X.
Seuraavana päivänä saavuttiin Madocsanyyn ja kahden vuorokauden perästä alkoivat hauskuudet.
Jaa — hauskuudet. Madocsanyn kaunis hallitsijatar ei sulkenut omiansa eikä itsiänsä paksulla hunnulla maailmalta peittänyt. Nuo neljä sanaa: "Lupaan sen ritarillisella kunniasanallani", olivat uuden tulen hänen sydämmessänsä sytyttäneet. Mitä hän nyt välitti maailman puheesta, mitä ylenkatseesta. Mitä hän välitti siitä, mitä ihmiset takanapäin sanoivat. Hänelle itselleen eivät he mitään kuitenkaan uskaltaneet sanoa. Ja kun Madocsanyn linnan ovet avattiin taasen juhlia varten, kokoontui sinne piankin täytensä iloisia vieraita.
Tosin olivat nuo vieraat laadultaan vähä liiaksi sekamelskaista. Eipä tuossa kirjavassa joukossa nähty montaakaan kunnioitettavaa ulkomuotoa. Kenties olivatkin samoja juomaveikkoja, jotka juuri ikään olivat istuneet Mitoschinin pöytien ympärillä ja parjanneet Idalia rouvaa. Täällä he nyt lauloivat, joivat, söivät, hoilasivat ja tappelivat sekä pilkkasivat Mitoschinin Grazian herraa ja ikinuorta sulhasmiestä Berezowskyä, mutta ylistivät pitojen emäntää paraimmaksi, siveellisimmäksi rouvasihmiseksi maailmassa.
Isä Siegfried otti osaa heidän riemuunsa. Hän ei enää laulanut hurskaita lauluja, vaan puhui kaksimielistä pilaa juoppolallusten kanssa. Täällä ei häntä naurettu eikä pilkattu. Hän tyhjensi pikarinsa, kuten muutkin. Joipa vielä yleisen kunnioitusmaljan pitojen pitäjättärelle tämän kengästä.
Mutta kun yö tuli, jäi hän yksikseen. Cupido nimittäin nukkui nyt äitinsä kanssa. Siellä hän kylmällä vedellä haihdutteli humalaa päästänsä ja mietti elämänsä kummallisia vaiheita.
Seuraavana perjantaina tuli jesuittaluostarin lähettiläs kieltämään, ettei saanut lihaa syödä perjantaina. Samalla hän myöskin vaati Siegfriediä takaisin luostariin rangaistustansa kärsimään.
Idalia lähetti heille kukkaron rahoja täynnä ja kirjelmän, jossa seisoi: "Siegfriedin sijasta lähetän teille kasan petrusseja." [Pietarin taalereita.]
Tähän olivatkin jesuitta-isät tyytyväisiä.
Sunnuntai-aamuna sanoi Idalia: "Minä menen kirkkoon, kenties viimeisen kerran paavilaiskirkkoon. Jää sinä kotiin, hoitamaan ja suojelemaan lastani, aarrettani!"
Näin sanoen hän lähti ja mennessään suuteli hellästi Cupidoa.
"Näetkös?" sanoi poika, "kuinka äiti nyt minua hellästi rakastaa. Sen perästä, kun me piispan häistä kotiin tulimme, on hän ollut näin hyvä minulle. Semmoinen on hän ollut sentähden, koska sinä häntä rakastat. Sen on hän minulle sanonut. Hän sanoi myös, ettei sinun nimesi olekaan isä Siegfried, vaan Teodor. Rupea siis oikeaksi isäkseni! Olisi niin hauskaa sanoa: 'Pappa Teodor!' — Tiedätkö muuten, mitä äiti on toiminut viime aikoina niin ahkeraan yhdessä piikojensa kanssa? Et tietenkään. Tuleppas siis ja katso!"
Poika talutti munkin eräälle suurelle seinäkaapille ja aukaisi sen raskaan, veistoksilla koristetun oven. Siellä riippui nauloissa komea ritarimantteli ja Dolmany sekä muita miehen vaatteita kallisarvoisesta kankaasta, rikkaasti kullalla ommellut ja nyöritellyt.
"Näitä ompeli äiti piikoineen", sanoi poika. "Ne ovat sinulle. Saat ne huomen aamuna lahjaksi. Kun aamulla heräät, ei vuoteesi vieressä olekaan enää munkin pukua, vaan nämä ritarivaatteet. Niin olen kuullut äidin sanovan. Mutta älä vain suinkaan sano, että minä olen salaisuuden ennen aikojaan ilmaissut!"
Siegfried katseli kauniita vaatteita kuin lumouksen valtaamana.
"Tiedänpä vielä muutakin", sanoi Cupido. "Puutarhassa on kaksi hyvää hevosta valmiiksi satuloituna. Niiden selkään istumme tiistaiyönä: sinä, äiti ja minä sekä ratsastamme tuulen vauhdilla Klausenburgiin. Silloin eivät meitä tapaa ilkeät jesuittimunkit, jotka linnan ympärillä vahtia pitävät, ettet sinä vain pois pääsisi."
Siegfriedistä tuntui tämä puhe ikäänkuin ilkeältä ja samalla kertaa suloiselta unelta.
"Tulepas tännekin!" sanoi poika ja veti hänet Idalian makuuhuoneeseen. "Katsos tuota kuvaa!" osoitti Cupido ylpeänä. "Siinä olen minä ja äiti!"
Se oli todellakin erään italialaisen taiteilijan maalaama taideteos, joka kuvasi Idaliaa poikansa kanssa. Kuva oli kaunis. Siegfried jäi sitä ihastuksissaan katselemaan.
Samassa kuului kreivittären ääni heidän takanaan. Siegfried häpesi, että hänet täältä tavattiin, mutta rouva oli kovin armollinen ja puheli iloisesti:
"Isä, tulen kirkosta. Olen siellä tehnyt syntiä, ja tahdon nyt ripittäytyä sinun edessäsi. Tein syntiä kirkossa, silloin kun alttarin edessä polvistuin. Puhuin nimittäin Jumalalle: 'Minä rukoilen sinua, Herra, ettet sinä estäisi minua aikomukseni täytäntöön panemisessa; suo myös minulle anteeksi, että minä rakastamani miehen synnit alttariltasi riistän!' Näin kuului rukoukseni ynnä lisäksi vielä jotakin pahempaa. Anna siis minulle absotutiooni."
Siegfried ojensi polvistuneelle kätensä ja nosti hänet ylös sekä sanoi:
"Annan syntisi anteeksi!"
Mutta vaikeasti tulivat nuo sanat hänen huuliltaan.