IX.
Kun illalla (kello kahdentoista jälkeen) palatessani kotia Budan Kasinosta, huomasin yli Pestin leviävän mustan savupilven, joka näytti tupruavan kaupungin ulkopuolella olevasta savutorvesta, niin tuli taas mieleeni tuo kanssapuhe tai uni, vai mikä se liene ollut?
Minä en suinkaan usko aaveita enkä noitia, enkä siis unkarilaisia sosialisteja enkä nihilistejäkään. Siitä on jo aikoja, kun minua pelotettiin pilven hattaroilla; mutta eihän ole mahdotonta, että monomanian vaivaamat henkilöt uhraavat henkensäkin johonkin mielettömään uhkarohkeaan yritykseen.
Rupesin miettimään, mitä tuo kamala mies puhui. Hänen mielettömyydessään on järjestystä; siitä täytyy ottaa selkoa.
Takavarikkoon otetut Astrakanin nahat palavat nyt mestaajan uunissa.
Joku saattaa niistä pistää huostaansa yhden tai pari.
Suorin keino olisi ilmoittaa poliisivirastolle, mitä olen saanut tietää.
Mutta sitä en saata tehdä. En tosin pelkää nihilistien salamurhaajia, mutta siitä saattaisi syntyä tutkinto; minä kutsuttaisiin todistajaksi, täytyisi kertoa koko historia, miten olen saanut tietää tämän salaisuuden. Minun täytyisi puhua tehtaasta Kuiskaaja-kadulla, Haggeus herrasta ja hänen tyttärestään; tämä olisi minulle kovin ikävä asema. — Siis en mene poliisivirastoon. — Mutta sen sijaan menen kun menenkin etsimään Kalypsoa Sydänveren kadulla: hänen verkostansa saan tuota pikaa kiini tuon tuhoa tuottavan pojan ja pelastan täten Euroopan suuresta vaarasta.
Aloin hämärästi muistaa kuulleeni jotain tuosta Sydänveren kadun leipojattaresta. — Jopa tuli mieleeni. — Se oli mainittava tapaus! Tuolla Sinikissassa. — Viime laskiaisena. Oltiin ajaa ulos paalista tuo kunnon nainen. — Olin minäkin niissä huveissa. — Mutta minun mielestäni ei yleisöllä ollut oikein. — Sinikissan arvoisa vierasparvi syttyi kapinaan semmoista rohkeutta vastaan, että leipojatar "Sydänveren" kadulta tohti esiintyä näissä saleissa. — Sillä Sinikissa laskee suurta arvoa tahrattomalle maineelleen. — Sydänveren kadun leipojatar taasen on vain "tillikan" emäntä. — Ja näissä seuroissa annetaan suuri arvo soveliaisuuden ja siveyden määräyksille. — Haiset kokonaan vimmastuivat nähdessään hänen astuvan sisään. — Tanssirivi hajaantui ja tanssin johtaja menetti malttinsa nähdessään Nisukakku-Miinan uhkaavan katseen ja kirjavan puvun.. "Ulos hän!" "Tempaiskaa irti valetukkansa!" — "Kengästä korvapuusteja!" Näin huudettiin joka taholta. Varmaan olisivat he piesseet hänen hyvänpäiväisesti, jollen minä olisi ajoissa mennyt väliin. "Hyvät herrat ja naiset! huusin; tämäkö on tasavaltaisuutta! Senkö tähden taistelemme kovia otteluja yhdenarvoisuuden pyhien aatteiden puolesta, että nyt teemme tyhjiksi nämät korkeat aatteet Sinikissan pyhissä saleissa? Herttuattareni! Te kauneuden kuningattaret! Te puistojen ja Kuninkaankadun ylhäisö! Osoittakaa syntyynne sopivaa jalomielisyyttä alhaisempaa kumppania kohti, jonka mies kaatui urhoollisesti taistellen, (mutta herää taas eloon), — jos ei kenraalina niin ainakin plutoonan päällikkönä!" Tällä puheella onnistui minun tehdä seuraan tunkeutuneelle tietä ovelle saakka; ja täten pelastin hänet perin ikävästä asemastaan, sillä varmaan olisi päällensä heitetty kiulullinen vettä ja sitte olisi hän ajettu ulos. Sillä ei herrojenkaan saleissa olla niin tarkkoja maineen suhteen kuin Sinikissassa.
