II.
Ranne-rengas.
Matkatoverini husaari-upseeri oli alakuloinen, synkkä-mielinen, kolmikymmenvuotias mies. Hänen vaimonsa oli nuori, kaunis nainen, jonka rikas isä asui Pest'issä. Tämän kanssa hänen olisi sopinut rauhassa hyviä päiviä elellä, mutta hän seurasi miestään rakkaudesta. Ei koko matkalla kuulunut valittavaa sanaa hänen suustaan; nälkää, janoa, puolipäivän polttavaa hellettä kärsi hän, eikä pelännytkään yksin illoinkaan, kun huuru-kehä, juuri kuin mikäkin varjovyö, rupesi valloittamaan näköpiirin ja me yksin yövyimme johonkin arolle ihmisäänen kuulumattomiin. Vieläpä kehottikin hän, meitä lohdutti ja ilahutti, niin ilomieliseltä hän näytti.
Hän keksi tuumia tuhansittain miehensä huolia karkottaakseen.
— "Mennään johonkin syrjäseutuhun, tullaan talonpoikaisiksi ihmisiksi; sinä kynnät, kylvät, ajat härkiä; minä hoidan lehmät". — Olihan tuossa naurun syytä yltä kyllin.
— "Jos ottavat sinun vangiksi, ma kuljen tuomaris tykönä, kunnes kyllästyy käyntiini ja päästää sinun. Ja jos ei avaa vankihuonettas, annan salvata itsenikin sinne luokses, ja siellä sitten elämme, siellä kuolemme".
Kaikki purskahdimme itkuun.
Nuori vaimo kantoi ranteessaan rengasta. Kun apali-kivisen nastion alla olevaa salaponninta painoi, poukahti näkyviin nuoren, kauniin miehen emaljiin maalattu muotokuva, siistissä husaari-upseerin puvussa. Helposti voi sen tuntea hänen miehensä kuvaksi. Hän katseli sitä usein ja näytti jokaiselle, lisäksi lausuen: "Silloin hän ei ollut niin surun-alainen".
Kun erään kylän tienoilla tie jakausi kahtaalle, jätti husaari-upseeri meille hyvästi. Hän valitti siitä, että täytyi niin kolkkoa tietä kuljettaa vaimoansa ja erkani meistä kylän päässä. Siihen me emme poikenneet; mutta hän otti siitä oppaaksensa erään Walakkilaisen, jonka piti viedä häntä parempia teitä.
Kun hän katosi näkyvistämme, surkuttelin minä itsekseni heitä, häntä ja hänen iloista puolisoansa, enkä tiennyt, miksi niin tein.
Varmaankin joutui hän turvallisemmalle tielle; minä jäin autio-seutuhun. — Häntä seurasi armas puolisonsa, minua mykkä matkatoverini, joka koko matkalla ei hiiskunut sanaakaan. Minua pahotti, että hän erkani minusta. Oli näet minusta juuri kuin ei siellä mitään vaaraa tarjona olisi, johon minä menin; juuri kuin suojeleva sallimus, johon hurjasti luotin, turvaavalla kädellä varjelisi niitäkin, jotka olivat lähelläni.
Useampien kuukautten kuluttua sattui kerran sanomalehti käteeni. Se oli ensimmäinen, minkä pitkän ajan perästä näin. Ma luin sen päästä päähän, itse ilmotuksetkin. Ta'immalla sivulla oli julkaistuna luettelo tietämättömälle omistajalle kuuluvasta tavarasta. Se oli otettu ryöväreiltä, jotka sitä saalista saavuttaakseen olivat murhanneet matkustavaisia. Tavaran joukossa oli hienoja vaimoväen vaatteita, vereen tahratuita ja rikki revittyjä, nyörillä koristettu virkapuku, kauno-ompeluilla neulottuja hienoja alusvaatteita, ja, kaikenmoisia muita kaluja mainitsematta, kallisarvoinen, raskas ranne-rengas, jonka suuren opalikiven alta, kun ponninta painoi, näkyviin kimmahti kaunis nuoren miehen muotokuva, husaarin virkapuvussa, emaljiin maalattuna.
Sanomalehti valahti maahan kädestäni.
Vaimo parka, mies poloinen! Miks'eivät minua seuranneet?
Myöhemmin sain kuulla, että opas metsässä, ei kaukana siitä, missä erkanimme, petti heidät. Upseeri ammuttiin. Silloin eräs heillä ollut palvelia juoksi metsähän; häntä heitettiin miekalla. Sen hän sieppasi käteensä ja juoksi edemmäs. Vähän matkan päässä tapasi hän kulkusalla olevia honvéd'iä. [Tällä nimellä kutsutaan Unkarissa maan vartiaväkeä.] Niitten kanssa hän nyt läksi ryöväriä etsimään. Hän löysi isäntänsä ja emäntänsä kuolleina haudasta. Sittemmin päästiin päälle heitetyn miekan johdolla ryövärien jäljille.
Miksi piti heidän minusta pois luopua?