Unkarilainen Nabob: Romaani

by Mór Jókai

I.

Omituinen mies.

Myrsky raivoo arolla, taivas on pilvessä, maa loassa, kaksi viikkoa on satanut yhtä mittaa; kaikki ojat ovat täynnä, tulvillaan; ruoko kasvaa vehnäpellolla, haikarat ja sorsat ovat muuttaneet kalliille viljavainioille.

— Medarduksen päivänä (kesäkuun 8:ntena) alkoi tämä kamala ilma, ja jos se vielä kestää neljäkymmentä päivää, niin en tiedä, ken on oleva Noa, joka pelastaisi ihmiset ja eläimet tästä osittaisesta vedenpaisumuksesta.

Tämän ikävän havainnon teki herra Pietari Bús, jonka armoton kohtalo oli määrännyt Ristintien padolle Szabolcsin komitaatissa riitelemään matkustavaisten kanssa, hän kun oli "Ratkorikkolan" kapakan isäntä.

"Ratkorikkolan" kapakka, missä herra Pietari Bús oli isäntänä, oli sievä suojapaikka Ristintien padolla. Tämä kunnon talo ei ollut saanut nimeänsä esi-isistä vaan ansioistaan, sillä ennenkuin matkustaja pääsi tänne, ratkesivat ja rikkoontuivat usein ajoneuvot.

Näin käy eritoten sellaisella miellyttävällä säällä, jolloin taivaan kanavat alkavat tulvailla ja jolloin ihminen huomaa, että olisi paljoa parempi, jos maassakin olisi kanavia; aro ei silloin olisi järvenä kummallakin puolella patoa eikä veteläksi lionneena. Onneton se, joka sattuu sinne ajamaan; hän joko saa siellä vanheta taikka kantaa rattaat hartioillaan.

Ilta alkaa joutua. Herra Pietari Bús tuli pellolta ratsastaen, hiljaa itsekseen horisten, sillä hän ei viitsinyt puhumista varten ottaa piippua suustansa. Piippu näyttää olevan juuri keksittykin suojaamaan suuta kirouksien tulvalta.

— Heinät vei lempo latoineen päivineen; vehnä makaa maassa, senkin hitto perii. Päin hornaan menee koko talous!

Kapakanpitäjä arolla ei näet elä paljaasta viinin myymisestä, vaan hän on maanviljelijä; kapakanpito on sivutointa.

Hänen näin itsekseen kiukutellessaan, viittaa eräs epäiltävän näköinen naisihminen, josta on vaikea sanoa, onko hän ukon vaimo vaiko hänen palkollisiansa, padon toista päätä kohden, joka on Tisza-virran puolella.

— Eiköhän tuolta ole vaunut tulossa?

— Sepä vielä puuttuisi, että lempo tänne toisi vieraita, mutisee Pietari Bús ja menee sinnepäin katsomatta tupaan asettaakseen likomärät turkkinsa takan eteen kuivamaan, yhä vielä muristen. — Jos leipä loppuu, en tiedä, mistä saadaan toista rahallakaan.

Vihdoin katsahti hän ulos ikkunasta, jota hänen ensin kumminkin täytyi pyyhkiä, näki hyvän matkan päässä vaunujen, neljä postihevosta valjaissa, molskivan padolla, ja lausui lohdutettuna, kädellään rauhoittavasti viitaten:

— Nuo eivät ehdi tänne tänään.

Hän istui ovelle ja muuttaen piipun suupieleen katseli autuaan levollisuudella, miten nuo neljä hevosta ponnistelivat pitkällä padolla. Raskaat matkavaunut heilahtelevat korkeilla linjaaleillaan ja ovat kaatumaisillaan; kaksi miestä pitää niistä kiinni kumpikin puoleltaan, ja kun vaunut alkavat kovasti kallistua, painavat he milloin toista milloin toista puolta alas. Kun taas vaunut uppoavat lokaan ihan akseliin saakka ja hevoset seisahtuvat — huutavat miehet ensin täyttä kurkkua hevosille, sitten kaivavat kaikin voimin tangoilla ja seipäillä ja nostavat ylös pyöriä sekä luovat pois lokakasoja puolapuista — ja taas muutama askel eteenpäin.

Herra Pietari Bús katselee ennaltamääräys-oppiin uskovan tavalla tätä miesten työtä; tuon tuostakin kuuluvat hänen korviinsa ajajain huudot ja piiskan mäjäykset, mutta hän ei ole millänsäkään. Olisihan hänellä neljä pulskaa ratsua; hän voisi mennä tuleville vieraille avuksi, vetää vaunut loasta jotta silmät tulta iskisivät; mutta mitä tämä hyödyttäisi? Jos kohtaloiden kirjaan on kirjoitettu, että vaunut pääsevät onnellisesti perille, niin ne myöskin pääsevät, mutta jos taasen on niin sallittu, että ne saavat maata siellä lokaan painuneina, niin kai pitää niin tapahtuman, vahinko olisi kaitselmuksen määräyksiä muuttaa.

Vihdoin vaipuvat vaunut todellakin niin syvälle lokaan keskellä patoa, ettei niitä saa liikkumaan eteen- eikä taaksepäin.

Miesten ääni sortui, vetohihnat ja silavyöt ratkesivat, hevoset makasivat loassa, ja iltakin kävi pimeämmäksi. Keveillä mielin koputti herra Pietari Bús piippunsa perät pivoon. Jumalan kiitos, tänne ei tänään tule vieraita! Hän oli ihan iloissaan, kun hän sisälle mennessään näki vaunuvajan olevan tyhjänä ja siipikarjan yösijoilleen kokoontuneena. Pian meni hän itsekin perheinensä maata, sillä valo on kallista — ja sammutti kynttilän. Siinä hän turkillansa venyen ja piippunsa periä imeskellen mietti, miten tyhmää on lähteä matkalle tämmöisessä rankkasateessa.

… Jo nukkuu herra Pietari Bús Herran rauhassa, niin toiselta taholta vaara lähestyy taloa; takaapäin. Nyiregyhazan puolella ei ole patoa, vaan vesi saa vapaasti liikkua, minne tahtoo. Outo, joka tähän suohon joutuu, tehköön testamenttinsa, sillä sinne hän jää. Mutta ne, jotka tuntevat seudun salaisuudet, voivat täällä helpommin päästä kulkemaan kuin tehdyillä teillä. On ajureita, jotka pitkät ajat ovat näillä tienoilla kuljeksineet ja oppineet tuntemaan kaikki tasaiset paikat ja mäet, joten pilkkopimeässäkin osaavat ajaa minkälaisilla ajoneuvoilla tahansa.

On jo melkein puoliyö käsissä, sillä "Ratkorikkolan" kukot alkavat toinen toisensa perään kiekua, kun valoa alkaa pilkistää sisään. Kaksitoista miestä lähestyy ratsastaen, kädessä palavat tulisoihdut ja heidän keskellään yhdet vaunut ja rattaat.

Rattaat kulkevat edellä, vaunut perässä; jos nimittäin tulisi kuoppa vastaan, niin saisivat rattaat hukkua ja vaunut tulla vahingosta viisaaksi sekä välttää vaaran.

Soihtuja pitävät miehet ovat kaikki omituisiin univormuihin puettuja heitukoita.[2]

Päässä karvalakki valkoisine hevosenhäntäviuhkoineen, yllä punainen, keltaisilla nyöreillä koristettu dolmanytakki, ja sen päällä sudennahkaiset turkit sateen suojaksi; satulannuppiin oli kullakin kiinnitetty kirvessauva ja kaksi pistoolia. Takki ulottuu vyötäisiin saakka, mutta sitten seuraavat lyhyet, liinaiset roimahousut, jotka eivät mitenkään tahdo soveltua punaiseen dolmanytakkiin.

Luokaamme silmäys rattaisiin! Neljä hyvää, korskuvaa hevosta, joiden harjat melkein ulottuvat veteen, on valjaissa, ohjaksia hoitaa moukkamainen vanha renki. Mies nukkuu, sillä osaavathan hevoset tien aivan hyvin; hän herää vain hevosten ohjaksia nykäistessä, mutta silloin hän suuttuu ja antaa niille aika läimäyksiä.

