XI.
Palasin iltajunassa takaisin. Kello seitsemän aikaan saavuimme Fehérváriin. Kysyin viinurilta, josko päivän sanomalehdet jo olivat tulleet pääkaupungista? Olivat niinkin. Hän toi minulle yhden. Asemahuoneella oli jo pimeä. Luen vasta, kun juna mennä jyrisee aukealla. Ei kiirettä mitään, eihän sodasta olla.
Hämärän tullessa hajotti tuuli pilvet, laskeva aurinko ruskotti koko taivaan punaiseksi, aivan kuin olisi tahtonut osoittaa miltä kerran helvetti näyttää, jonka laki ei ole sininen vaan tuli- ja veripunainen. Tämäkin huvitti minua.
Katsokaamme siis mitä sanomalehdet tietävät.
Taivaan hehkuva rusko teki kirjaimetkin punaisiksi. Vaunun täristessä tanssivat silmissäni nuo neljäkolmatta riveihin järjestettyä pientä pirua, jotka vaikuttivat sekä hyvää että pahaa tässä maailmassa.
Lehden loppupuolella oli harvennetulla kirjaimilla päivän tuorein uutinen:
"Hirveä räjähdys. Yhdessä etukaupungissa, muutamien tietojen mukaan: Terézváros'issa, toisten taas Uudessa Pestissä tapahtui tänään kello 1 ja 2 välillä kauhea räjähdys. Muutamat sanovat vuoriöljy-makasiinin lentäneen ilmaan, toiset taas huvitulitus-tehtaan räjähtäneen; uudemmat tiedot sanovat vaunu-lastin dynamiittia räjähtäneen asemahuoneen pihalla. Lehteämme painoon laskettaissa ei poliisivirastolla vielä ole varmaa tietoa, montako ihmishenkeä on joutunut onnettomuuden uhriksi".
Päätäni huimasi — aivan kuin minutkin olisi tempaissut sama pyörre, jossa räjähdys lennätti taivasta kohti ihmisiä, huoneita, tulta, tuhkaa, ruumiita, sieluja. Tästä hetkestä saakka ovat minua vaivanneet sydämenkouristukset, jotka varhemmin täi myöhemmin vievät minut hautaan.
Ajatuskykyni oli kadonnut; koko sieluni valtaa kauhu. Tässä sielun pimeydessä haamoitti vielä hetken aikaa pienen pieni toivon säde, aivan kuin päivän koi pilvien takaa: "mutta jos se ei ollutkaan heidän asuntonsa? Entä jos ei hän ollutkaan silloin kotona? Päivällä hän ei tavallisesti ollut kotosalla. Tulikello saattoi olla asetettuna siten, että se syttyi semmoiseen aikaan jolloin ei ollut ketään talossa. Auringon laskeissa sammui tämäkin toivon säde."
En ollut nähnyt mitä oli tapahtunut, mutta kumminkin tiesin.
Tästä ei voinut tulla muuta loppua.
Vaikka olisin Jumala, en olisi voinut hänelle antaa muuta neuvoa.
Hän oli puhdas sielu, heitettynä likaan, jota hän kauhistui, vainottuna kaikilta, joitten olisi pitänyt häntä suojella, saarrettuna kuin metsän otus ilman muuta pelastuksen mahdollisuutta kuin inhotöitten tie. Allansa oli tehdas, missä keitettiin hornan sotkuja, joita hänen täytyi kannella kauheita tuhotöitä puuhaavien käskystä sydän kylmänä kauhusta, kasvot häpeästä tulipunaisina; tapaamatta inhimillistä sydäntä, vain koiransydämmiä, joissa ei löytynyt rakkautta, vaan pelkkiä eläimellisiä himoja! Vihdoin tapaa tämä epätoivoon joutunut olento henkilön, jonka hän luulee muita paremmaksi, joka ymmärtää hänen mielensä ja armahtaa häntä, mutta ei voi ottaa häntä omakseen. Tälle yhdelle tulee hän mielenkiihkossa tunnustaneeksi: "te ette saa tulla luokseni, sillä minä rakastan teitä!" Ja kun päänsä alla on kone, jolla saattaisi häiritä koko valtakunnan rauhan, sekä kello, jonka lyödessä on aika eritä tästä maailmasta, niin eikö näin olisi pitänyt tapahtuman? Hänen ei tarvinnut odottaa hetkeä, jolloin se mies, jonka hänen haaveksiva uskonsa kuvasi taivaan enkeliksi, maailman loasta ja saastaisuudesta pelastajaksi, esiintyi pimeyden enkelinä sanomaan: "tule kanssani samaan tuleen, menkäämme yhdessä kadotukseen!" Hän aavisti jotain ja se oli tarpeeksi; hän ymmärsi minun palanneen takaisin ja pakeni sinne, minne minä en voi seurata häntä.
