kyttyräselän helppo mennä, sillä jos olisimme kompastuneet, niin hän ei olisi langennut minun niskoilleni vaan minä hänen.
Pieni kamari, jonka ikkunasta oli vain kolmas osa maan pinnan yläpuolella, oli Kozák herran asunto, johon me nyt saavuimme. Siinä oli yksi tuoli ja olkivuode, jonka alusta oli kirjastona.
Edellä mainittu mies saattoi olla noin viisineljättä vuotta vanha; kasvot peitti ruskea parta, joka oli takkuinen ja sikinsokin kuin rakeitten lakoon lyömä elopelto, keltainen tukka riippui pitkänä niskassa. Syvissä koloissaan säihkyivät nenälasien takaa uhkaavat silmät. Koko muotonsa oli juhlallinen, ankara, kammottava.
Kyttyräselkä mainitsi valenimeni.
Tuo arvoisa herra astui luokseni ja astui varpailleni.
En tiennyt varmaan tapahtuiko tämä siitä syystä, että jos tässä ahtaassa komerossa kolmesta parista jalkoja yksi pari alkaa liikkua, niin ehdottomasti tulee astuneeksi yhdelle noista toisista pareista, vai lieneekö tämä ehkä ollut joku salainen merkki, josta nihilistit tuntevat toinen toisensa? Eräältä tuttavaltani, joka on sanomalehtimies, olin saanut kuulla, ett'eivät nihilistit kuten vapaamuurarit, tervehdi toisiaan salaisella käden annolla, vaan salaisesti jaloille astumalla. Joka ei vastaa samalla lailla tervehdykseen tai joka sanoo: "suokaa anteeksi!" se ei ole liittoon kuuluva.
Tehtaan isäntä mainitsi yhtiömiehellensä minun tahtovan ostaa dynamiittia — oikein tukuttain.
Yhtiömies kysyi äänellä, joka tuntui tulevan maan alta:
— Mitä sorttia? Latinkiako? Vaiko Bickfordin sytyttimellä varustettuja? Yksinkertaistako? Vaiko yhdistettyä?
En tahtonut ilmaista tietämättömyyttäni.
— Joka lajia sekasin, mitä vain on saatavana.
Nuo mustat silmät säihkyivät niin kummallisesti lasien takaa.
— Tulkaa kanssani!
Hän astui edellä läpi huoneen, jossa oli kaikkialla kauheata höyryä päästäviä astioita ja tislauskapineita. Kädessään oli lasilla peitetty lamppu, jota hän ei antanut kädestään kenellekään. Olimme hornan porstuansa.
Tavara oli pantu valmiisin laatikkoihin, ja kunkin kylkeen oli kirjoitettu veripunaisilla kirjaimilla, paljoko kussakin on dynamiittia.
Herra Kozák avasi laatikkojen kannet; niissä oli eri suuruisia latinkia, ja kysyi mitä minä haluan?
Minä olin ymmärtävinäni niitten laatua. Vähäksyin kaikkia. Pyysin nähdä suurempia.
Vihdoin toi hän yhden lätinkin äärimmäisestä nurkasta.
— Näitten luulen olevan tarpeeksi suuria, lausuin oikein viisaan näköisenä, aivan kuin olisin puhunut sokurivero-ehdoituksesta.
— Kyllä maar. Niillä on laskettu olevan miljoonan kahdeksansadan tuhannen kertainen vastustusvoima.
— Tämä, luulen ma, on semmoista, kuin minä tarvitsen.
— Vai se kelpaa? kysyi hän epäilevästi; ja avattuaan laatikkoa paljasti hän vasemman käsivartensa, missä näin ihoon piirrettynä nihilistien tunnusmerkin: punainen ympyrä, ja sen alla kaksi ristiin pantua tikaria.
Varmaan tahtoi hän antaa merkin!
Mutta minä en voinut antaa vastausta, sillä minun käsivarressani ei ollut tuommoisia kuvia.
— Niin, tämä kelpaa.
Herra Kozák veti lakin lippua silmilleen ja lausui kolkolla ja äreällä äänellä:
— Mutta tätä ei myydä
— Miksei?
— Sillä on jo omistajansa, joka on tuleva sitä noutamaan.
Kyttyräselkä aikoi ruveta kiistelemään, mutta Kozák herra meni lamppuinensa ulos ovesta; jos emme tahtoneet jäädä pimeään, täytyi meidän seurata häntä. Hän ei ollut meitä enää näkevinänsäkään, vaan palasi takaisin komeroonsa, heittäytyi vuoteelle ja alkoi lukea jotain kirjaista; kyttyräselkä yhä vielä kiroili ja haukkui hurjistuneena. Minä jätin heidät sinne ja aloin astua rappusia ylös, antaen heidän päättää asian kahdenkesken.