Rattailla istutaan sangen omituisesti; takaistuin näyttää olevan tyhjänä, mutta etu-istuimelle on asettunut kaksi oudon näköistä miestä selin ajuriin. Mitä he ovat miehiään, siitä ei voi äkkiä saada selkoa, sillä he ovat niin lammasnahkaturkkeihin kääriytyneinä, kaulukset pystössä, jottei heidän kasvojansa ollenkaan näy, ja sitä paitsi nukkuvat he makeasti. Kummankin pää heilahtelee oikealle ja vasemmalle; vähän väliä havahtaa milloin toinen milloin kumpikin aina sen mukaan, ovatko lyöneet päänsä rattaisiin vai toisiinsa. Silloin ojentuvat he suoriksi aivan kuin tehden vakaan päätöksen: varmaankaan en enää nuku, mutta seuraavana hetkenä nukkuvat he uudestaan.

Rattaitten pohja on peitetty hevosloimella, jonka kohopaikoista saattaa arvata, että sen alla on sangen paljo tavaraa. Takaistuimenkin kohdalla liikkuu välistä loimi ja antaa tietää, että sielläkin mahtaa olla jonkinmoinen elävä, jonka kunniaksi nuo kaksi herrasmiestä ovat istuneet huonommalle paikalle. Vihdoin, pitkän taistelun perästä, kömpii loimen alta esiin pulskan pulska — susikoira. Siis oli tällä etusija! Tämän näytti se hyvin käsittävänkin, se nousi kahdelle jalalle häkin reunalle ja haukotteli pitkään ja arvokkaasti, sitten se kaiveli pitkillä jaloillaan korviansa, ravisti helisevää, teräksistä kaulapantaansa, ja kun nenäkäs yöpaarma väkisin tahtoi tehdä sen kanssa tuttavuutta, tavoitteli se sitä suuhunsa luskuttaen kovasti hampaitansa. Kun se kyllästyi tähän huviin, käänsi se huomionsa nukkuviin kumppaneihinsa ja ollen hyvällä tuulella sekä nähdessään, miten pitempi mies nuokkuessaan syvästi hänelle kumarteli, kohotti leikkisä koira etukäpälänsä ja sipasi pitkin miehen kasvoja. Tämä murahti siihen: "antakaa minun olla rauhassa, armollinen herra!"

Katsokaamme vaunuja.

Viisi täysveristä oritta on valjaissa, koreita koristeita kunkin päässä; kaksi on aisoissa, kolme edellä, kulkunen näitten kolmen kaulassa, jotta vastaantulija jo kaukaa kuulisi äänen ja tietäisi väistää. Ajurinistuimella istuu lyhyet turkit yllä vanha ajuri, jolle on annettu se ohjesääntö, ettei hän koskaan, vaikka minne mentäisiin, saa katsoa taaksensa, taikka saa hän heti kuulan päähänsä.

Mutta me kun emme pelkää tuollaisia kuulia, katsokaamme, ketä on vaunuissa.

Kuomin sisällä istuu vanhanpuoleinen mies, sudennahkaturkkeihin puettuna, päässä astrakaanilainen lakki silmiin asti painettuna.

Miehestä ei näy muuta kuin kasvot, mutta näitten juonteet hämmästyttävät katsojaa; silmistä kuvastuu harhateille joutunut sielu, joka ehkä oli aiottu suuria aatteita kannattamaan, mutta joka kohtalon, ympäristön, yksinäisyyden pakoittamana etsi tavattomia vähäpätöisyyksistä ja nyt katsoa tuijottaa ikäänkuin itseänsä ihmetellen. Pulleat, värittömät kasvot, joitten alkuansa jalot juonteet ovat rumentuneet omituisen särmikkäiksi, karkeat kulmakarvat, sukimattomat viikset tekevät ensi silmäykseltä inhottavan vaikutuksen. Mutta kun kauemmin katselee, tottuu pian jokaiseen juonteeseen; etenkin kun silmät ovat ummessa ja uni tasoittaa karkeat piirteet, saavat kasvot niin patriarkaalisen muodon, että katsoja alkaa muistella omaa isäänsä. Mutta vielä enemmän vetää huomiota puoleensa se seikka, että herran kummallakin puolella istuu maalaistyttö ihan hänen viereensä likistettynä, kaksi punaposkista tyttöstä, joitten vakaasta, jopa huolestuneesta katsannosta saattaa päättää, etteivät he vain pilan vuoksi ole joutuneet vanhan herran viereen.

Vanhuksen on vilu tämmöisenä kylmänkosteana yönä, sudennahkaturkit eivät yksin voi pitää ruumista lämpöisenä. Sentähden on hänen viereensä pantu kaksi nuorta maalaistyttöä, jotta näitten elinvoimainen sähköisyys antaisi lämmintä miltei hajoamistilaan joutuneille elimille.

Hän oli ennen aikaansa rientänyt elämään ja lakannut elämästä ennenkuin kuoli, joten hän nyt oli elävän kummituksen kaltainen, tylsistynyt, hervastunut; vain jotkut uudet houreet, joku mieletön, kummallinen aate voi herättää hänet eloon tuosta henkisestä valekuolemasta.

Nytkään kun ei saanut yöllä unta ja kun ei löytänyt etäällä olevassa kartanossaan mistään huvitusta hän keksi vihdoin keinon mennä keskellä yötä "Ratkorikkolan" kapakkaan riitelemään isännän kanssa. Tämä oli kaikin mokomin ärsytettävä riitaan; ja muutenkin hän jo suuttuu, kun keskellä yötä täytyy nousta ylös, sekä alkaa kiroilla, kun häneltä vaaditaan syötävää ja juotavaa, ja tästä hän taas saa hyvästi selkäänsä heitukoilta. Kapakan isäntä on aatelissukua; koko leikki tulee maksamaan pari tuhatta floriinia, mutta kannattaahan tuon moisesta huvista maksaakin.

Senvuoksi hän herätti väkensä, antoi valjastaa hevoset, sytyttää soihdut ja läksi yöpimeässä kahdentoista heitukan kera tiettömille seuduille, muassa kaikenlaisia ruoka- ja juomatavaroita, joita tarvitaan leikin jälkeen pidettäviin kestoihin, ja ottaen seuraan kolme henkilöä, jotka tavallisesti enimmän häntä huvittivat ja jotka kulkevat rattailla tuolla edellä, nimittäin suosikin susikoiran, mustalais-narrin ja kupinnuolijan runoniekan, jotka nyt istuvat yhdessä hyvässä sovussa.

Näin kulkee myrskyisenä yönä tämä kummallinen seurue, korskuvat hevoset valjaissa, säkenöivin tulisoihduin vedellä peitetyn tasangon poikki "Ratkorikkolan" kapakkaa kohden, joka kaukana kummullaan korkeine kattoinensa näyttää jonkinlaiselta linnalta, etenkin kun yöhämärässä esineet näkyvät suurennettuina.

Perille päästyä käski herra heitukan herättää kapakoitsijan sinuttelemalla häntä.

Joka tuntee unkarin kielen, tietää, ettei sinutteleminen ole mitään kohteliasta puhuttelua ja että sinutella aatelissukuista miestä, vaikka tämä olisikin vain kapakoitsija, on todellinen kunnianloukkaus.

Herra Pietari Bús taasen oli kuuluisa siitä, ettei häneltä kauan tarvinnut odottaa karkeata vastausta, eikä häneltä mitään niin helposti saanut kuin haukkumasanoja. Ei muuta kuin karsas katse, niin hän suuttui, ja jollei jonkun muoto ollut hänen mieleisensä tai jos joku alkoi väittää häntä vastaan, tai unhotti häntä puhutellessaan nimittää häntä herraksi, niin ei hän ollut moista ihmistä näkevinänsäkään. Vain yhden ainoan kerran oli kaksi nopsajalkaista ylioppilasta tohtinut sanoa hänelle: "kuules", mutta kaikeksi onneksi olivat he päässeet kaislistoon piiloon ja pelastuneet siten, sillä isäntä ajoi heitä takaa ratsain, tadikko kädessä.

