VIII.
Mieleeni muistui tällä välin, että olin luvannut tuolle tytölle jotain, jonka täyttämistä hän ehkä vieläkin odottaa. Jos jo vihdoinkin olin luopunut kaikista itsekkyyden kuiskaamista ajatuksista, niin oli todellakin kohtuullista, että pidän puheeni palkintoa toivomatta — Hänellä on irstas veli, karannut sotamies, jonka lupasin vapauttaa kerran eräänä juhlallisena hetkenä, jolloin Punaruusun isäntä juuri hosui tätä nuorta herraa selkään.
Kun on puhe moisista perin turmeltuneista olennoista, olen minä oikeastaan sitä ihmisystävällistä mieltä, että olisi paras nuijata kuoliaaksi semmoiset ihmiset. Mielipiteeni tukeeksi voin tuoda esiin maailman vanhimman kriminaali-lakikirjan, raamatun, missä löytyy esimerkkiä, että koko kaupunkien (Sodoma jo Gomorra) asukkaat ovat nuijatut, ja koko kansakunnan, Benjaminin suvun, hävitys tapahtui korkeimman käskystä. Mutta tyttö näkyy kumminkin rakastavan veljeänsä, vaikka hän on tuollainen ilkiö; koettakaamme siis pelastaa poika sekä samalla tyttö pojasta.
Tässä asiassa kävin päällikköjen luona, joitten joukossa minulla on mahdikkaita tuttuja. Hänen rikoksensa ei ollut suuren suuri, vain parikymmentä floriinia oli hän näpistänyt, sitte oli hän karannut kasarmista. Useat ovat joutuneet hirsipuuhun samanlaisesta syystä. Ehkä löydämme jostain samarialaisen lääkärin, joka antaa hänelle todistuksen, että hän on siitä saakka maannut sairaana. Sitte hankimme hänelle "Superarbitrirungs-commissionilta" luvan päästä invalidiksi. Sitte annamme hänelle suosituskirjeen; (kaksikymmentä floriinia hän vain näpisteli) ja saamme hänet ryöstömieheksi Krassón piirikuntaan; siellä hän tulee pitkät ajat toimeen.
Sain asian jo hyvälle tolalle ja luulin saattavani suuren ilon tyttöparalle, kun hän saa tietää sen hämmästyttävän uutisen, että hänen veljensä on pelastettu ja saa viran. Hän saa sitte arvella, kenen toimesta se on tullut.
Varhain eräänä aamuna (kello kahdeksan vaiheilla) kun vielä makasin vuoteessani, tuli Ignácz ukko sisään ja herätti minut sanomalla, että täällä on kantaja nro 34.
En muistanut kutsuneeni häntä luokseni.
Mutta hän tahtoi heti puhutella minua.
Siis olen ehkä jossain loukannut jotakuta arvoisaa gentlemannia, joka tulee vaatimaan korvausta. Tervetultua!
Kun mies astui huoneeseni, selkenivät heti aivoni.
Olin taannoin unohtanut ottaa vaaria hänen numerostaan, muutoin olisin tiennyt, että "34" on sama kuin "Kozák veikko"; kantaja nro 34 oli juuri hän.
Tämähän on mitä sopivin valepuku. Kantaja voi mennä mihin tahansa epäluuloja herättämättä.
Jäätyämme kahdenkesken kehoitin häntä istumaan.
Sen hän tekikin ja tultuansa vakuutetuksi, ettei huoneessa ole ketään muita paitsi me, alkoi hän puheensa syvään kuiskutukseen painetulla äänellä, jonka alussa on unissaan kuulevinansa.
— Veikko, sinulla on tänään vaikea työ tehtävänä.
— Olen valmis.
— Sinun täytyy ilmaista eräs karannut sotamies päällikkyydelle.
— Todellakin? Tämä ei ole mikään vaikea mutta koomillinen tehtävä. Eiköhän voisi uskoa sitä jollekin muulle tähän toimeen sopivammalle veljelle?
