MAURI JÓKAI'N ELÄMÄKERTA.
Ote eräästä Jókai'n kirjeestä K.M. Kertbeny'ille.
Rakas ystävä!
Tässä aion siis kertoa Teille jotakin omasta "itsestäni". Ei kukaan, paitsi Te, ole koskaan kuullut näitä asioita minulta, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kukaan, paitsi Te, koskaan ole niitä kysynyt.
Minun täytyy nyt alottaa sillä, että minäkin olen jonkunlainen tekopyhä. Kalvinisti, vanha puritani, mieli-alasta, vakuutuksesta, vapaamielisyydestä. Ei mitään paradoxeja! Koko elämässäni täytyi minun kokea niin silminnähtäviä todistuksia siitä, että Jumalan sallimus on olemassa, ettei minulla siinä ole uskoa, vaan tieto.
Aikaisimmassa lapsuudessani olin minä kerran jo kuoleman kielissä, lääkäri laski sormenpäänsä avatuille silmäterilleni ja sanoi: tuo on jo kuollut. Minulla oli kurkkutauti. Silloin tulivat muutamat pikkaraiset homoeopathiset pillerit avuksi, ja minä olen jäänyt tänne.
Kasvatuksenikin oli sen mukaan; — minä en koskaan kuullut kenenkään kaikista niistä, joita lapsuudessani tunsin, kiroovan, ja se on paljon sanottu, sillä, niinkuin tiedätte, meidän kauniissa äidinkielessämme on, — samoinkuin atmosferisessä ilmassa Mexikossa oxygeja, carbonicum'ia ja mosquitoja, — verbejä, substantiveja j.n.e. ja "ebadta" (kiroussanoja). Ja 15 vuotiaana ei minulla vielä ollut mitään aavistusta siitä, että aivan välttämättömästi täytyi noukkia tiedon puusta, jotta Abel syntyisi.
10 vuoden iällä tulin minä Pressburg'iin. Meillä on tapana, että sivistyneet perheet keskenään vaihettavat lapsiaan, Vuodeksi tahi kahdeksi ottaa saksalainen perhe huostaansa unkarilaisen pojan, ja unkarilainen saksalaisen; lapset sanovat heitä "isäksi ja äidiksi", ja niitä kohdellaankin niin. Sillä tavoin olimme me kolme, veli, sisar ja minä perätysten vaihetetut erään Pressburgin professorin Zsigmondy'n kolmeen lapseen, tuon suuren hellenistin, jonka poika on se Vilmos Zs., joka artesisten kaivojen kautta tuli mainioksi.
Kun minä 12 vuoden vanhana tulin kotia, kuoli isäni. Meillä ei ollut mitään suurta omaisuutta, ja kuinka tämä pelastui meille ahnailta sukulaisilta, silloin vielä sangen nuoren veljeni Kaarlon kautta, käy melkein ihmeeksi.
Mutta nyt oli oppiminen ja työtä tekeminen. Minä olin pian suorittanut gymnasin oppijakson, ja minun olisi jo pitänyt mennä yliopistoon, joka oli Komorn'ista kaukana ja kallis. Silloin minun pisti päähäni suorittaa filosofian ensimmäinen lukukausi yksityisesti kotona. Se oli helposti sanottu, mutta silloin ei vielä löytynyt mitään kunnollisia koulukirjoja Unkarissa. Professorit opettivat käsikirjoituksista ja mistä näitä saada? Silloin vei minut lankomieheni Vály, Komorn'in gymnasin johtaja, sikäläiseen koulu-kirjastoon ja sanoi minulle: "tuossa sinulla on edessäsi kaikki oppineet kirjat alkuperäisinä, valmista niistä itsellesi studioita", ja minä tein itse koulukirjoja folianteista. joita minun ensiksi latinasta ja saksasta täytyi unkarin kielelle kääntää. Sen ohessa opin minä samana vuonna ranskan, englannin, italian ja kreikan kieliä, sekä huvikseni piirustusta ja rakennus-taidetta.
Tästä ajasta alkaen totuin minä joka päivä kuusitoista tuntia työtä tekemään.