Heitukka herätti siis tämmöisillä sanoilla tämän kunnon herran pitäen samalla pakanallista melua ikkunan alla:

— Nouseppas joutuun ylös, isäntä! — Tule heti ulos; — paikalla palvelemaan!

Pietari Bús nousi kuin nykäistynä vuoteeltaan, tarttui kirvessauvaansa ja joutui raivoissaan kellokaappiin, kun eteiseen piti mennä.

Mutta katsahtaessaan ulos ikkunasta, hän huomasi nuo monet komeat palkolliset, jotka soihduillaan valaisivat koko talon, ja arvasi heti, kenen kanssa oli tekemisissä. Hän arvasi, että häntä tahdotaan pilan vuoksi suututtaa ja päätti kiusallakin olla suuttumatta.

Heti ripusti hän koreasti sauvansa jälleen naulaan, painoi päähänsä lammasnahkalakin, ja heitettyään turkit hartioilleen astui pihalle.

Kaikki vieraat olivat jo rappusilla; keskellä, henkivartionsa ympäröimänä, pitkä polviin ulottuva kultanappinen takki yllä, seisoi itse armollinen herra, ruumiin laajuuden takia hieman takanojossa ja nojautuen kultanuppiseen merenruokokeppiin. Nyt näkyi selvään, ettei hänelle sopinut tuo ivallinen ja ilvehtivä muoto, joka kokonaan rumensi hänen suopeat kasvonsa. — Tuleppas lähemmäksi, huusi hän kapakanisännälle teeskennellyllä äänellä. Avaappas huoneesi ja laita vieraille suunavausta; viiniä tänne, Tokajin, Ménesin viiniä; fasaanipaistia, artisokkia, ravunhäntiä.

Sangen nöyrästi otti isäntä lakin käteensä ja vastasi sävyisästi ja tyynesti.

— Tervetultua meille, armollinen herra; käskynne olen kaikki täyttävä, mutta saan pyytää anteeksi, ettei minulla ole Tokajin eikä Ménesin viiniä, fasaanini eivät vielä ole lihoneet ja ravut taasen, kuten itsekin saatatte nähdä, ovat kaikki veden peitossa, paitsi noita kahtatoista rapua tuossa.

Tällä tarkoitti hän punatakkisia heitukoita, ja kokkapuheen huomasi heti armollinen herra. Hänen oli mieleen, kun kapakoitsija näin eli tuttavan kannalla hänen kanssansa; vaikka hän ei ollut sitä odottanut, huvitti se häntä.

Mustalais-narri pisti tällä välin esiin mustan naamansa, joka olisi voinut kilpailla minkä maurilaisen kanssa tahansa, ja näyttäen kahta kiiltävän valkoista hammasriviään hän alkoi sormillansa laskea, mitä kaikkea hän tahtoi.

— Minä en tahdo muuta kuin lautasellisen kolibrilinnun munia, imevän kauriin voita, lohen rustoista keitettyä sylttyä; muuta en koskaan syö.

— Se on vahingollista moiselle herrasvatsalle, vastasi Pietari Bús; minä saan tarjota vähän mustalaispaistia.

— Siitä pyydän päästä, huudahti narri, minun sukulaisiani ei saa paistaa!

Herra alkoi nauraa tälle mauttomalle pilalle, tämmöiset häntä huvittivat; ja kun kapakoitsija oli saanut hänet hyvälle tuulelle, muutti hän tuumansa häntä kohtaan.

— Mitä voitte sitten antaa vieraillenne? kysyi hän.

— Kaikkea, armollinen herra, kaikkea; mutta mitä minulla on ollut, se on loppunut, ja mitä minulla tulee olemaan, se on vielä kaukana; mitä taasen minulla pitäisi olla, sitä ei ole.

Vanhaa herraa miellytti tämä tyhjyyden selitys niin suuresti, että häneltä pääsi kova nauru.

— Missä on Gyárfás? Missä runoseppä piilee? — huusi hän. Tämä seisoi hänen rinnallaan, kädet selän takana, kasvot kuivana ja kuihtuneina, mielipahoillaan katsellen koko leikkiä. — Kuulkaas, Gyárfás, laskekaa heti runo tämän kapakan kunniaksi, missä ei saada syötävää.

Gyárfás-herra painoi silmäluomensa kiinni, avasi suunsa korviin saakka ja sormella otsaansa lyöden lasketti suoraa päätä seuraavat säkeet:

"Syötävää jollei itsellä oo, täällä nälkää nähdä saa;
Paasto tääll' on ikuinen, Turkkikin pois pakenee."

— Mitä juttua tämä on! Mitä turkkilaisilla on tämän kapakan kanssa tekemistä?

— On paljonkin, vastaa Gyárfás tyynesti. Turkkilaiset kun tahtovat syödä, eivät tule tänne, sillä täältä ei saa syötävää; värssy on siis oikea.

— Oikein osattu, vastasi herra, ja aivan kuin hän äkkiä olisi keksinyt jotakin, hän kääntyi taasen kapakanisännän puoleen kysyen: onko teillä hiiriä?

— Ne eivät ole minun, sillä minä olen vain arentimies talossa, mutta kyllä hiiriä on, ja jos niistä muutama puuttuukin, ei minun niistä tarvinne tiliä tehdä.

— Paistakaa sitten meille yksi hiiri!

— Vain yksikö?

— Mitä hittoa? Eihän näitten ihmisten sisukset mahda olla mikään hornan luola, ettei yksi piisaisi.

— Kyllä toimitan, vastasi isäntä ja kutsui heti kissat huoneeseen. Vähän vain mankelikiviä kieritteli, niin oli siellä kissoille valikoidakin.

Koko seurue oli vakuutettu siitä, että tästä oli syntyvä kelpo pila, ja kutakin nauratti jo edeltäkäsin.

Tällä välin avasi herra Pietari Bús korkeille vieraille ainoan huoneensa, jonka yhdessä nurkassa oli tyhjä vuode, toisessa taasen äes. Oli varaa valikoida: jollei tehnyt mieli maata vuoteella, saattoi mennä äkeen päälle pitkälleen.

Heitukat alkoivat kantaa rattailta tyynyjä, peitteitä, telttatuoleja ja pöytiä, ja muuttivat muutamassa hetkessä tyhjän huoneen herrasasunnoksi. Katetulle pöydälle asetettiin hopeisia lautasia ja maljoja, isoista hopeasangoista näkyivät jään seasta täysinäisten venetsialaisten kristallipullojen kaulat, pullojen, joiden sisällys näytti hurmaavalta.

Herra laskeutui pitkälleen häntä varten laitetulle telttavuoteelle, heitukat vetivät kannuksilla varustetut saappaat hänen jaloistaan, toinen maalaistytöistä istui päänpuolelle, kynsimään hänen harmaata tukkaansa, toinen taas hieroi jalkoja villakankaalla. Runoseppä Gyárfás ja narri Vidra seisoivat hänen edessään, etäämpänä heitukat, vuoteen alla makasi koira.

Tämmöinen oli Unkarin rikkaimman herran seura, heitukoita, narreja, maalaistyttöjä, koiria. Mutta kaikki nämät olivat parhainta lajia; heitukat kansan voimakkaimmista valitut, narri mustinta sorttia, mitä mustalaisten seassa on, ja runoniekka koko Unkarin kummallisimpia loiseläjiä.

Kaikkina aikoina on elänyt tätä lajia höyhenittömiä, kaksijalkaisia eläviä, jotka runoilijan nimellä kuljeksivat toisesta herraskartanosta toiseen ja kirjoittavat ja painostakin julkaisevat suojelijainsa nimi- ja syntymäpäiviksi, virkaan-asettajaisiksi, häiksi, ristiäisiksi ja peijaisiksikin tervehdys-, ylistys- ja onnentoivotus- y.m. runoja, siten tehden runoilijan itsessään kauniin nimen rumaksi. Vielä näihin aikoihin on jäänyt pari tällaista runoseppää, jotka laiskana kartanosta kartanoon kulkien imartelemalla saavat elatuksensa. Kurja virka.

Jo tuli hiiri kypsäksi. Isäntä itse toi sisään paistin suuressa hopeavadissa, jonka keskelle se oli asetettu, rouhittua piparuuttia ympärillä ja persiljaa suussa, kuten on tapana tarjota erästä toista elukkaa.