— Opi tietämään, vastasi Kozák ylpeästi, ettei veljesten kesken ole mitään eroitusta eikä meidän tehtävistämme ole yksikään koomillinen. Jotta seuraus olisi pikainen ja varma, saattaa tämän uskoa vain sinun moisellesi miehelle, joka voi mennä suoraan sotapäällikköjen luo, tarvitsematta pitkillä pyynnöillä saattaa metelöimään komisarjuksia, alikapteeneja, kersantteja, kunnes oikea mies pääsee pakoon, ja etsijä löytää perille päästyänsä vain tyhjän sijan; — mutta sinä voit saada hänet äkkiä kynsiisi kuten hiirilauta rotan. Sentähden sinä liittoomme kuulutkiin, että olet yhteydessä korkeampien piirien kanssa ja siten voit auttaa meitä pyhäin tarkoitustemme onnistumiseksi.
— Olkoon niinkin, mutta karanneen sotamies paran ilmiantaminen päällikkyydelle tuntuu persoonalliselta kostolta itsesi ja liittolaistesi puolelta.
— Älä puhukaan kostosta. Puheena oleva henkilö, joka on oleva uhrimme, on vain väline. Välineitä täytyy uhrata. Yksi yhdellä, toinen toisella tapaa. Yhdellä on tehtävänä mennä palava kynttilä kädessä kaasulla täytettyyn kellariin. Toisen tehtävänä on kuolla toisen pakoon päässeen henkilön sijasta ja antaa haudata itsensä, ettei kukaan rupee etsimään tuota toista. Kolmas antaa vangita itsensä uhka-yrityksen toimeenpanijana, jonka kautta todellinen tekijä pääsee vapaaksi. Nämät ovat välikappaleita. Toiset ovat kädet, joilla toiset toimivat. Toiset taas päät, jotka panevat kädet liikkeelle. Tämmöisestä välineestä nyt on puhe.
— Tuosta puheesta tulen kovin uteliaaksi.
— Uteliaisuus kuuluu meillä seitsemän pääsynnin lukuun; mutta kuten itse saat vielä tietää, olet sinä askelta ylempänä tavallisia jäseniä, ei säätyysi katsoen, sillä se ei tee meillä eroitusta, vaan entisyytesi suhteen.
(Suoraan puhuen en tiennyt olevani niin tärkeä henkilö).
— Koska velvollisuuteni vaatii, tahdon ilmaista sinulle tuuman, jonka toimeenpanosta yksi osa on annettu meidän haltuumme, mutta lupaatko…
— Lupaan, enkä sanaani syö.
— Siitä minä olen vakuutettu. Etkö ole tuntenut jo joku aika varhain aamuisin (maata pannessasi) jonkinlaista käryä leviävän yli kaupungin, aivan kuin joka talossa poltettaisiin sulkia?
— Onhan se usein vaivannut minun haju-aistiani.
— Etkö ole joskus myöhään yöllä palatessasi kotia Budan Kasinosta (jo hän senkin tietää, että vietän siellä iltani!) ottanut vaaria, että tuhansien lyhtyjen valaiseman Pestin yli leviää vaaleanpunainen verkalleen liikkuva savupilvi, joka näyttää tulevan jonkinmoisesta savutorvesta ulkopuolelta kaupunkia, koilliseen päin? Sieltä tupruu ylös paksu ja sakea savupatsas, jonka keskeltä yön pimeydessä liekehtii ilmituli.
— Muistan jotain tuontapaista ihaelleeni. Olen luullut jonkun osakeyhtiön perustaneen sinne tehtaan.
— Siellä on Budapestin mestaajan uuni.
Tästä puheesta alkoi jo uni poistua silmistäni.
Vieraani huomasi tämän ja jatkoi mukavasti ojentaen itsensä nojatuoliin.
— Tiedätkö mitä tuossa uunissa poltetaan joka yö?
— Niin kauas ei kannata minun mielikuvitukseni.
— Mutta sen sinä varmaankin tiedät, että eräässä osassa Venäjää on alkanut itämainen rutto raivota?
— Miks'en tiedä. Onhan siitä seikasta pyydetty selitystäkin valtiopäivillä.
— Niin on. Se oli taasen vasemmiston kunnottomuutta. Kun eivät kumminkaan asiata ymmärrä, mitä sitte hutiloivat.
— Ymmärrätkö sinä sitte?