Ei aikaakaan niin tuli isäntä perässäni, riideltyään yhtiömiehensä kanssa, jotta äänensäkin oli mennyt sorroksiin.
— Näittekö nyt? Tuota hullua! Vaikka minä sanon, että kohta ovat ryöstömiehet täällä ja lyövät myttyyn koko ammattimme, niin vastaa hän vain, että noitten suurten latinkien omistaja on viimeisellä hetkellä tuleva. — Hurja mies!
Ihana yksimielisyys tässä talossa! Kukin pelkää toinen toistansa, tyttö parka jokaista ja taloa koko kaupunginosa.
Tämäpä juuri minun mieleni mukaista.
— Mutta kuulkaa, kello on jo neljänneksen yli seitsemän. Jos ette kiirehdi, niin ovat puolentoista tunnin päästä ryöstömiehet täällä ja myyvät Kozák herrankin, jos hän ei ennen korjaa roippeitansa. Sentähden neuvon teitä ottamaan edeltäkäsin tarjoomani rahat; tavaran kuljetan täältä sitte vähitellen, en sitä kaikkea yhtähaavaa tarvitsekaan.
— Mennään kamariin; täällä ei käy siitä puhuminani Sillä naapurit kuulevat.
"Kamarilla" tarkoitti hän Agneksen huonetta.
Tyttö oli jo saanut hiuksensa kuntoon ja emännöitsijä suuruksen valmiiksi. Sikurikahvi höyrysi kahdessa korvattomassa kupissa, jotka ynnä laihan maidon kanssa olivat asetetut huoneen ainoalle pöydälle. Vanha nisuleipä oli leikelty palasiksi suurusta varten.
Käskin ukon juoda ennenkuin jähtyy. Kohmeloiselle päälle ja äreälle mielelle tekee kuuma kahviliemi erittäin hyvää. Tyttökin istui pöydän ääreen sanomatta jo juoneensa tänään kahvia. Minullekin tarjottiin sitä, mutta minä vastasin ett'en nauti suurukseksi tavallisesti muuta kuin pippurilla höystettyä sianlihaa.
Nyt oli aikaa puhua asiastamme.
Eipä ollut helppoa saada häntä ottamaan vastaan noita tuhatta floriinia.
Vanhus epäili minun aikovan sitte jonkun oikeuden muodolla ja lain varjon alla anastaa hänen helvetinkone-tehtaansa, kun ensin olin saanut hänet ottamaan rahat vastaan. Tehtaansa oli hänelle rakas; hänellä oli todellinen "pyromania".
— Olkoon menneeksi, minä annan teille tuon summan lainaksi — vekseliä vastaan. Vekseli on minulla aina.
Nyt hän alkoi epäillä minun olevan koronkiskojan, sillä nepä ovat konstikkaita miehiä! Kun saavat tietää että jotakuta uhkaa ryöstö, tulevat he heti sanomaan: "olen kuullut teidän tarvitsevan rahoja. Minä lainaan. Vain viidellä sadasta korkoa". — "Antakaa tänne!" — Mutta kun tulee maksun aika, niin käy selville, että korko onkin laskettu viideksi sadalta kuukaudessa. Sitte tulee hän sen sijaan ryöstöön panemaan.
Siksipä kyttyräselkä ensin kysyi minulta:
— Suurtako korkoa vastaan?
Vastasin samaan tapaan: sangen suurta korkoa vastaan. Sen vaadin koroksi, että olette sanomatta pahaa sanaa tyttärellenne ja häntä muuten pahasti kohtelematta, kunnes olette maksanut veikanne.
Agnes hypähti seisoalle. Kasvonsa lentivät tulipunaisiksi.
Mutta ukko ei päästänyt häntä menemään, vaan veti hänen luoksensa.
Nyt alkoi hän käsittää asian laidan. Ei herra ollutkaan koronkiskoja.
— Mutta sitä pahempi. Herra oli ukon ideaali.
Hän syleili tytärtään ja suuteli hellästi häntä otsalle.
— Tästä päivästä alkaen olkoon sinulla siunaukseni!
Tyttö vapisi.
Äkkäsin kyttyräselän tuuman; hän aikoi asettaa tyttärensä istumaan samalle tuolille, jolla minä istuin. — Minä nousin seisoalle.
— Suostutteko tuumaani? kysäsin.
— Suostun. Tästä päivästä alkaen on tämä huone pyhä paikka.
Mikä kunnon mies!
— Mutta jott'ei tämä kaunis lupaus jäisi unhotuksiin, niin kirjoittakaamme se ylös.