Seuraavana vuonna tulin Pápa'n korkeakouluun. Se oli muistettava luokka, tuo meidän. Ensimmäinen eminensi oli Kerkapoly, nyt Unkarin valtiovarainministeri; toinen Gondol, nyt ministeriali-neuvos; kolmas minä; neljäs Gaál, nyt valtiopäivämies; viides Bárány, myös valtiopäivämies; kuudes Kozma, niinikään valtiopäivämies ja myöhemmin ministeriali-neuvos; seitsemäs Orlai Petrics, mainio maalari, ja takana toisella penkillä, siellä, istui Petöfi.
Me olimme perustaneet kirjallisen seuran, ja meidän keskemme oli syntynyt jalo kilpailu, joka tarkoitti edistymistä kirjallisella alalla.
Lakitieteellistä opinjaksoa varten tulin minä Kecskemét'iin.
Siellä tapasin erään kiitettävän laitoksen ulkopuolella koulua.
Pápa'ssa harjotimme keskenämme kirjallisuutta, mutta muuten ei mitään; Kecskemét'issa sen sijaan suoritimme jo koko olympillisen näytelmä-jakson. Usein kysyvät minulta kummastellen: "missä sinä olet oppinut miekkailemaan, ampumaan" — minä olen juhla-ampujana saanut kunnia-palkintoja —, "voimistelemaan, tanssimaan, laulamaan, näyttelemään? Eihän sinulla ole mitään aikaa semmoisiin?" — Nämät kaikki olen minä koulussa oppinut. Kuinka niin? Onko siis Unkarin protestanttisissa kouluissa niin monta opettajaa, jotka näitä aineita opettavat? Ei ainoatakaan. Oppilaat opettavat kaikkia näitä toinen toiselleen. Yksi osaa soitantoa, se opettaa kaikkia muita soittamaan. Koululla on oma orkesterinsa. Toinen on miekkailija ja voimistelija, kolmas on tanssimestari, neljäs on teaterin-johtaja, viides piirustus-opettaja; ja kun nämät eroavat koulusta, tulee oppilaista taas joku, joka astuu heidän sijaansa, ja sillä tavoin opettaa toinen polvikunta toista kaikkiin näihin ilmaiseksi ja leikkien. Minä opin puutarhurin taitoakin Kecskemét'issa — hedelmäpuuni ovat ainoa kerskaukseni! Ja sen ohessa luettiin myöskin ahkerasti. Kecskemét'issa olin minä luokan ensimmäinen. Olin myöskin koulun piirustus-opettaja, ja maalasin muotokuvia öljyllä, joka teki minun sangen hyvää, sillä minä sain 2-5 florinia kappaleelta. NB. Meillä ei tiedetä Kneipen-elämästä; se onkin oppilailta ankarasti kielletty.
Täällä satuin minä taas yhteen Petöfin kanssa. Hän saattoi minulle maalaustaitoni vastenmieliseksi, kirjallisen menestyksensä kautta. Hän oli silloin 19 vuoden vanha, minä 17. Minä kirjoitin siihen aikaan runomittaisen drámán, "Zsidó fiú" (Juutalais-poika), jota kunnioitettiin Unkarin Akadémián kiittävällä lausunnolla ja joka tuotti minulle Vörösmarty'n ja Bajza'n tuttavuuden.
Opintoni päätettyäni palasin minä taas syntymä-kaupunkiini Komorn'iin, ja rupesin ajamaan oikeudenasioita erään kelpo advokatin johdolla. Täällä minusta vielä kerta tuli apostati: minä rupesin maalaamaan: muotokuvain tekeminen onnistui minulta varsin hyvin ja minä kuvasin kaikki Komorn'in kauniit tytöt öljyyn ja veteen. Pikku kaupungin advokatina saatoin minä helposti muuttua maalariksikin.
Silloin tulin minä asianomaisena juratus tabulae regiae notarius'ena Pest'iin, saavuttaakseni siellä advokatin-diplomiani. Täällä tapasin taas Petöfin, jonka dramat jo loistivat. Minä olin József Molnár'in, mainion lainoppineen, byroossa, ja kirjoitin päivällä replikejä, yöllä novelleja. Molnár luki molempia, heitti replikini valkeaan, ja toimitti Heckenast'in kautta ensimmäiset novellini "Vadon virágai" (Metsä-kukkia), II osaa, painettavaksi. Sen jälkeen en enää kirjoittanut replikejä, ja saatu advokatin-diplomini lepää neitseellisyydessään laatikossani; ei mikään voitettu tahi hävitty oikeudenasia rasita sitä.