Vati laskettiin keskelle pöytää.

Herra tarjosi paistia ensin kullekin heitukalle. Ei kelvannut. He vain pudistelivat päätänsä. Vihdoin puuttui vanhin heistä puheeseen:

— Jos armollinen herra antaa minulle tämän kapakan isäntineen päivineen, niin syön tuon hiiren.

Nyt tuli runosepän vuoro.

— Pardon, anteeksi, armollinen herra; minä mieluummin kirjoitan runon syöjän kunniaksi.

— Siispä sinä, Vidra. Ala hotkia.

— Niin minäkö, armollinen herra? — puhui tämä ikäänkuin ei olisi oikein kuullut.

— Mitäpäs tuota pelkäät? Kun vielä mustalaisteltoissa majailit, söitte härän, joka kuoli minulta.

— Niin söimme, ja jos armolliselta herralta olisi tynnyri viiniä hapantunut, olisimme senkin juoneet. Mutta se oli silloin.

— No syöhän pois, vadin kunniaksi.

— Mutta tuommoisen elävän kanssa ei isoisällänikään ollut tekemistä.

— Ole sinä isoisääsi uljaampi.

— Olkoon menneeksi — sadasta floriinista, lausui narri raapien kiharaista tukkaansa.

Herra otti takin taskusta ison, paksun lompakon, jonka hän avasi näyttäen tukun punaisia seteleitä. Narri vilkaisi täysinäiseen lompakkoon ja toisti:

— Menneeksi olkoon, sadasta floriinista.

— Sama se.

Narri avasi hännystakkinsa napit (ohimennen mainiten narrin piti olla hännystakkiin puettuna, sillä tämä vaatekappale oli herran mielestä sangen omituinen; sentähden hän laittoikin narrillensa sellaisen aivan uusimman wieniläisen muodin mukaan, jotta saisi sille oikein makeasti nauraa). Narri avasi siis hännystakkinsa napit, väänti tuhmannäköisen, pullean naamansa melkein neliskulmaiseksi, veti muutaman kerran edestakasin sangen liikkuvata päänahkaansa, niin että koko takkuinen tukka liikkui kuin harjalinnun harja ja samassa tarttuen siihen osaan hiirtä, joka on päästä kauimpana, nosti hiiren ilmaan, murti suuta, pudisti päätä ja tehden hurjan päätöksen avasi hän suunsa, ummisti silmänsä, ja hetken kuluttua oli hiiri kadonnut.

Narri ei saanut sanaa suustaan; hän tarttui kurkkuunsa; eihän ole hauskaa yhdellä kertaa niellä kokonaista nelijalkaista elävää. Mutta toisen käden ojensi hän heti herraa kohden ähkyen: "sata floriiniani!"

— Mitkä sata floriinia, kysyi herra, olenko minä luvannut sinulle sata floriinia? Kiitä, kun sait niin harvinaista paistia, ettei isoisäsikään ole sellaista syönyt! Pitäisikö sinun vielä siitä saada maksu.

Pilalle naurettiin, mutta pian katosi hymy huulilta, sillä narri kävi siniseksi, viheriäksi, silmät pullistuivat kuopistaan ja hän kaatui tuolille. Ollen tukehtumaisillansa hän osoitti avonaiseen suuhunsa ja alkoi vavahdella.

— Siinä sitä ollaan, kurkkuun jäi! — huudahtivat useat.

Herra pelästyi kovasti huomatessaan pilan saavan vakavan käänteen.

— Kaatakaa viiniä suuhun, jotta hän saisi hiiren niellyksi alas!

Heitukat ottivat nopeasti pullot esille ja alkoivat kaataa narrin kurkkuun hyvää Egerin ja Ménesin viiniä. Hän alkoi vähitellen tointua; silmiänsä hieroen mutisi hän ymmärtämättömiä sanoja.

— No, tuossa saat sata floriinia, lausui herra pelästyksissään tahtoen lepyttää perikadon partaalta pelastunutta narriansa.

— Kiitoksia, ähkyi tämä surullisesti — en huoli enää, Vidra päättää päivänsä, Vidra kuolee! Oi jos edes susi olisi Vidran vienyt, ettei olisi hiiren surmattavaksi joutunut!

— Älä hulluttele, et sinä tästä kuole; tuossa vielä toinenkin sata; no, älä nyt noin, johan menee ohitse. Lyökää häntä vähän selkään; tuokaa hänelle kauriinpaistia, jotta hän saisi hiiren niellyksi alas!

Narri kiitti selkään lyönneistä, ja kun hänelle tuotiin kauriinpaistia, oli hän kahdella mielellä, ikäänkuin ällistynyt lapsi, joka ei tiedä pitääkö nauraa vai itkeä, mutta istui kuitenkin syömään maukasta paistia, joka hienosti suolattuna oli paistettu hyvässä kastikkeessa, ja alkoi pistää suuhunsa paloja niin suuria, ettei mailmassa missään ole niiden suuruista hiirtä. Tämä seikka rauhoitti herran mielen. Narri söi surullisen ja vakaan näköisenä, kutsui luoksensa koiran, heitti ilmaan isoja paloja, joita tämä sangen taitavasti osasi ottaa suuhunsa, ja sanoi heittäessään surkealla äänellä, ikäänkuin viimeisen kerran olisi koiralle ruokansa jakanut: "tuoss' on Matti!" (Herra oli narrillensa antanut eläimen nimen,[3] koirallensa ihmisen nimen.)

Kun pila kuitenkin sai hyvän lopun ja herra pääsi pelostaan, käski hän
Gyárfásin heti sepittää runon.

Runoseppä kaiveli nenäänsä ja lausui:

"Hiiri on pienoinen, mutt' mahdu ei mustalaiskurkkuun,
Mies käy väännähyksiin, silmätkin kyynelihin".

— Te olette hävytön varas! — tiuskasi herra, tämän viimeisen säkeen olette varastanut Gyöngyösiltä, joka on samoilla sanoilla runoillut kovaonnisesta uuniluudasta.

— Pardon, anteeksi, vastasi runoseppä hämille joutumatta; tämä on licentia poetica: runoniekkain vapautta varastaa: tätä kutsutaan plagiaatiksi.

Herran käskystä asettivat heitukat pöydälle myötätuotuja kylmiä ruokia. Hän itse jäi makaamaan vuoteelle, mutta pöydän alipäähän istuivat telttatuoleille, narri, koira ja runoseppä.

Katsellessaan näitten kolmen henkilön syöntiä sai herrakin vähitellen ruokahalun, viini teki heidät vihdoin veljellisiksi, runoseppä alkoi kutsua mustalaista armolliseksi herraksi, narri taasen sinutteli herraa, joka tavan takaa lasketteli hiirestä kuivia kompia, joille toisten piti nauraa.

Kun herra vihdoin luuli, että hiiri-juttu jo oli loppuun puhuttu, pisti mustalainen kätensä poveen ja rehahti nauruun:

— Tässä hiiri on!

Samassa veti hän hiiren hännystakkinsa povitaskusta, minne hän oli sen kenenkään huomaamatta pistänyt, vaikka seura luuli hänen nielleen sen ja siitä tukehtuvan, jonka tähden hänelle oli syötetty ja juotettu, mitä parasta oli.

— Tuoss' on, Matti!

Koira söi suuhunsa tuon kauhean hiiren.

— Sinä petturi, lurjus, huudahti herra, vai petät sinä minua? Minä hirtän sinut. Heitukat, tänne nuoraa! Orsille riippumaan!

Heti toteltiin käskyä; yhä naurava mustalainen otettiin kiinni ja asetettiin tuolille seisomaan, nuora pantiin kaulaan ja sen pää heitettiin orren yli. Senjälkeen vedettiin tuoli hänen altansa.

Narri potki ja pyöristeli, mutta ei mikään auttanut, heitukat pitivät häntä riippumassa, kunnes hän todellakin oli tukehtua. Vasta sitten päästivät he hänet alas.

Narri suuttui.

— Minä kuolen. Minä en ole hullu, enkä mene enää hirteen, voinhan kunniallisestikin kuolla.