Tuskin voin odottaa junan pysähtymistä Budafok'issa, riensin höyryveneellä Pestiin. Ensimmäiselle issikalle, jonka tapasin, sanoin kadun nimen, jonne tahdoin mennä.
— Sinne emme nyt pääse, sen ovat sotamiehet sulkeneet, siellä tapahtui tänään päivällä räjähdys; sammutuskunta on paraikaa siellä työssä.
— Mennään siis niin kauas kuin päästään, minä koetan sitte kahlata jalkaisin edemmäksi.
Taivas selkeni täll'aikaa; tuuli heikkeni, täysikuu kumoitti täydessä loistossaan pilvenhattaroiden keskeltä; joista yksi näytti ihmisolennolta, pitkä yöpuku yllä, toinen tämän perässä rientävältä kyttyräselkäiseltä hirviöltä, kolmas heidän väliinsä tunkeuvalta kääpiöltä.
Sädekadun takana, jossain "Kahden sydämmen" kadun päässä täytyi issikan seisahtua. Sotamiehiä oli sijoitettu estämään lähelle pääsemistä.
Vaihdettuani muutaman sanan johtavan upserin kanssa sain luvan kulkea jalkaisin edemmäksi.
En tarvinnut opasta; tunsin jo ennestään tien näillä seuduin.
Mitä lähemmäksi saavuin päämäärääni, sitä tuntuvammaksi tuli tukahuttava savu, joka täytti ilman.
Erään kadun kulmaan tultuani oli edessäni koko tämä hirvittävä näky.
Ei yksi vaan kolme katua oli raunioina. Rakennukset olivat likistetyt toistensa päälle kuten korttiläjä, hirsiä, tiiliä, savimöhkäleitä, aitoja, murtuneita puita, kattiloita, koneenkappaleita, tynnyreitä, rautaisia savutorvia, huonekaluja kauheassa sekasotkussa, yhdessä läjässä, josta raskas vaalea savu verkalleen tuprusi ylös. Puutarhat, kadut, huonerivit, kaikki olivat yhtenä rauniona.
Tämän sortuneen Loka-Niniven keskellä kohouu yksinään Punaruusun ravintola, ovet, ikkunat särkyneinä, kattohirret päin taivasta ja laudat hajallansa, jotta se näytti pelästyneeltä hirviöltä, joka tukka pystössä, suu ja silmät ammollaan tuijottaa keskellä kauhistuksen maata.
Yleinen hiljaisuus vallitsee. Äänettöminä koettavat sammuttajat tehdä selkoa raunioläjän sekasorrosta. Torven kajahdus kuuluu silloin tällöin yön hiljaisuudessa. Tutkivien tulisoihdut valaisevat hävityksen jätteitä.
Punaruusun portin edustalla makaa saranoiltaan heitetty oven puolikas, jonka toinen kylki on höltynyt kuumuudesta; toisessa kyljessä näkyy jälkiä liitulla kirjoitetusta lauseesta: "tämä huone… pyhä paikka…" — muut sanat ovat pois kuluneet.
Sammutuskunnan torvien kajahdukset kuuluvat vielä hiljaa silloin tällöin. Hämmästyneet katsojat kyselevät kuiskaellen toinen toiseltansa:
"Mitähän täällä lieneekään tapahtunut?"
"Sitä ei kukaan tiedä".
… Minä tiedän…