Otin kappaleen liitua (kapakan isännän takin taskussa löytyi liitupala) ja kirjoitin sillä huoneen ovelle sekä ulko- että sisäpuolelle:
Tämä huone olkoon pyhä paikka kaikille.
Kyttyräselkä allekirjoitti sill'aikaa vekselin. Siitä nain tietää nimensä olevan "Haggeus Templomtornyi". Taisi olla syntyisin arvokkaastakin perheestä.
Kun sitte vaihdoimme vekselin ja rahat, saattoi hän taas tyttärensä punastumaan.
— Nyt menen asioilleni. Mutta sinun ei tänään tarvitse mennä ompelemaan. Ei tarvitse mennä koskaan enää sinne. Minä en salli sinun enää tekevän työtä vieraille ihmisille. Saat elää minun tyttärenäni, kuten sinun sopiikin. Kun minä menen kaupungille, saat jäädä kotiin kalliin ystävämme huviksi. Laske minut sitte ulos pikku ovesta, ett'ei Kozák näe minun menevän täältä yksin. Pyydän herraa, rakasta ystävääni, kulkemaan tästä pikku ovesta, kun toiste tulette meitä tervehtimään. Siitä voi päästä suoraan kadulle, ja kenenkään näkemättä. Huomenna teetän siihen yhden avaimen lisään.
Kunnon mies vei minut ulos mainitsemastaan pienestä ovesta, josta ensin tulimme kaalimaahan ja sieltä kadulle, ja samaa tietä takaisin.
Tämä asia on siis täysin selvillä. Parempaa miestä ei saata tavata kuin herra Haggeus — aamupäivällä.
Astuessani takaisin kamariin, seisoi tyttö parka kalpeana pöydän ääressä ja katseli surusilmin pientä koriansa, missä hänen ompelutarpeensa olivat. Tuo kori käsivarrella oli hän tähän aikaan tottunut lähtemään työhönsä.
Hän ei odottanut, kunnes minä puhuttelisin häntä. Nyt oli hän kovin rohkea.
— Tiedättekö, mitä olette minulle tehnyt.
En voinut arvata.
— Sitä, että isäni täst'edes antaa minulle yhtä haavaa kaksinkertaisena illalla sen kurituksen, josta hän ennen on antanut puolet aamulla puolet illalla.
— Älkää pelätkö! Minä pidän huolen, että tuota kirjoitusta ovella noudatetaan pimeän tultuakin. Mutta ensin pyytäisin teiltä jotain.
Hän pudisti kieltävästi päätään. Hän luuli minun pyytävän jotain, johon olisi — edellisestä päättäen ehdottomasti antaminen kieltävä vastaus.
— Antakaa minulle silmäneula.
Tuota hän ei tosiaankaan voinut arvata.
Tätä pyyntöäni hän ei saattanut kieltää, vaan antoi koristaan neulan, uteliaasti odottaen, mitä minä sillä alkaisin tehdä.
Minä taasen kiersin ylös takkini hihan ja aloin punaiseen läkkiin kastetulla neulalla pistellä ihooni pieniä pilkkuja, joista syntyi ympyrä sekä kaksi tikaria ristissä sen alla.
Kun tyttö huomasi, mitä minä tein, hypähti hän pelästyneenä luokseni ja tarttui käteeni.
— Tiedättekö mitä teette?
— Tiedän.
— Jumal' armahtakoon! Sitte hukka teidät perii!
— Monessa vaarassa olen ollut, mutta ei hukka vielä ole minua perinyt.
Ei se veteen huku, joka hirteen on tuomittu.
Hän ei enää tahtonut kiistellä kanssani, vaan pyyhki nenäliinallaan pois käsivarrestani nuo salaperäiset merkit. Ne olivat vielä tuoreet.
Minä nauroin. Kuvat eivät lähteneet.
— Älkää huoliko, — ne eivät lähde; hyvää aniliiniväriä ei saa lähtemään ihosta saipuallakaan. Älkää pelätkö minun suhteeni. Minä olen isäni seitsemäs lapsi.
Nyt menen Kozák herran puheille.
— Te saatte mennä työhönne. Se on teille paras. Ei teidän tarvitse pelätä tulla kotiin illalla. Teitä ei ole loukkaava isänne — eikä kukaan muukaan.
Tyttö parka ihastui, kun taas sai ottaa käsivarrelleen pienen korinsa.
Me miehet emme voi käsittääkään mikä onni on muutamille tytöille päästä työhönsä.
Ojensin hänelle käteni jäähyväisiksi ja hän pudisti sitä.
Mutta pankaamme tähän alle taas kolme tähtöstä osoittamaan kolmea dynamiitti-pommia.