Luulen puheena olevan naisen vielä muistavan tämän ritarillisen tekoni, jos hän näkee minut.
Nisukakku-Miina voi ylvästellen lausua itsestään, ettei hänen yllänsä koskaan ole ollut pukua, jota ei joku olisi hänelle varastanut, sekä ettei hän koskaan ole tuntenut ihmistä, jonka nimen hän tietäisi.
Tätä tilaisuutta minun pitää käyttää hyväkseni.
Hänen asuntonsa tiedän jo Kozák veikon ystävällisestä osoituksesta. Pitää vain hankkia issikka, joka ajaa minut sinne saakka. Se paikka ei ole pääsemättömässä kaupunginosassa. Se on viimeisessä huonerivissä kaupungin puistoon päin; takapuolella on kaupungin puutarha-koulu; akatsia- ja pähkinäpuita ympärillä. Hyvä piilopaikka maailman kanssa riidassa eläville köyhille pojille. [Szegény legény, köyhä poika, nimitys sisseille ja rosvoille Unkarissa. Suom.]
Mutta saadakseni kovapäisemmätkin täysin käsittämään, mikä asema Nisukakku-Miinalla oli yhteiskunnassa, koska ei hän Sinikissan hienolle yleisölle kelvannut, täytyy minun juurta jaksain esittää syyt tähän seikkaan. (Kumminkaan ei ole tarvis käskeä ulos huoneesta kasvavaa. nuorisoa: esitelmäni liikkuu täsmälleen ethos- ja aisthäsis-piirissä).
Loukkauskivenä oli nimittäin se seikka, että Nisukakku-Miina (kuten jo nimikin osoittaa) oli nisukakkujen leipoja ja myyjä. Nämät taasen ovat sitä lajia leivosta, jota nauttivat yleensä nuo yhteiskunnan hyödylliset jäsenet, joita joka päivä otetaan kiinni irtolaisuudesta, jotka opettavat tilanomistajille valppautta heidän omaisuutensa suhteen ja joiden elinkeinona etupäässä on löytää tavaroita, joita ei ole kadotettu. Heidän seurassansa esiintyy väliin korkeammillakin sijoilla toimivia miehiä, nimittäin omnibus-ajureita, joille nisuleipä-puoti kaupungin reunassa on oikea paratiisi. Siltä saa vehnäistä ja paloviinaa, ei mitään muuta. Näitä myy Nisukakku-Miina. Sentähden onkin hän rahvaan suosiossa. Kun sunnuntaisin tulee väkeä puoti täpötäyteen, joka on seuran valioitten kokouspaikka, on Nisukakku-Mlina illan ylistetty sankaritar. Hiuksensa ovat tulipunaiset, suloutta lisäävät hehkuvat silmät, hän osaa myöskin tanssia. — Hänen tähtensä pitävät porvari-luokkaan kuuluvat ja läsnä olevat sotapojat keskenään aika tappeluja, joista vain patrullit tekevät lopun. Nisukakku-Miina on usein Iliaadin "kauniina Helenana", ja tämä hänen maineensa on hänelle esteenä päästä korkeampiin ravintoloihin.
Ajuri ei tahtonut ajaa minua kauemmaksi kuin ampumakentälle, sillä öiseen aikaan hän ei muka mene Sydänveren kadulle. Yksin sain osata sinne. Kävin kadun keskikohtaa, kädessäni raudoitettu keppi aseena.
Helposti löysinkin talon. Jo kaukaa näkyi savutorvesta nouseva savu. Leipous-uunia jo lämmitetään. Lähemmäksi tultuani sain varman tiedon, että olin oikealla paikalla; puodin oven yläpuolelle on seinään maalattu suunnattoman suuri keskeltä poikki leikattu nisuleipä; jos se olisi kyltille maalattu, niin olisi se jo aikoja sitte varastettu. Sen alle on vedelty suurilla kirjaimilla: "VIINA-kauppa". Mutta puoliyön jälkeen on puodin ovi jo suljettu. Yksi ikkuna on kadulle päin. Sekä ovi että ikkunaluukut osoittavat, että täällä koputellaan seipäillä. Kun joku näkee oven olevan suljetun, lyö hän kepillä ovea ja ikkunaluukkuja, kunnes sisällä olijat luulevat olevan tarpeeksi ja joko päästävät hänet sisään tai ajavat pois; mutta sitä ennen he väittelevät keskenänsä läpi ikkunan, kunnes tullaan vakuutetuiksi ulkona olijain hyvästä tarkoituksesta tai tämän vastakohdasta. Sillä käypä niinkin, että poliisi vaivaa heitä näin myöhäiseen aikaan.