— Kuole vaan, kehoitti runoseppä. Älä pelkää, kyllä minä sepitän hautakirjoituksen.

— Niin kuolenkin, sanoi narri, kaatui pitkälleen lattialle ja ummisti silmänsä.

Gyárfásilla oli heti hautakirjoitus valmiina.

"Levon on löytänyt mustalais-narri, naura ei enää;
Viulunsoittaja verraton viuluna kuolon nyt on".

Mustalainen ei liikahtanut. Tuossa hän makasi suorana ja kankeana, hengitys oli seisahtunut, turhaan kutkutettiin sieraimia ja jalkapohjia, henkeä ei häneen saatu.

Hänet nostettiin vihdoin pöydälle, palavia kynttilöitä asetettiin ympärille, kuten kuolleille tavallisesti tehdään, ja heitukoitten täytyi laulaa peijaisvirsiä, kaikenlaisia hullunkurisia lauluja; runosepän taasen oli noustava tuolille pitämään hautauspuhetta.

Herra nauroi niin, että kasvot kävivät sinisiksi.

Sillä aikaa kuin kaikki tämä tapahtui "Ratkorikkolan" ainoassa vierashuoneessa, lähestyi uusia vieraita tätä ei juuri vieraanvaraista majaa kohden.

Nämä olivat ne kovaonniset matkustajat, jotka Ristintien padolla meidän omien ja kapakoitsijan silmäin nähden jäivät vaunuinensa loan valtaan. Kun ihmiset ja juhdat koko kolme tuntia turhaan olivat koettaneet saada saveen vaipuneita pyöriä liikkumaan, oli vaunuissa istuvan herran pakko turvautua erääseen hieman omituiseen keksintöön, nimittäin kulkea miehen selässä ratsastaen kapakkaan asti.

Hän istui siis ajajansa, pitkäsäärisen ja hartiakkaan miehen selkään, ja jättäen palvelijansa vaunuihin pitämään kapineista vaaria hän antoi postimiehen lyhtyineen mennä edellä sekä ratsasti tällaisella omituisella tavalla kapakan luokse. Vanttera mies laski hänet selästään portaille.

Hauska on tutustua tulokkaaseen, mikäli se näin äkkipikaan on mahdollista.

Puvusta päättäen hän ei ollut Unkarin Alamaan herroja.

Riisuttuaan avaran, pienikauluksisen viittansa "à la Quiroga", nähtiin hänen olevan sangen omituisessa puvussa. Jos meidän aikanamme näkyisi kaduilla tuolla tavoin puettuja henkilöitä, juoksisivat katupojat jopa me itsekin heidän perässään.

Tätä muotia nimitettiin siihen aikaan "à la calicot".

Tulijan päässä oli pieni, paistinpannun näköinen hattu, jonka reunus oli niin kapea, ettei tiennyt, miten hän saattoi ottaa hatun päästänsä.

Hatun alta esiintyy kummallakin puolella päätä ulospäin käherrettyjä, häilyviä hiussuortuvia niin taajassa, että ne kohoavat hatun reunan yli.

Kasvot ovat sileiksi ajellut, jäljellä ovat vain viikset, joiden päät ovat pystyssä; kaulassa on korkea ja kova kaulus, jonka terävät taitteet estävät pään liikuttamista.

Tummanvihreän hännystakin uuma on melkein kainalon alla, mutta liepeet alapuolella polvia, ja kaulus niin korkea, että tuskin yli näkee, rintaliput kahdessa kolmessa kohden halki, takin vaskinapit kirsikan kiven kokoiset; pussihihat suunnattoman suuret, olkapäiltä levenevät.

Puvun täydentävät housut "à la cosaque", jotka levenevät alaspäin ja ovat laskoksissa jalkineitten päällä. Liivistä riippuu kaikenmoisia heliseviä koruja; saappaissa on kauhean pitkät kannukset, joiden lähellä on syytä varoa silmiänsä.

Tällainen oli ajan sotaisa tapa; nimittäin silloin, kun ei missään sotia käyty.

Vielä kuului pukuun ohut kilpikonnanluinen keppi, jonka päässä oli elefantin luusta tehty linnunkuva. Tätä keppiä oli jokaisen hyviin tapoihin tottuneen tapa pyörittää suussaan, ja jos linnun päässä oli pilli, oli sangen herrasmaista puhallella siihen.

Tämmöinen oli äskentullut vieras. Tutustuttuamme hänen pukuunsa olemme varmaan tulleet koko miehenkin tuntemaan. Sen aikuiset muotimiehet näet muuttuivat itsekin muodin mukaan; tavat, käytös, luonne oli yhtä vaihteleva kuin muotikin.

"Jeunesse d'orée'n", "kultaisen nuorison" aikana käytti muotimaailma paksuja oksaisia keppiä. Pariisin salongeissa tuli tavaksi olla ääntämättä r-kirjainta. Tämä tapa ulottui aina Koblenziin saakka, niin että nuorten herrojen komentaessa Ludvig XVIII:nnen kaartia, sotamiehet eivät r:än poisheittämisen vuoksi ymmärtäneet komennusta.

Calicot'n aikana taasen puotipojatkin käyttäytyivät kuten sotamiehet, ja hienoissa piireissä äännettiin "r" niin kovasti, kuin olisi oltu täynnä kiukkua.

Minerva-hatun vallitessa oli muotina olla tasavaltalainen, ottaa roomalaisia ja kreikkalaisia nimiä; Robinson-hattu taasen ja "cravatte à la oreilles de lièvre" (jäniksenkorvainen kaulus) velvoitti olemaan Napoleonin puolella. Tämän muodin sijaan tuli taas "ryssän hattu". Ihmiset olivat samoja kuin ennenkin, muuttivat vain pukua, mielipidettä ja luonnetta, vieläpä väliin nimeäkin, kuten kävi erään maanmiehemme, joka vuosien 1790-1820 välillä koki kaikki muodinmuutokset ja jonka nimi alkuansa oli Váry. Tästä tuli roomalaisen muodin aikana Varus, Ranskan kansallismuodin vallitessa de Var, puolalaisten puolta pidettäessä Varszky, sitten Waroff; kotia saapui hän vihdoin nimellä Herra von War.

Mutta tämän miehen kanssa meillä ei nyt ole tekemistä.

— Eh ventre bleu! Eh sacre bleu,[4] huusi äsken tullut (näin paljon oli hän Béranger'lta oppinut) lykättyänsä tuvan oven auki ja pudistellessaan läpimärkää viittaansa. Mikäs maa tämä on? Hoi! Valoa! Eikö ketään ole kotona?

Nyt astui herra Pietari Bús tupaan kynttilä kädessä, ja ensin hyvän aikaa ällisteltyänsä vierasta ja hänen palvelijaansa, kysäsi hän tavattoman kohteliaasti: "Mitä tahdotte, herra?" Mutta hänen muotonsa osoitti, ettei hän ollut mitään antava.

Vieras puhui huonosti unkaria, ääntämisessä saattoi selvään huomata oudon äänenkoron.

— Mille tonnerres![5] Eikö täällä ymmärretä muuta kuin unkaria?

— Ei.

— Sepä paha. Oletteko isäntä?

— Olen. Mutta mitäs herra on miehiänsä? Mistä tulette?

— Täällä ovat tilukseni. Asun Pariisissa. Piru minut tänne toi. Saisi viedä edemmäksi myöskin; loan valtaan olimme jäädä tiellä. Antakaa minulle — comment s'appelle cela? (Tähän hän pysähtyi: tarvittava sana ei tullut mieleen).

— Mitä pitää antaa?

— Comment s'appelle cela? — Miksi sitä sanotaan?

— "Minuako?" Nimeni on Pietari Bús.

— Diable! Ei teitä; vaan sitä mitä tarvitsen.

— No, mitä sitten tarvitsette?

— Sitä, joka vetää rattaita; neljä jalkaa, piiskalla lyödään…

— Hevostako?

— Pas donc! (Ei niin!) Ei sitä siksi sanota.

— Kyytiäkö?

— Niin, niin; kyytiä! Minä tahdon kyytiä, heti!

— Ei ole, hyvä herra, mahdollista; hevoset ovat laitumella.

