KAHDESKYMMENES LUKU.
Samaan aikaan kun tämä tapahtui, jätti Marcello seuraneen leirin ja lähti Josaphatin laaksoon. Ilta oli pimeä ja taivas pilvessä, kun tulivat määrätylle kohtauspaikalle. Marcello luuli huomanneensa joukon ihmisiä tuuheiden puiden alla. Ne otaksui hän olevan Naomin seuraa ja kiirehti niitä kohden huutaen:
"Oletko siellä Naomi? Kiirehdi, kiirehdi, anna että viemme sinun turvaan!"
"Naomi ei ole täällä, hurjapäinen romalainen", vastasi Javanin ääni. "Hän on turvassa kaupungin muurien sisäpuolella. Sinne toivon kohta vieväni sinunkin ansaituksi rangaistukseksi viekkaasta koetuksestasi vietellä häntä pois isänsä huoneesta ja isäinsä uskosta."
Sanoessaan näitä sanoja heittäysi Javani Marcellon päälle ja väkensä alkoi tuiman tappelun Rufon ja hänen väkensä kanssa. Juutalaisilla oli ylivoima puolellaan mieslu'un puolesta, mutta romalaiset olivat paremmilla aseilla varustetut ja tappelivat uljaasti upseeriansa pelastaaksensa. Näytti että romalaiset kohta ovat voittajat, kun useat Javanin väestä olivat jo kaatuneet. Mutta nämä saivat äkkiä apua kaupungin porttien vahdistolta. Kuitenkin ennen kun apu ehti paikalle oli yksi romalainen sotamies kiirehtinyt noutamaan upseeriensa hevoset, ja kun olivat hypänneet niille, tekivät niin tuiman ryntäyksen vihollisiansa vastaan, että niiden täytyi peräytyä. Toiset romalaiset sotilaat kiiruhtivat nyt hevostensa selkään, ja samassa silmänräpäyksessä kun apu Javanille ehti käski Rufo väkensä pakosalle ja vähässä ajassa katosivat he vihollisen näkyvistä.
Javanin viha oli rajatoin onnistumattomasta päällekarkauksesta. Hän palasi heti kaupunkiin ja meni vielä samana iltana Simonin tykö onnettomuudesta kertomaan. Simon vihastui siitä yhtä paljon kuin Javanikin, mutta asiaa ei enää käynyt auttaminen. Nyt tuli heidän tämä Naomilta salata. Ruben käskettiin sisälle ja määrättiin, että hän seuraavana päivänä menisi Deboralle kertomaan, että hän on kirjeen vienyt perille ja itse nähnyt Marcellon sekä puhunut hänen kanssaan, ja että Marcello muuttui suruisen näköiseksi Naomin kirjeen luettuaan.
Ruben teki tämän toimen niin todennäköisesti, että Deborah täydellisesti pettyi. Hän antoi Rubenille luvatun palkan ja kiiruhti sitte Naomille kertomaan, että Marcello oli kirjeen saanut. Naomi tunsi itsensä iloiseksi, kun tämä vaikea askel oli otettu. Kyllä hänelle kävi sääliksi, että oli Marcellolle laittanut katkeran surun, mutta kun hän taas katsoi äitinsä kelmeitä kasvoja ja heikontunutta vartaloa, kiitti hän Jumalaa, että oli kieltäinyt äitiänsä jättämästä. Salome pelkäisi romalaisten hyökkäystä ja kauhistui ajatellessaan rakkaan tyttärensä turvallisuutta ja elämää, kun pakanat kerran voittajina kaupunkiin pääsevät. Hän ei voinut pelkoansa Naomiltakaan salata. Tämä taas koetti rauhoittaa äitiänsä vakuuttamalla, ettei hiuskarvaakaan hänen päästään putoa ilman sen Herran tahtoa, jolle hän oli sydämensä antanut, ja sen johdosta hän puhuikin rauhasta ja turvallisuudesta, jonka Herra niille lupaa, jotka turvaa hänen siipeinsä varjon alla etsivät.
"Naomi, rakas lapsi", sanoi Salome kasvoistansa sanomattoman levottoman näköisenä, "sentähden, että liian paljon olen kuunnellut puhettasi, olen entisen sieluni levon kadottanut. Ennen olin tyyni ja tyytyväinen, kun täytin kaikki lain määräykset ja luotin uhrein sovittamaan voimaan; mutta nyt olen tullut huomaamaan, ettei niiden veri voi monia syntejäni pestä ja minun sieluni heitetään sinne ja tänne pelosta ja epäilyksestä. Minä en saata ristiinnaulittuun Jesukseen niin täydellisesti luottaa kuin tahtoisin. Minä en voi itseäni ja syntejäni hänen päällensä heittää, sillä minun uskoni on heikko. Jos varmuudella tietäisin hänen todellakin olevan luvatun Mesiaksen!"