Tähän aikaan poistui Nisukakku-Miina sisimmäisiin huoneisinsa, joihin pyhiin paikkoihin vain joku yksityinen suosikki voi päästä sisään. Tällöin hän rupee leipomaan. Taikina on jo noussut, se pitää leipoa kakuiksi, jotka kypsennetään isossa uunissa. Jolle on tapahtunut armo päästä sisään, sille tarjoo Miina lämmintä leipää, joka mahtaa maistaa mainiolta. Jos tällä välin uusi vieras kolistelee ikkunaan, niin tiedustellaan ensin, mitä hyötyä hänestä saattaa olla?
Tunnen talon tavat minäkin. Ennenkuin aloin kepillä kolkuttaa ikkunaluukkuja päästäkseni sisään, otin esille kukkarostani kolme yhden fioriinin seteliä ja pistin ne hattuni nauhan taa. Sitte rupesin hiljaa koputtelemaan kepilläni molempia ikkunaluukkuja vuoroin.
Toiseen luukkuun oli särjetty rako. Siitä sopii sisällä olijan kurkistaa ulos. Viisi tai kuusi kertaa lyötyäni kuului sisältä ääni:
— Mikä hätänä?
Heti tunsin lumoovan Nisukakku-Miinan tenhoäänen; hänellä oli syvä passo-ääni kuin rumpumajurilla.
— Onko teillä lämmintä vehnäistä, ihana leipojatar? huusin ikkunan takaa.
— Kuka olette?
— Nimeni on hatussani.
— Kohta tulen avaamaan ovea.
"Kohta" venyi pitkäksi ajaksi; varmaan täytyi ensin takaovesta tuupata ulos muutama varhemmin tullut vieras, jotka eivät olleet yhteensä kolmen floriinin arvoiset.
Tuo sulo nainen tuli leipomispuvussaan avaamaan minulle ovea, kädessä talikynttilän pätkä, jota ei tavallisesti pidetty kynttilänjalassa, vaan istutettiin talin tipalla pöytään tai penkkiin.
Heti tunsi minut kiitollinen sielu vietyänsä minut leipoma-huoneesensa, missä palava uuni levitti huoneessa helvetillistä valoa. Äsken paistettujen leipien haju taisteli maahan kaadetun viinan hajun kanssa. Seinät olivat täynnä mainioitten rosvojen ja murhaajien muotokuvia, joita oli sanomalehdistä leikattu. Ihana kokoelma oli tämä!
— Olettehan te se Sinikissan partasuu herra! huudahti hän hyvästi taputtaen minua olkapäälle. Mikä hyvä henki teidät tänne toi?
Puhuessaan tarkasti hän yhtämittaa kellon periäni; sangen ajattelematon olin, kun en muistanut jättää kelloani kotiin tänne lähteissäni.
— Kuten: sanoin, olen tullut lämmintä leipää saadaksesi; valmistakaa pian. Tässä on yksi floriini sitä varten.
Istahdin ylösalasin käännetylle jauhovakalle, (se oli siistein istuinsija) ja katselin hänen leipomistaan.
— Jos te tällä välin, lausuin minä, tahdotte ansatta toisenkin fioriinin, niin sanokaa vain, onko täällä ollut se kultapoikanne, joka on karannut sotamies ja jonka toisen silmän alla on kaksi arpea?
— Mistä minä tiedän, ketä tarkoitatte?
— Tarkoitan sitä, joka tuo tänne väliin jonkinmoisia huiveja ja nahkoja.
— Oletteko te poliisi?
— En mar olekaan, ihanaiseni! Sillä siinä tapauksessa en olisi tullut tänne, vaan makaisin kotonani. Minä olen tuon herraspojan hyvä ystävä.
— En tunne poika parkaa. Ei hän tuo tänne mitään huiveja eikä nahkoja, poika parka.