Minä jouduin pian "Életképek'in" (Elämän kuvauksia) toimittajaksi, sitte tuli vuosi 1848. Minä olin ensimmäinen, joka torilla julistin kansanvapauden proklamationin, nuot "12 Pest'in asiakohtaa", ja via facti herätin eloon painon vapauden. Samana vuonna nain minä Róza Laborfalvy'n, ja riitaannuin sentähden Petöfin kanssa ja perheenikin kanssa, jota niin paljon olin rakastanut. Mutta vaimoani rakastin vielä enemmän.
Ennen yön ja vuoden kuluttua leppyi perheeni minulle, ja siunasi avioliittoani. Mutta Petöfi kaatui tappelussa, niin ettemme olleet toinen toisemme kanssa sanaakaan vaihtaneet.
Ja minkätähden tämä nurjuus? Sentähden, että vaimoni oli näyttelijätär.
Tosin suurin näyttelijätär, mikä Unkarilla milloinkaan on oleva; mutta,
Unkarilaisessa on aatelis-ylpeyttä, olkoonpa hän itse Petöfi.
Ei Espanjalainen, eipä suinkaan, Unkarilainen maailman ylpein kansa on, sillä siellä on ainoastaan grandi ylpeä, täällä talonpoika, itse kerjäläinenkin; tämäkin on aristokrati, jonka silmissä "színész" (näyttelijä) on vaan "komediantti", "kauppamies" vaan "petturi", "Juutalainen" vaan "konna", "Slovaki", "nem ember" (ei ihminen) ja "saksalainen" — tuo tunnettu építheton.
Ja minä vihaan kaikkea ylpeyttä; kuningasten ylpeyttä ja kerjäläisten ylpeyttä yhtä paljon! Koko elämäni tarkoitus oli saada aikaan sitä, että tämä ylpeys pehmenisi. Ja minä olenkin saanut niitä näitä aikaan. Unkarilainen kääntyy jo kauppa-asioihin; Juutalainen on emanciperattu ja istuu valtiopäivillä sekä virkakuntain esimiehenä; Slovaki on jo "kedves testvér" (rakas veli) eikä kukaan ihminen enään Unkarissa sano "hunczut a német" (saksalainen on hunsvotti). Köyhät komediantitkin seisovat nyt samalla asteella kuin muut ihmislapset, ja siitä asti kuin Róza Laborfalvy'n nimi on "Jókainé" (rouva Jókai), ei kenenkään tarvitse ottaa valenimeä, näkymölle astuessaan, niinkuin tähän asti, jottei häpäisisi perhettään: Egressy'n sukunimi oli Galambos, Szigligeti'n Szathmáry ja itse Laborfalvy'n Benke.
Mutta tässä päättyvät nuoruuteni vuodet. Minä olin silloin 23 vuoden vanha, ja siitä ajasta alkaen rupesin minä vanhenemaan.
Sen jälkeen ei mennyt yhtään vuotta, jotakin katastrofia minulle tuottamatta.
Vuosi 1848 päättyi sillä, että Unkarin hallitus pakeni Debreczin'iin. Minä lähdin vaimoni kanssa sen muassa. Debreczin'issä toimitin erästä päivälehteä "Esti Lapok" (Iltalehti), joka keskellä vallankumousta taisteli järkevän, isänmaallisen politikin puolesta. Minä en tahtonut, että unkarin valtiopäivät julistaisivat hallitsijasukua pois valtaistuimelta, koska varmaan tiesin, että Venäjä siinä tapauksessa astuu väliin. Minä voitettiin, venäläiset tulivat maahan ja Unkari kukistettiin. Aseenheiton päivänä olin minä Világos'issa, asuin samassa kamarissa Csányi'n, ministerin, ja Ernö Kiss'in, kenraalin, kanssa. Siellä kohtasin Molnár'in, entisen principalini. Me keskustelimme siitä, että me kaikki, jos joudumme vihollisen käsiin, saamme häpeällisen kuoleman. Molnár sanoi tietävänsä keinon tämän välttämiseksi, meni kamariinsa ja — ampui itsensä. Minä olin valmis tekemään samoin; silloin tuli eräs ystävä, Zabolay, sisään ja ilmoitti minulle, että vaimoni oli tullut minun jälestäni Pest'istä ja odotti minua Gyula'ssa. Tämä sana antoi minulle takaisin elämäni; minä päätin mennä vaimoni luokse. Matka teki vaan 16 peninkulmaa, mutta siinä oli välillä 120.000 venäläistä. Minä menin rohkeasti koko venäläisten leirin lävitse; he eivät edes puhutelleet minua. Csányi hirtettiin, Ernö Kiss ammuttiin. Minä tapasin vaimoni Gyula'ssa. Hän pelasti minut syvään pyökkimetsikköön ja kätki minut siellä muutamaan talonpoikaismajaan ja kävi joka kuukausi katsomassa minua erämaassa, 24 peninkulmaa Pest'istä, ja myi kaikki koristeensa ja huonekalunsa minua pelastaaksensa. Minä olisin ilman häntä aikoja sitten kuollut mies.