"Rakas äitini", sanoi Naomi, "minä ylistän Herraa sanoistasi. Hän on alkanut työnsä sielussasi ja myös on sen täyttävä. Vielä olet kiinni omassa hurskaudessasi, kun tahdot uskon, johonka voisit olla tyytyväinen; mutta vissiin tiedän kohta näkeväni sinun niiden opetuslasten joukossa, jotka eivät kiitä itseään muusta kuin heikkoudestaan, että olisi heille kaikki kaikessa.
"Jumala sen suokoon", sanoi Salome suruisesti, "mutta sinä et tunne pahaa sydäntäni. Se on niin kauan Herraa vastaan ollut kylmäkiskoinen, että Hänen täytyy sille olla kylmäkiskoinen."
"O, älä niin sano; sinulla on enemmän luottamusta Vapahtajaan kuin itsekään tiedät, ja parain todistus siitä on, että et kuitenkaan saata olla ilman häntä. Hän ei kenellenkään ole kylmäkiskoinen, vaan ottaa kaikki vastaan, jotka tulevat Hänen luoksensa, sillä Hän on sanonut: 'Joka minua etsii, häntä en minä hylkää'."
"Kun kuulen sinun puhuvan Hänen rakkaudestansa syntisiä kohtaan, tunnen itseni lohdutetuksi, mutta kun olen yksinäni ja ajattelen kelvottomuuttani, niin epäilen armon ulettumisesta minullekin. Kauan olen tuntenut Herran puoleensa vetävän käden, mutta olen sille ollut vastahakoinen miestäni miellyttääkseni, jota rakastan enemmän kuin Jumalaa. Naomi, sentähden olen paljon kärsinyt, mutta siitä on itseäni syyttäminen. Mutta olen myöskin aina selvemmin ymmärtämään tullut, että minulle on vaikeaa potkia tutkainta vastaan. Jos vaan pääsisin huolesta ja pelosta vapaaksi!"
"Myöskin niistä siteistä on Herra Jesus sinun päästävä, kun tulet tyyneksi hänen sanallensa ja tunnustat oikeaksi mitä hän sanoo. Äiti, uskallathan sinä hänen voimaansa ja tunnet sen, koska sanot, ettet saata potkia tutkainta vastaan. Opi tuntemaan hänen rakkautensa ja uskomaan siihen, niin saat kokea Hänen rauhaansa, joka käypi kaiken ymmärryksen yli."
"Kyllä, kyllä uskon Jesuksen rakastavan minua, syntis-kurjaa; uskon Hänen kaikki syntini anteeksi antavan; mutta Naomi, rukoile edestäni, ettei uskoni tyhjään raukeaisi, rukoile että tulisin lohdutetuksi viimeisellä hetkelläni, joka mahtanee pian tulla."
Naomi kääntyi, kätkeäksensä kyyneleet, jotka nousivat hänen silmiinsä äitinsä puhuessa. Hän ei voinut kieltää äitinsä sanojen olevan totta. Hän oli koetellut tottua ajatukseen kohta tapahtuvasta eronhetkestä, mutta hänen sydäntänsä vihlaisi joka kerta, kun hän tuli muistamaan tulevata tappiota.
Hän oli hetkisen ääneti, saadaksensa entisen levollisuuden ja sanoi sitte:
"Jos Herra tahtoo ottaa sinun luoksensa, vahvistaa hän uskosi ja antaa sinulle voiton kaiken pelon ja kiusauksen ylitse. Luota Häneen ja Hän sinun turvaan viepi. Hänen sauvansa lohduttaa sinua ja kun sinä Häntä huudat ei hän jalkojesi kompastua anna."
"Jumala sinua lapseni siunatkoon", sanoi Salome hellästi; "minkä lohdutuksen ja ilon Jumala minulle on sinusta antanut. Mikään ei ole minulle niin lujasti vakuuttanut tunnustamasi opin voimasta ja pyhyydestä, kuin muutos, minkä se sinussa on vaikuttanut. Kun kerran tapaamme toisemme Jumalan istuimen edessä, kiitän sinua silloin paremmin kuin nyt osaan."
"Vaiti, vaiti, rakas äitini, älä niin syntisesti puhu. Herralle yksin kunnia tulee, eikä niille kehnoille välikappaleille, joita hän käyttää. Minä en mitään voi — en edes isääni enkä Javaniin. Äiti, rakas äiti, etkö sinä tahtoisi heitä kadotuksen tieltä kääntää?"
"En uskalla heille tästä aineesta puhua. En, minä pian vaikenemaan saataisiin, sillä minä olen heikko sekä ruumiin että sielun puolesta voidakseni heidän muistutuksiansa vastustaa. Ehkä nekin saisivat heikon uskoni horjumaan. Mutta minä rukoilen heidän edestänsä niinkuin sinä olet minun edestäni rukoillut. Herra antakoon minun rukoukselleni saman siunauksen!"