— C'est triste; (Sepä ikävää!) siis jäämme tänne. Tant mieux; (Sitä parempi) ei haittaa; olen matkustanut Egyptissä, Marokossa, olen maannut sangen surkeissa kojuissa, se minua vain huvittaa. Olen kuvaileva mielessäni, että olen beduinien teltassa ja että tämä on Niilin virta, joka on tulvillaan, ja nämät elävät, jotka täällä metsissä huutavat, comment s'appelle cela? — sammakot ovat alligaattoria; ja tämä miserable (kurja) maa: — miksi kutsutaan tätä departement'ia jossa asutte?

— En asu minkään partaalla, vaan Ristintien padolla.

— Fripon! (Lurjus!) En tarkoita tätä lokaa, johon olin jäädä, mutta miksi kutsutaan koko tätä seutua?

— Vai niin? Szabolcsin komitaatiksi.

— Szabolcs? Szabolcs? Kai parce que (koska) täällä asuu ehkä paljon saapasniekkoja? Ha, ha. Sepä oli hyvä plaisanterie! (Kokkapuhe.) Tiedättekö?

— En tiedä, vaan seutu on saanut nimensä eräästä muinaisesta päälliköstä, jonka johdolla esi-isämme tulivat tänne Aasiasta.

— Ah, c'est beau! Sepä somaa! Kunnon unkarilaiset antavat vanhojen päällikköjensä nimiä komitaateilleen.

— Saanko luvan kysyä, mitä kansaa herra on?

— Minä en asu täällä. Bon Dieu! (Hyvä Jumala!) Mikä kauhea kohtalo asua täällä, missä loka on pohjaton eikä näe muuta kuin haikaroita.

Nähköön vielä vähemmänkin, ajatteli herra Bús ja kääntyi kamariin päin.

— No, no, älkää menkö kynttilöinenne, signore contadino,[6] huusi vieras.

— Suokaa anteeksi, nimeni on Pietari, aatelissukua Bús, tähän nimeen tyydyn.

— Ah, ah, ah, monsignore Bouche, olette siis aatelismies ja kapakoitsija; ei haittaa: Juhana Stuart oli ruhtinaallista sukua ja viimein rupesi hänkin kapakoitsijaksi. Mutta jos täytyy jäädä tänne, onko teillä hyvää viiniä ja kauniita tyttösiä, he?

— Viinini on huonoa. Ei se ole herroja varten. Piikani ruma kuin syysyö.

— Ruma! Ah, c'est piquant! (Sepä hauskaa!) Ei pidä surra; sitä parempi! Gentlemannille se on yhdentekevää; eilen sorea vallasnainen, tänään tuhkimus; toinen ihana kuin jumalatar, toinen ruma kuin Macbethin noidat, milloin parfyymiä, milloin kynsilaukan hajua, c'est la mème chose, se on yhdentekevää; näin on elämä kirjavampi.

Herra Pietari Bús ei ollenkaan pitänyt tästä puheesta.

— Parempi olisi varmaan, jos herra saisi selville, missä aikoo yön maata; sillä sitä haluaisin itsekin tietää.

— Ah cä, interessant. (Tämäpä hupaista.) Eikö ole vierashuonetta?

— On yksi, mutta siellä on jo väkeä.

— Ei haittaa. Jaetaan. Jos siellä on mies, ei hän ole haitaksi; jos taasen on nainen, tant pis pour elle, sitä pahempi hänelle.

— Ei niinkään. Tietäkää, että kamarissa on Juhana-herra!

— Qu'est ce que cela? Kuka hiisi tuo Juhana-herra on?

— Juhana-herrako? Ettekö ole koskaan kuullut Juhana-herraa mainittavan.

— Ah, c'est fort, tämä on liikaa! Onko täällä niin patriarkaaliset olot, ettei ihmisillä ole muuta kuin ristimänimi? — Eh bien! (Hyvä!) Minä menen Juhana-herran luo ja sanon hänelle aikovani maata hänen huoneessaan. Minä olen gentlemanni, jota ei niinkään refuseerata (ajeta pois).

— Varmaan paras keino, lausui Pietari Bús enempää puhumatta; hän sammutti kynttilän ja meni maata jättäen vieraan hapuillen etsimään kamarin ovea, josta aikoi mennä sisään.

Oli pilkkopimeä, mutta iloisen laulun ja loilotuksen ääni oli tulijan oppaana kamariin, missä oli tuo salakähmäinen herra, josta tiedämme vain sen verran, että häntä kutsutaan Juhana-herraksi; mistä hän tämän nimen on saanut, on sekin pian selviävä.

Hullunkurinen narripeli oli kamarissa tällä välin noussut korkeimmilleen; heitukat olivat tarttuneet pöydän jalkoihin ja kantoivat sitä ynnä sen päällä makaavaa narria ympäri huonetta laulaen pitkää hautausvirttä; heidän perässään kulki runoniekka, hartioilla pöytäliina kaavun asemasta, innoissaan lausuen pahanpäiväisiä runoja. Juhana-herra itse oli saanut käsiinsä viulun, joka hänellä aina oli muassa, ja veteli unkarilaisia tanssisäveleitä, koristellen ja liirutellen kuin paraskin mustalaismusikantti; näitten mukaan tanssi kaksi heitukkaa molempien maalaistyttöjen kanssa.

Hullunkuriset hautausmenot, lattialla tanssivat parit, herran soitto, laulu, runojen kiljunta, juopuneitten hälinä ja nauru muodostivat hornan himphampun, jommoista tuskin voi ajatella.

Tällä hetkellä astui huoneeseen vieras herra; — ovea ei kukaan vartioinut, tulija huomattiin vasta, kun hän alkoi puhua.

— Hyvää iltaa, herrat ja naiset, minulla on kunnia saluteerata! (tervehtiä).

Vaikka melu oli niin suuri, vaikenivat äkkiä kaikki. Kukin jäi suu auki, sanaa kieleltään saamatta töllistämään vierasta, joka suoraa päätä astui heidän keskellensä ja tervehti sangen kohteliaasti.

Kaikki olivat hämillänsä. Juhana-herra laski viulun kädestään, sillä vaikka hän kernaasti olisi tahtonut jatkaa leikkiä loppuun saakka, ei hän kuitenkaan sallinut sitä outojen näkevän. Mutta kauan ei vieras outona pysynyt, sillä hämmästyneenä kaikkien äkillisestä vaikenemisesta nousi narri ylös ja havaittuaan oudonlaisesti puetun herrasmiehen olevan huoneessa, unhotti hän olevansa kuollut, hyppäsi alas pöydältä, lankesi vieraan kaulaan, syleili ja suuteli häntä sanoen: "tervetuloa, veli veikkonen!"

Nauru remahti uudelleen tästä hullunkurisesta vastaanotosta.

— Ah. Ce drôle de (hullu) mustalainen, äänti vieras irroittaen itsensä narrin syleilystä; — älä suutele enää, jo sain tarpeeksi!

Näin sanoen kumarsi hän arvoisalle seuralle, samalla pyyhkien mustalais-suukon jälkiä kasvoistaan.

— Älkää derangeeratko (pilatko) huvianne minun tähteni, hyvät herrat ja naiset; jatkakaa vain! Minun tapani ei ole pilata huvia; olen todellinen gentlemanni, joka osaa kaikissa seuroissa prendre son air (tutustua). Saan kunnian esitellä itseni armolliselle herrasväelle. Nimeni on Abellino Kárpáty Kárpáthi.

Tämän sanottuaan heittäytyi hän uljaan huolettomasti erääseen nojatuoliin, keppinsä pilliin puhallellen ja kannuksiansa kilistellen.

Hänen sanoistansa tuli hämmästys vieläkin suuremmaksi. Juhana-herra nousi vuoteelta ja ällisti tulijaa, kädet polvien välissä, joll'aikaa narri alkoi koiran lailla haistella vierasta joka taholta.