— No, sitte on hän vastedes tuova. Mutta sanokaa hänelle, kallis kultaseni, että hän olkoon varoillaan, sillä ne tukut, jotka tänään poltetaan mestaajan uunissa, ovat tuodut Astrakanista ja niissä on itämainen rutto; minne ne viedään, sinne majoittuu musta kuolema.
Jos tämä sulo nainen olisi saanut käteensä palavan kekäleen, ei hän olisi niin kovasti kiljaissut kuin nyt tämän kuultuansa. Hän syöksi pois uunin edestä missä hän paraikaa oli leivän paistamisen toimessa, juoksi kuka tiesi minne, ja palasi hetkisen perästä takaisin kasvot kauhistuksen hiessä; hän kantoi pihdeillä kahta nahkaa, joita hän piti niin kaukana ruumiistaan kuin suinkin, ja juoksi uunin luo, minne hän heitti esineet; pihdit viskasi hän kauas luotansa. Sitte paiskasi hän uunin oven kiinni, jottei savu pääsisi ulos; koko ajan kalisivat hänen hampaansa, aivan kuin vilutautisen. Tavan takaa mutisi hän kirouslauseita, jotka tarkoittivat nahkojen tuojaa.
— Katsokaapas, ihana yön kuningatar, miten helposti ansaitsitte toisenkin floriinin.
— Hitto vieköön tuon heittiön raadon! Minulle hän ei sanonut, mistä hän niitä toi. Varmaankin olen minä siis jo surman oma, eikö niin?
— Kenties ei vielä. Mutta kaikissa tapauksissa lienee paras turvautua siihen rahvaan parannuskeinoon, että vedettyänne hiilet uunista, suvaitsette itse täysissä vaatteissa ryömiä sinne sisään ja viipyä siellä niin kauan kuin suinkin saatatte. Tämän keinon olen oppinut eräältä kuuluisalta lääkäriltä, joka on tällä tavoin: parannellut vanhoja naisia.
Siitä olen varma, että hän seurasi neuvoani.
— Mutta nyt ryhtykäämme kolmanteen floriiniin. Koska se on historiallinen tosiasia, että ystäväni jo tänään on käynyt täällä, eiköhän olisi mahdollista saada tietää, missä hän kuleksii tähän maailman aikaan? Ehkä te suvaitsette tietää jotain hänestä?
— Miks'en tiedä! Tiedänpä hyvinkin! Täältä tuo heittiö läksi yhden aikaan jälkeen puoliyön. Hän joi kaksi lasia viinaa ja jäi nekin velkaa. Tarpeeksi juotin koiraa, kun hän osasi niin hyvin maritella. Mutta eipä lurjus tahtonut viipyä. Hän sanoi menevänsä vainoamaan suurta saalista. Hänellä on kaunis sisar, johon eräs suuri herra on rakastunut, ja jonka luona tämä käy salaa. Tätä herraa hän on jo väjynyt viikon päivät. Hän on piilossa talon edustalla olevan kaivon kehän takana. Kun tuo suuri herra tulee, odottaa hän kunnes tämä pujahtaa sisään; sitte syöksee hän hänen kimppuunsa, huutaa toisia apuun; ja sitte on tuo suuri herra hänen vallassaan, jotta hän voi pusertaa häneltä rahoja ollaksensa vaiti.
Rakat poika! Jollakin tavalla piti hänen osoittaa kiitollisuuttaan, kun minä ahkeroitsen pelastaa häntä.
— Tuossa on vielä kolmaskin floriini, ihana herttuattareni. Minä en enää huoli vehnäisestä. Ryhtykää jo leipomiseenne, ettei taikina nouse liiaksi. Huomenna tulen taas.
Niin sanoen irroitin itseni hänestä; en tahtonut antaa hänelle kättä lähteissäni.
Saavuttuani kadulle kuului korviini milloin mikäkin taholta epäiltäviä vihellyksiä. Paraasen aikaan saavuin issikkani luo. Jos olisin hetkisenkin kauemmin huvitellut itseäni talossa, niin joko olisi joku lyönyt kuoliaksi minut tai olisin minä lyönyt kuoliaksi jonkun.
Pankaamme tähän kolme tähtöstä, tietysti osoittamaan kolmea nisuleipää.