Naomi ei tässä tapauksessa tahtonut kiistellä äitinsä kanssa, sillä hän näki hänen todellisen heikkoutensa. Tämä keskusteleminen oli häntä väsyttänyt ja Naomi sen vuoksi esitteli ulos penkereelle menemistä, missä aina hänelle oli lepopaikka. Salome teki niin. Naomi toi harppunsa ja lauloi hänelle siksi kun väsymys painoi hänen suloiseen uneen.
Kun hän heräsi, istui Naomi vielä hänen vieressään. Salomen kasvoilla loisti sellainen rauhaisa ja suloinen ilo, että Naomi kummastellen kysyi, oliko hän nähnyt hyvän unen.
"Olen", vastasi Salome, "minä olen uneksinut entisistä onnellisista päivistä, kun Javani ja Theophilo, Klaudia ja Marcello olivat meillä. Olin näkevinäni heidän askaroimassa lapsellisissa leikeissä kukkien keskellä täällä penkereellä. Silloin tuli enkeli ja huusi Theophilon luoksensa. Mieluisasti kuuli poika kutsumusta ja meni pois! Sitte kutsuttiin sinä, sitte Marcello ja Klaudia, ja kaikki menivät niin mielellään. Minä katsoin ympärilleni nähdäkseni eikö Javani olisi joukossanne, mutta hän seisoi syrjässä, ja vaikka sama suloinen ääni kutsui häntäkin, pysyi hän liikahtamatta. Enkeli kääntyi sitte pois hänestä suruisella katsannolla ja kutsui minua. Minä epäilin ja viivyin, mutta menin vihdoinkin ja asetettiin teidän sivullenne. O, mikä joukko taivaallisia olennoita ympärillämme, valkeissa vaatteissa, palmut käsissä, laulaen Herralle kiitosta! Minä katsoin Javania ja Sadokia pyytääkseni heitä luoksemme tulemaan, mutta heitä en nähnyt. Penkere ja kaikki täällä alhaalla olivat kadonneet. Samassa heräsin ja tunsin rauhan, jommoista en koskaan ennen ollut tuntenut. O, Naomi, luulen uneni kohta toteentuvan ja minä tulen onnelliseksi. Mutta Sadok ja erehtynyt Javani-raukkani! Ah, minkä synnin hän on tehnyt. Hän on syntiä tehnyt Herraa vastaan, kun hänen nimessään vainosi Theophiloa ja antoi hänen kuolemaan viedä!"
"Mutta, rakas äitini, hän ei ollut niin julma Theophilolle kuin luulet.
Olen varma, että hän kummeksi sitä kestäväisyyttä, jota Theophilo
osoitti, ja olisi kernaasti suonut, ettei koskaan olisi ollut avullinen
Theophilon vangitsemisessa."
"Mutta miks'ei hän sitte hänen henkeänsä pelastanut, Naomi?"
"Ah, ylpeys ja uskonvimma kielsivät hänen katumistaan julki tunnustamasta, vaikkapa uskonraivoiset virkaveljensäkin olisivat antaneet hänen heihinsä vaikuttaa. Mutta puhukaa hänen kanssaan tästä ja kuulkaa hänen mielipiteitänsä. Hän näkyy juuri tänne tulevan. Olen varma, että sitte olet enempi säälivä häntä kuin nyt."
Javani todellakin tuli samassa penkereelle ja hänen kasvonsa olivat kovin suruisen näköiset. Isä oli juuri kertonut hänelle huolensa Salomen terveyden tilasta, ja Javaniin, joka rakasti äitiänsä, vaikutti tämä uutinen ankarasti. Viimeisinä päivinä oli hänellä ollut niin paljon toimittamista, ettei ollut kerinnyt kotona olemaan. Kaikkein enin koski häneen isänsä mainitsema luulo, että suru ja murhe oli syynä äidin heikkouteen. Javani tiesi hänen Theophilosta paljon pitäneen ja kuinka oma käytöksensä serkkuansa kohtaan oli häntä murhetuttanut. Hän lähestyi nyt hänen vuodettansa nöyrällä ja katuvaisella mielellä, ja kun Naomi näki hänen liikutuksensa nousi hän ylös ja jätti heidän kahden kesken.
Kauan puhuivat he keskenänsä, ja kun Naomi palasi, oli äiti niin tyytyväisen ja iloisen näköinen, ettei tytär häntä ollut semmoisena kaukaan aikaan nähnyt. Naomi ei kysynyt mitään, mutta kiitti hiljaisuudella Jumalan lempeyttä ja laupeutta.