— Tietysti. Kuuleppas! Jos "musta akka" pääsee irralle tänne niin kutsuttuun sivistyneesen Eurooppaan, niin sepä meille vasta olisi! Yhtäkkiä menisivät kaikki yhteiskunnalliset lait kumoon! Kaikki valtiaat tulisivat vaivaisiksi! Siteet ratkeisivat! Lait hajoisivat kuin tuhka tuuleen! Kahleissa kituvat pääsisivät vapauteen! Ylpeät sotajoukot hajaantuisivat! Se olisi koko Euroopalle, kuten jo kerran ennenkin, todellinen tuomiopäivä! — Se oli jo tulossa! — Se istui jo yökön siivillä lentäviin vaunuihinsa! Mutta tuo niin kutsuttu vasemmisto on pilannut koko asian, ja herättänyt hallituksen, joka heti astui estämään tuhon sisään pääsemistä.
— Niin, ja asiantuntijoita on lähetetty ruttoa tutkimaan.
— Ha ha ha! Oikein naurattaa! Teidän tiedemiehenne saisivat olla tuolla Astrakanissa, jollei Pestin mestaaja olisi mies paikallaan. Tämä käärme luikertaa läpi kolmenkertaisen venäläisen sotamiespiirin; se tulee yli rajojen ja munii muniansa minne tahtoo.
Selkääni alkoi pöyristyttää.
— Mutta täällä ollaan kovin ankaria. Mitä ikinä saapuu tänne kauppiaita varten Venäjältä, nahkoja, turkkeja, palttinaa, kankaita, kuivaa kalaa, kaviaaria, kaikki viedään suoraan mestaajan uuniin. Tämä taasen sytyttää ne tuleen yöllä ja polttaa kaikki tyyni. Tätä savua tuntee kaupunki aamuisin. Uuni on sama kuin Englannissa "Queens pipe" (kuningattaren piippu), jossa poltetaan takavarikkoon otettua tupakkaa.
— Sepä oli oikein hyvä, — tuota, meidän kielellä puhuen, sangen paha.
— Niin on. Mutta mestaaja ei ehdi itse tekemään kaikkea tätä työtä, ja hänen oppipoikansa kammovat sitä.
— Miten? Kammovatko oppipojat?
— Totta kai! Eiväthän hekään raudasta ole. Heidänkin hermojansa koskee ajatus, että kaikki mitä he ottavat käteensä, on tullut mustan kuoleman maalta. Sentähden palkkaavat he taas toisia miehiä, jotka tekevät työn.
— Ja näille se käy laatuun?
— Löytyy ihmisiä, jotka eivät pelkää helvettiäkään, jos vain saavat hyvää ja väkevää paloviinaa nahkaansa. Muitten muassa käy siellä yötisessä työssä eräs tuttavamme. Tämä on mainitsemani karannut sotamies.
— Eihän se vain liene Agneksen veli?
— Sama mies.
— Eikä hän kammoksu…?
— Kuolemaako?
— Ei, vaan mestaaja-poikain seuraa?
— Mikä kysymys! Ne ovat yhtä hyviä työmiehiä, kuin minä ja sinä. Kaikki työ on kunniallista; ja mitä alhaisempi työ on, sitä suuremman arvon ansaitsee se joka sitä tekee. Ja muuten on se kokonaan kunkin mielen mukaan. Kerran olin tämmöisen pyövelin kokelaan kanssa (pulska poika, kun hän pukee yllensä hyvät vaatteet) parlamentin parvella, kun te valtiopäivämiehet tuolla alhaalla ailakoitsitte keskenänne, kunnon mestaajan sälli kuuntelee hetken aikaa puoluemiesten haukkumasanoja, joita te nimitätte puheiksi, ja kääntyy vihdoin minuun lausuen: "hyi helvetti! Tuommoisia sikamaisuuksia en kärsisi kuulla, vaikka saisin tuhannen floriinia!"
— Hyvä. Siis käy veikkomme joka yö uunia lämmittämässä? Totta kai hän siitä saa palkan?
— Ei hän sitä tee juuri palkan vuoksi, vaan enemmän sivutulojen tähden.
— Minkälaisten sivutulojen?