Silloin tuli vielä toinen ihme lisäksi. Komorn'in linna antausi. Ehtona oli, että kaikki linnan väkeen kuuluvat upseerit hätyyttämättä laskettaisiin menemään. Silloin juohtui erään yksinkertaisen sotamiehen mieleen — hänen nimensä oli Szathmáry, Szigligeti'n veli — kirjoituttaa minun nimeni honvéd-upseerina antauvain luetteloon; hän vei sitte suojeluskirjan vaimolleni ja tämän paperilipun kautta olin minä pelastettu, ja saatoin ilman vaaratta palata Pest'iin.
Täällä täytyi nyt uudestaan alottaa tuota kokonansa hukkaan mennyttä taisteloa, — taisteloa Unkarin, vapauden, ihmiskunnan, kirjallisuuden hyväksi, keskellä absolutismia, teloittajan kirveen alla, narkotiseratun kansan kankeassa lethargiassa. Hirvittävä yritys! Minä päätin kunkin vuoden sillä lauseella, että semmoista vuotta en enää tahdo elää! ja sitä seuraava oli vielä huonompi. Tuhat kertaa olisin minä sortunut, jollei vieressäni olisi seisonut elämänkumppania, joka oli luja luonnoltansa ja valmis semmoisiin uhrauksiin, joihin vaan naisilla on voimaa. Lopulta perustin minä vapaamielisen oppositioni-jurnalin, juuri Schmerling'in terrorismin aikana ja kerjäläisvuosina 1863-1864; kadotin siinä kaiken omaisuuteni; hylättiin kaikilta ystäviltä, pantiin vankeuteen, petettiin, enkä kuitenkaan antanut peloittaa itseäni; ja olen voittanut.
Kahdenkymmenen vuoden kuluessa olen rohjennut taistella semmoista taisteloa, jossa ei kukaan muu ole minua suojellut, kuin Jumala, eikä kukaan muu minua rakastanut, kuin vaimoni.
Nyt näette, minkätähden minä olen puritani tahi tekopyhä, jos se paremmalta soipi.
Minä olin luotien tuiskussa, Pest'in pommituksessa, kaksintaisteluissa, rutoissa ja saastoissa, vihollisen vallassa ja ystävien ansoissa, hädässä ja epätoivossa, kaikkien elementtien myrskyissä, kuolettavissa taudeissa, vainossa ja itse-tuottamassa onnettomuudessa, vaan aina pelastuin minä ihmeellisten asianhaarain kautta.
Nyt ei minulla enään ole mitään syytä arkamielisiin valituksiin. Se arvo, jota minulle suodaan, on paljon suurempi kuin kaikki minun ansioni. Minä olen kolme kertaa valittu valtiopäivämieheksi, viime kerralla Pest'issä, ministeri Gorove'ta vastaan, ja viime aikoina on Andrássy kaikkein hallitus-ystävällisten edusmiesten kuullen lausunut, että Unkarin hallituksen politiki Saksan sodassa sai kannatusta ainoastaan minun, oppositioni-jurnalistin kautta.
Matkustanut en ole koskaan, ja tuskinpa vastedeskään matkustanen. Talvella minun on vilu ja kesällä on minulle puutarhani niin rakas, etten minä halua edes paratiisiin. — — — — —
6/12 70.
Teidän palvelijanne
Jókai.