Vihdoin kysyi Juhana-herra verkkaan ja juhlallisella äänellä:

— Onko herra Kárpátheja? Tiedättekö, mitä nimi Kárpáthi merkitsee, nimi, jota on kantanut kaksineljättä urosta, jotka kaikki ovat olleet yli-sotapäälliköitä, valta-aatelia, nimi kuuluisin koko Unkarin maassa. — Ajatelkaa siis, mitä puhutte! Vain yksi ainoa Kárpáthi on ulkomailla ja hänen nimensä on Béla.[7]

— Le voilá! (Kas niin!) Minä olen sama mies, — vastasi vieras, nostaen toisen jalkansa lähellä olevalle tuolille ja toisella takoen tahtia johonkin oopperapätkään, jota hän puheen kesken vihelteli keppinsä nuppia vasten. — Tässä raakalaisten maassa synnytti isäni minut, — ah, tuota; ei isäni, vaan: comment s'appelle cela? — Se isäni, joka oli nainen.

— Ehkä siis äitinne?

— Niin aivan! Äitini. Hän oli jalo nainen, hienon kasvatuksen saanut; mutta isäni oli vähän omituinen mies. — Muiden omituisuuksiensa muassa hän antoi ristiä minut, ainoana poikansa Bélaksi ja pani minut unkarilaiseen kouluun. Béla! Onkohan tuo aatelismiehelle sopiva nimi? Kaikeksi onneksi kuoli isäni varhain ja minä ja äitini muutimme Pariisiin. Minä en pitänyt nimestäni, vaan tein Bélasta Abellinon, joka nimi siihen aikaan oli enimmän muodinmukainen; mutta sentään en ole unkarin kieltä voinut unhottaa. Ei haittaa. Taidan minä neekerienkin kieltä. Ei ole vahingoksi todelliselle gentlemannille.

— Hm. Nyt on unkarin taitonne tarpeen, sillä miten muuten tulisitte tällä matkalla toimeen.

— Ah, venir ici de Paris, c'est tomber du ciel à l'enfer! Tulla Pariisista tänne on sama kuin pudota taivaasta helvettiin! — C'est merveilleux, on merkillistä, että täällä ihmiset voivat elää. — Ah, mon cher (rakas) heitukka, tuossa näen paistia; olkaa hyvä, tuokaa lähemmäksi tänne pöydälle ja kaatakaa viiniä lasiin. A votre santé messieurs et mesdames! (Terveydeksenne hyvät herrat ja naiset!) Ja erittäinkin teidän maljanne, monsieur Juhana.

Juhana-herra oli vaiti; hänen silmänsä seurasivat tarkkaan vieraan jokaista liikettä ja hänen kasvoihinsa tuli vähitellen vieno, surullinen ilme.

— Mikä on saanut herran lähtemään tänne? — taivaasta helvettiin.

— Hohoi! Huokasi Abellino lyöden veitsellä ja kahvelilla marssia lautaseen. Välttämätön asia. Herrasmiehellä, joka asuu ulkomailla, on monta tarvetta, eikä minun isäni jättänyt minulle perinnöksi muuta kun vaivaiset neljäsataatuhatta frangia. Voikohan moisilla tuloilla kunniallisesti elää? Ei suinkaan. Jos tahtoo kansallensa kunniaa tuottaa, pitää ulkomailla näyttää jotakin taitavansa. Minun asuntoni oli komeimpia Pariisissa, pidin joukon jahtikoiria ja kilpahevosia, kuuluisimmat tanssijattaret ja laulajattaret olivat lemmikkiäni; matkustin Egyptissä, Marokossa; vein mukanani kauneimman naisen haaremista; talvea vietin Italiassa, missä minulla oli komea huvila Como-järven rannalla. Parhaimpien ranskalaisten kirjailijain annoin kirjoittaa laveita teoksia matkustuksistani, julkaisten ne omalla niinelläni; Academie des sciences (Tiedeakatemia) valitsi minut niiden vuoksi jäsenekseen. Homburgin kylpylaitoksessa hävisin yhdessä ainoassa pelissä puolen miljoonaa frangia vähääkään suutani vääristämättä. Näin ovat vaivaiset neljänsadantuhannen frangin tulot kapitaalineen päivineen — pyh!

Käsin ja suin hän vielä osoitti, että kaikki on mennyt kuin tuhka tuuleen.

Juhana-herra katsoa tuijotti tätä vielä nuoren puoleista tuhlaria ja ehdottomasti nousi hänen rinnastansa syvä huokaus.

— Mutta tämä on yhdentekevää, jatkoi kavaljeeri rauhoittavasti, kun on miljoona varoja, voi kaksi miljoonaa kuluttaa, se on helppo oppia. Mutta ces fripons des creancier, noitten velkoja-lurjusten päähän pisti ruveta minulta rahoja pyytämään; kun yksi ensin alkoi, niin toiset kaikki perässä. — Haukuin heitä, mutta siihen eivät tyytyneet, vetosivat lakiin ja minun täytyi paeta Pariisista. C'est pour se bruler la cervelle. Olisihan voinut ampua kuulan otsaansa! Mais v'la! (Mutta nähkääs!) Onni suosii minua. Isävainajani veli, joku Juhana Kárpáthi, joka oli paljon rikkaampi kuin isäni…

— Ahaa!

— Eräs hupsu vanhus, josta kerrotaan tuhansia tyhmyyksiä.

— Todellakin?

— Niin. Hän ei muka koskaan poistu kotoansa, hänellä on kartanossaan oma teaatteri, jossa omat näyttelijät esiintyvät ja jonne hän tuottaa parhaimpia laulajattaria laulamaan maalaislauluja; hänellä on kokonainen palatsi koiria varten, ja hän syö näiden kanssa samassa pöydässä.

— Mitä vielä?

— Hänellä on maalaistyttöjä kokonainen haaremi ja kaltaistensa lurjusten seurassa hän tanssii aamuun asti; sitten ärsyttää hän kumppaninsa toinen toisensa kimppuun, ja usein vuotaa verta näissä tilaisuuksissa.

— Ja sitten?

— Mies on niin omituinen, ettei hän kärsi mitään ulkomaalaista, ei salli pippuriakaan asettaa pöydälleen, koska sitä ei kasva omassa maassa, vaan turkinpippuria; kahvia ei saa talossa olla, ja sokurin sijasta käyttää hän hunajaa. Eiköhän tuo ole hulluutta?

— On kai. Tiedättekö vielä mitä?

— Tuhansia samanmoisia asioita. Koko hänen elämänsä on hupsuutta. Vain yhden ainoan kerran eläessään hän teki viisaasti, nimittäin silloin, kuin minä olin menehtymäisilläni eikä mikään muu olisi enää auttanut kuin iso perintö, juuri silloin sattui tämä rikas setä, tämä unkarilainen Nabob, tämä Plutus, eräänä yönä syömään kurpan munia mahansa niin täyteen, että seuraavana aamuna kuoli. Tästä minulle heti annettiin tieto.

— Ja herra on kai nyt tullut nostamaan tätä suurta perintöä?

— Ma foi, eihän mikään muu seikka olisi saanut minua tulemaan tähän kurjaan maahan.

— No, valjastakaa sitten hevoset uudelleen ja ajakaa suoraa päätä joko Italiaan taikka Marokkoon, sillä tuo puolihassu setä, tuo rikas lurjus olen minä, minä en ole vielä kuollut.

Tästä puheesta äimistyi Abellino kovasti, kädet ja jalat laskeutuivat alas, ja hän änkkäsi:

— Est ce possible? Onko se mahdollista?

— Niin on. Minä olen Juhana Kárpáthi, jota kansa haukkuu
Juhana-herraksi, kuten tekin suvaitsitte minua nimittää.

— Ah, jospa olisin voinut aavistaakaan! huudahti kavaljeeri seisaalleen hypäten ja rientäen antamaan kättä sedälle; pahat ihmiset ovat kuvailleet minulle rakkaan setäni niin perin toisenlaiseksi, etten voinut aavistaakaan näin uljaan gentlemannin olevan setäni. Mille tonnerres! Ken tohtii väittää, ettei rakas setäni ole täydellisin kavaljeeri koko mannermaalla! Olisin lohduttamaton, jollen olisi tullut tuntemaan teitä. Sepä oivallista; haen kuollutta setää, mutta löydänkin hänet elävänä! C'est bien charmant! (Sepä ihastuttavaa!) Onnen jumalatar ei ole suotta nainen, hän on mielettömästi minuun rakastunut.