— Kun toisinaan käsiinsä sattuu tukku kallisarvoista tavaraa, huiveja, Persian kankaita, niin pistää hän niitä tuleen heitellessään tukun silloin tällöin paitansa poveen tai housujen lahkeista ja vie joko kullallensa tai panttilainaajalle; hän elää hyvin siitä.
Hiuskarvani alkoivat käydä pystyyn.
— Mutta se on kauheata, mieletöntä uhkarohkeutta.
— Makaa rauhassa äläkä voivottele! Tämä ei ole niinkään uhkarohkeata. Mitä tähän asti on poltettu poroksi, sen olisi saattanut rohkeasti kantaa pois tai syödä levittäen leipänsä päälle (nimittäin kaviaaria) kuka pääkaupungin porvari tahansa; sillä noista ei ole yksikään nähnyt sitä seutua, missä ruton emo hautoo pesässään. Minä sen tiedän: — Mutta tänään on saapuva yksi tukku suoraan Astrakanista. Samasta myymälästä, mistä joka ihminen on kuollut ruttoon. Kasakat polttivat koko myymälän. Tämä ainoa tukku onnistui meidän pelastaa. Maksoi äärettömästi. Se lähetetään tänne. Itse lähetys on mainio mestarityö. Tämä tukku sisältää saukon nahkoja, joitten hinta siellä on viisisataa ruplaa. Se tulee varmaan! — Siihen on jo "musta akka" iskenyt kymmenen kynttänsä! — Joka vain sormellansakin siihen kajoo, häneen on rutto tarttunut. Ja hän on sen levittävä, kuten Simsonin ketut tulen filistealaisten laihoihin. — Tämä tukku tulee myöskin takavarikkoon otettavaksi tullissa ja vietäväksi uuniin. Mutta varma on, ettei veikkomme jätä siitä kymmenystä ottamatta. Mutta kaksi saukon nahkaa, jotka hän kantaa kotia kierrettyinä vyötäisten ympäri on oleva tarpeeksi koko kaupungille.
Veri hyytyi suonissani.
— Minulla on juoneni, jatkoi Kozák veikko. Jos rutto leviää Pestiin, niin antakaamme sen mennä vielä edemmäs! — Sentähden sinun on tarvis ilmaista tuo poika karanneeksi sotamieheksi, ilmoittaen paikka minne hänen on tapa mennä öisin työnsä päätyttyä. Sydänveren katu n:o 42, leipojattaren luona. Huomatessaan että sinne rynnätään sisään, rientää poika varmaan heittämään uuniin varastamansa nahat. Mutta itse on hän jo silloin täynnä myrkkyä. — Sotaväen 38:s rykmentti on paraikaa majoitettuna Wieniin, karkuri lähetetään heti sinne, viedään kasarmiin, sotaoikeuden eteen ja kolmen päivän kuluttua on Wienin kaupungilla loistava huvitus valmisna: kokonainen kasarmi täynnä kuolleita. — Sitä sopii nauraakin! ha ha ha! ha ha ha!
Hän nauroi ääneensä ja katsoi vielä ympärilleen, josko tohtisi korottaa ääntänsä.
Mutta havaittuansa, etten minä ollenkaan tahtonut ottaa osaa nauruun, jatkoi hän taas vakavammin:
— Mitä erinomaista tämä olisi? Tämä sotatemppu et ole uusi. Eivätköhän Pohjois-Ameriikan kansalaissodan edellä etelävaltiot tehneet samoin, kun he ostivat Brasiliasta kaikkein keltakuumeesen kuolleitten vaatteet ja lähettivät niitä laivalastin Nev-Yorkiin istuttaakseen ruttoa vihollisten leiriin; mikä siis oli heille luvallista, eiköhän se olisi luvallista meillekin? Ja kysymmekö me, onko luvallista? — Ymmärrätkö nyt täysin asian, miksi sinun täytyy antaa ilmi tuo poika. — Sinä olet käsi, hän on väline. Hän on pommi, joka sinun pitää lennättää. — Pommi räjähtää. Mitä artilleristi huolii, vaikka pommin kuori särkyy, kun se vain tekee tuhoa!
Olin jo hyvän aikaa odottanut hänen lopettavan tämän mielettömän puheensa.