— Heittäkää moiset puheet, hyvä veljenpoikani, minä en pidä niistä; olen tottunut heitukoiltanikin saamaan äreitä vastauksia, mikä onkin enemmän mieleeni. Te tulette tänne kaukaiselta maalta minua perimään, velkojainne koko rykmentti tulee perässä, ja nyt tapaatte minut elossa. Eiköhän tuo ole teistä harmillista?

— Au contraire! (Päinvastoin!) Koska te, rakas setä, elätte, voitte te vieläkin paremmin osoittaa minulle ystävällisyyttänne.

— Mitenkä? En ymmärrä.

— En huoli vuotuisesta apanaasista (elatusrahasta), en serait bien fatigant (se olisi sangen vaivalloista) meille kummallekin; mutta teen sen tarjouksen, että jos heti maksatte velkani, olen jättävä teidät ainiaaksi rauhaan.

— Hm, sangen jalomielinen tarjous; mutta jollen maksa, niin te kai julistatte sodan minulle?

— No setä kulta, miksi tämä plaisanterie (pilapuhe?) Miksi sanotte: minä en maksa? Une bagatelle. (Vähäpätöinen asia). Muutama satatuhatta livreä. Mitä se on teille!

— Surkuttelen, rakas poikani, että niin kevytmielisesti olette tuhlannut omaisuutenne, josta teidän tulee kiittää esi-isienne ansioita, mutta minä en voi teitä auttaa; raha tekee minullekin hyvää; minä tuhlaan myöskin rahoja narreihin, mutta ne ovat kotimaisia, minulla on tovereina kaikenmoisia kulkureita, heitukoita koko joukko, ja jolleivät kaikki tuloni näihin kulu, syötän taivaan lintuja taikka rakennan pilanpäiten siltoja yhdeltä vuorenkukkulalta toiselle. Mutta minun rahoillani ei kuljeteta tanssijattaria eikä Marokon herttuattaria ryöstetä eikä pyramiidien harjalle kiivetä. Jos haluatte syödä ja juoda, niin saatte luonani tarpeeksi asti, kauniita tyttöjäkin on yllin kyllin, ja ne ovat yhtä hyviä kuin Marokon herttuattaretkin, kun vaan vaatetatte ne komeiksi; voitte myöskin matkustaa, sillä maa on sangen avara, saatatte koko viikon kulkea rattailta alas nousematta omilla tiluksillanikin. Mutta rahoja emme heitä ulkomaille. Vettä emme rupea Tonavaan kantamaan.

Kavaljeeri alkoi menettää malttinsa. Koko ajan tämän läksyn kestäessä hän istui levottomasti tuoliansa häilytellen.

— Enhän minä lahjaa pyydäkään, huudahti hän vihdoin — vaan etuantia.

— Etuantiako? Mistä hyvästä?

— Äh, huudahti Abellino tuskistuneena, ja hänen kasvonsa saivat hävyttömän nenäkkyyden ilmeen, kuten huomaamme muutamissa ihmisissä, jotka juuri silloin, kun heidän pitäisi olla nöyrät, ovat kaikkein julkeimmat. Heittäen päänsä ylpeästi kenoon ja pistäen kätensä poveen, lausui hän vielä:

— Olenhan minä ennemmin tai myöhemmin perivä koko teidän omaisuutenne.
Ettehän aio sitä mukananne hautaan viedä?

- Hautaan! huudahti vanhus kauhistuen, ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi. Mitä? Minäkö hautaan?

— Aivan niin. Toinen jalkanne on jo haudassa; kemut, piirakat ja maalaistytöt saattavat pian sinne toisenkin, ja silloin saan kaikki, mitä teillä on, tarvitsematta suurta kiitostakaan sanoa.

— Ajurit! — ärjäsi vanha Kárpáthi hypäten seisaalleen ja hän näytti uroolta tällä hetkellä. Vaunut valjaihin! Lähdemme täältä, lähdemme heti paikalla. Ei kukaan saa enää vetää henkäystäkään tässä huoneessa.

Abellino nauroi vanhuksen tehottomalle vihalle.

— No, älkää kiivastuko, tulette vain echauffeeratuksi (lämpimäksi) ja saatte sitä pikemmin halvauksen. No, no, vanhus, ei pidä noin kiukustua; minä olen vielä nuori, ehdin odottaa.

Hän alkoi hyräillä jotakin laulunpätkää jostain ilvenäytelmästä, ja laskeutui pitkälleen kolmelle tuolille.

Heitukat alkoivat vetää tuoleja hänen altaan ja kokoilla kapineita.

— Antakaa kaikki olla sillänsä, huusi vanhus. Ei saa ottaa mitään, johon hän on kajonnut. Isäntä! Missä on isäntä? Kaikki mitä on talossa, on isännän.

Vanhuksen ääni sortui hänen puhuessaan, niin että tuskin voi sanoja käsittää. Narri tarttui hänen käteensä, jottei herra menisi kumoon, ja runoniekka peräytyi peloissaan hänen luotaan.

— Nähkääs, tämä melu ei auta ollenkaan, puhui Abellino ivaten. Älkää noin juosko, taikka kompastutte; se on terveydelle vahingollista. Ottakaa turkit yllenne, ettette vilustu; missä ovat armollisen herran päällyssaappaat? Hei pojat, lämmittämään tiiliä setä kullan jalkojen alle! Pitäkää hänestä hellää huolta!

Juhana-herra ei hiiskunut sanaakaan. Ensimmäisen kerran eläessään oli häntä näin suututettu. Olisi joku toinen tehnyt tämän! Hänen olisi pahoin käynyt. Heitukat vapisivat; herra Pietari Búskin vaikeni nähdessään herran tuiman katseen…

Heitukat nostivat herransa vaunuihin; tytöt istuivat kummallekin puolen häntä. Hän kutsui kapakoitsijan vielä luokseen ja ähisi hänen korvaansa muutamia sanoja, joihin tämä myöntävästi nyökkäsi päätänsä. Juhana-herra antoi hänelle lompakkonsa ja viittasi, että hän saa sen pitää.

Samassa lähtivät vaunut liikkeelle tulisoihtuja kantavien ratsastajien ympäröiminä.

Ivaten kirkui tuhlari veljenpoika lentosuudelmia lähettäen:

— Adieu, cher oncle! Hyvästi, rakas setä! Terveiseni neideille kotona ja koiranpenikoille samoin! Au revoir! Näkemiin!

Tällä välin alkoi kapakan isäntä kuljettaa kaluja huoneesta, vuoteet ja pöydät, jotka Juhana-herra oli jättänyt.

— Ah, cher ami, ystävä kulta, ettekö voisi jättää tuota siivoomista huomiseksi, minä tarvitsen noita esineitä.

— En voi, sillä minun täytyy polttaa tämä talo.

— Que diable! (Mitä hittoa!) Miten tohdittekaan tuollaista puhua?

— Talo on herran, joka täältä äsken meni; kalut sisällä ovat minun, ja maksun olen saanut; hän käski minun sytyttää palamaan tämän kapakan. Muuten asia ei liikuta ketään muita.

Näin sanoen hän pisti kylmäverisesti palavan kynttilän eteisen alla olevaan olkilyhteeseen ja katseli tyynesti, kuinka liekki leviämistään levisi. Valkean valossa saattoi hän mukavasti laskea, paljonko oli saanut rahoja tästä tulituksesta. Szegedin kaupungissa saisi hän kolme taloa näillä rahoilla. Hän oli kauppaan tyytyväinen.

Kavaljeerin ei auttanut muu, jollei hän tahtonut joutua tulen uhriksi, kuin ottaa viitta yllensä, kiivetä pitkäsäärisen ratsumiehensä selkään ja pyrkiä takaisin vaunuihinsa.

— Sinä karkoitit minut tästä kapakasta, minä karkoitan sinut maailmasta, mutisi hän itsekseen, kun mies kantoi häntä syvän loan läpi.

Molemmat miehet, toinen toisen selässä, näyttivät valkean valossa köyryselkäiseltä jättiläiseltä.

Näin päättyi tämä kahden sukulaisen vastaisuudelle ylen tärkeä yhtymys
"Ratkorikkolan" kapakassa.