— Omalta kannaltasi katsoen on tämä kaikki järkevästi ajateltu, veikkoni, mutta minulla ovat toiset tuumat. Juuri tämän nuoren miehen sisarelle olen luvannut ja kunniasanallani vakuuttanut, että vapautan veljensä rangaistuksesta, joka seuraa lippunsa jättämistä; ja sen olen jo tehnytkin. Lupasin myöskin hankkia hänelle kunniallisen toimialan. Sitä nyt tätä nykyä puuhaan.
— Naurettavaa! Onko lupauksilla sitovaa voimaa? Etenkin lupauksilla tytöille? Onko niitä tapana pitää?
— Minun on tapana? minut sitoo lupaukseni.
— Entä pyhä vala, jolla sinä olet sidottu liittoomme? Kaunis silmäpari on siis sinulle pyhempi merkki kuin se, joka on painettu käsivarteemme: suuri kaikkeus, Kosmos, ja tämän vastakohta: suuri tyhjyys, kuolema!
Näin puhuen kiersi hän takkinsa hihan ylös ja näytti minulle tuota hirveätä merkkiä. Minä pistin käteni peiton alle, sillä minun käsivarrestani oli jo kulunut pois sekä kaikkeus että tyhjyys.
— Veli kulta, vastasin, mitä olen sanonut, sen olen sanonut. Minä pidän Agnekselle antamani lupauksen. Mainitsemaasi poikaa minä en anna ilmi, sillä minä en aio ruveta piiskuriksi enkä nylkyriksi, enkä vakoojaksi enkä ilmiantajaksi. Pistäkää puukko kurkkuun, jos tahdotte; täss' olen! Mutta mikä on minulle vastenmielistä sitä en tee. Sillä minä olen niin suuri nihilisti, että pidän koko suurta "tyhjyyttä" tyhjänä puheena. Mene nyt hiiteen, tai jos tiedät mieleisempääsi paikkaa, mene sinne, ja anna minun nukkua!
Näin sanoen käännyin seinään päin.
Kozák veikko nousi istualta ja lähestyen vielä kerran minua kuiskasi kamalalla äänellä korvaani:
— Olet ajatteleva asiaa. — Nyt oli luonasi "34". — Sinun pitää antaa ilmi karkuri "38":nnesta rykmentistä, Hän on tavattava Sydänveren kadulla n:o "42" leipojattaren luona.
— Hyvä, hyvä!
Minä nukun vielä. Viime yönä kesti pikettirpeli sangen kauan Budan Kasinossa. Siellä käy varakkaita miehiä, jotka pelaavat aamuun asti, mutta vain pikettiä kymmenestä osasta kreutzeriä. — Lähemmin tultuani tuntemaan poikani, rupesin minäkin sitä pelaamaan…
… Oli jo paras aika mennä istuntoon, kun vanha Ignácz herätti minut Kaikkia hulluja olin uneksinut! Olin käyvinäni mestaajan uunin luona, ja heittävinäni pelkkiä mustia akkoja kattilaan; valtiopäivillä olin kuulevinani mestaajasällien puheita.
Hieroessani unta silmistäni kysyin Ignácz'ilta:
— Näinkö minä unta, vai oliko täällä todellakin joku kantaja n:o 34.
— Oli niinkin, vastasi vanhus; hän odotti täällä kauan, mutta läksi vihdoin suuttuneena ja sanoi, ettei hän tahdo häiritä armollisen herran unta, hän nukkuu niin makeasti; lupasi tulla myöhemmin.
— Siis näin kumminkin unta.
Vanhus tahtoi kaikin mokomin saada tietää, mistä numeroista minä olin nähnyt unta, pannaksensa ne arpalippuun, kunnes minä luin ne hänelle: "34, 38 ja 42".
Hän kirjoittikin ne heti muistiinsa.
Samana päivänä menin minä Budan puolelle, päättämään karanneen sotamiehen asiaa. Se oli sangen hyvällä tolalla.
Maksettuani tuhlaamansa rahat ja näytettyäni kovasta sairaudesta puhuvan todistuksen, julistettiin heti päätös, joka antoi syyttömän isällensä takaisin, jotta poika taas voi palata päivällä elävien joukkoon.
Mutta pankaamme tähän taas kolme tähtöstä, ajatellen niitä kolmeksi arpalippuun kirjoitetuksi lu'uksi.