YHDESKOLMATTA LUKU.
Romalainen leiri orjantappurain laaksossa ulkopuolella Jerusalemia oli jo sillä lailla järestetty kuin tavallista oli. Se oli säännöllinen neliö, ympäröitty 12 jalkaa korkealla multavallilla, jonka harja oli varustettu melkein läpipääsemättömällä paalutuksella. Vallin ympäri ulkopuolelle oli kaivettu kaksitoista jalkaa leveä ja syvä hauta. Tämän työn kaikki olivat sotamiehet tehneet, jotka olivat yhtä taitavat lapion ja kirveen kuin miekan ja keihäänkin käyttämisessä. Varustuksen sisälle oli jätetty kaksisataa jalkaa leveä avonainen paikka, johon raskaat heittokoneet olivat asetettu rivittäin ja suorat kadut jätetty rivien väliin. Titon teltta oli keskellä, jota koristi romalainen kotka. Luja torni oli rakennettu vallin jokaiseen kulmaan, joitten läpi neljä leveää porttia johtivat leiriin.
Leirissä vallitsi ankarin kuri. Rummun levolle kutsuva ääni oli juuri vaiennut kun Rufo ja Marcello palasivat matkalta, jossa olivat vähällä onnettomuuden kitaan joutua. Titon luvalla tämä retki tehtiin, Marcello kun oli hänen suuressa suosiossaan. Marcello kiiruhti nyt heti Titolle kertomaan tapahtuneesta onnettomuudesta.
Tullessaan Titon telttaan istui tämä pöydän ääressä suuri joukko Jerusalemin ja ympäristö-seudun karttoja edessä. Niitä tutki hän tehdäkseen ohjelman hyökkäykseen tätä kapinallista kaupunkia vastaan. Hän otti nuoren upseerin ystävällisesti vastaan ja mielihalulla kuunteli hänen kertomustaan. Ainoa lohdutus, mitä hän saattoi antaa, oli lupaus, että Marcello pian saisi kostaa petokselliselle Javanille, kun kaupunki, Titon luulon mukaan, oli kohta lankeava Romalaisien käsiin. Marcellolla ei ollut sama ajatus kaupungin antaumisesta, sillä hän tunsi juutalaisten itsepäisen päätöksen olevan puolustaa kaupunkia viimeiseen asti. Mutta hän oli vaiti. Sisässään kätki hän levottomuutensa Naomin suhteen, joka nykyään oli alttiina kaikille vaaroille, uhattuna sekä sisällisiltä että ulkonaisilta vihollisilta. Marcello palasi telttaansa ja ainoa mikä häntä huvitti, oli tieto siitä, että hän saa kohta työskennellä, kun Tito vähän ajan perästä aikoi alkaa varsinaisen piirityksen.
Siinä ei hän erehtynytkään, sillä muutama päivä tämän perästä sai hän käskyn olla tunnin kuluttua reilassa lähtemään hänen kanssaan tiedustusretkelle. Määrätyllä ajalla ratsastivat he leiristä, vahvan ratsastajajoukon seuraamana. He kulkivat kaupunkia kohden ja olivat pian kaupungin ympäristöllä olevain kukkuloiden harjalla. Eessänsä, melkeinpä jalkojensa juuressa, Jerusalemin kaupunki. Suureksi kummastukseksensa ei näkynyt ainoatakaan miestä muureilla, ei merkkiäkään vastarinnan tekoon ollut huomattavana, näyttipä portitkin olevan heitetty vartiotta. Tito antoi joukkonsa tehdä käänteen oikealle ja kun hän oli ratsastanut kaupungin muurin itäisen kulman ohitse, jota puolustettiin niin sanotusta naisten tornista, kääntyi hän vielä kerran ja lähti menemään Psephinan tornia kohden länsipuolelta kaupunkia. Äkkiä avattiin portit hänen takanansa ja lukematoin joukko sotamiehiä ryntäsi ulos. Toiset kiiruhtivat katkaisemaan romalaisilta palausmatkan ja toiset hyökkäsivät heitä vastaan. Tito, Marcello ja muutamat miehistä näkivät kerrassaan olevansa muusta joukosta eroitetut. Heille oli mahdotoin päästä eteenpäin, sillä maa oli sangen sopimatointa ratsastukselle, jota joka taholta esti pensasaidat, puut ja pensaat. Yhtä mahdottomalta niinikään näytti tienraivaaminen lukuisan vihollisjoukon lävitse, joka tuli vastaan takaapäin. Mutta Tito näki, ett'ei muuta tietä ollut ja käski miehiensä yhtymään hyvin lähelle toisiaan ja sitte häntä seuraamaan. Nyt kannusti hän hevostaan ja ryntäsi Marcello sivullaan päällekarkaajain päälle. Lukematoin joukko nuolia ja heittokeihäitä lähetettiin heitä vastaan, kun he miekka kädessä raivasivat tietä vihollisen lävitse, mutta oli kuin romalaiset olisivat olleet lumotut nuolta kestämään, ja vähäisellä tappiolla, kahden miehen menettämisellä, onnistui heille taas yhdistettyinä muun joukon kanssa päästä leiriin. Niin vähäpätöinen kuin tämä kahakka olikin tuotti se kuitenkin tärkeitä seurauksia. Titon, ylpeän, voittamattoman Titon oli täytynyt paeta, ja huhu siitä levisi pian ympäri kaupungin ja saattoi sellaisen riemun, joka ei tahtonut loppuakaan. Toivonsa kadottaneet saivat rohkeutensa takaisin ja rohkeista tuli ylpeitä, ja kaikki suostuivat viimeiseen asti taistella romalaisia vastaan ja suojella kaupunkia, kun Herra Sebaot tällä tapahtumalla oli siihen selvän osviitan ja kehoituksen antanut. Javani otti ihastukseen osaa ja isänsä kanssa antoi hän Israelin Jumalalle kunnian voitetusta voitosta. Myöskin Simon yhdistyi siihen, vaikka hän kyllä enemmän luotti omaan vahvaan joukkoonsa kuin Jehovan apuun; mutta kun hän näki olevan viisaasti pitää sotilaissa yllä uskonnollista intoa, puhui hän usein ja kuultavasti Herran Sebaotin erinomaisesta avusta, mikä ei koskaan ennen ollut näyttäinyt niin ihmeellisesti kuin nyt.
Siten kiiruhti kansa sokeudessaan yhä pikemmin turmioon; sen jonka Herra heille lähetti varoitukseksi otaksuivat he kehoitukseksi vieläkin jatkamaan itsepintaisuuden ja paadutuksen tietä.
Tänä iltana palasi Sadok kotia täynnänsä toivoa, jota hän kiiruhti Salomelle ja Naomille ilmoittamaan. Mutt'ei kumpikaan ottanut hänen uutistaan erinomaisella ilolla vastaan. Naomi oli sydämessään varmasti tositettu rangaistuksen päivän tulemisesta sekä kansalle että kaupungille, kuten Herra oli ennustanut ja Salome oli häneltä oppinut uskomaan ettei ainoakaan piirto pidä Herran sanasta hukkuman. Kun Sadok lopetti kertomuksensa päivän tapahtumista ja lausui toivonsa kunniarikkaiden päivien alkamisesta hänen veljillensä, käänsi Salome kasvonsa pois ja itki. Sadok hämmästyi, mutta piti sen hänen heikkoutensa syynä ja nuhteli lempeästi Naomia, ettei paremmin kokenut huvittaa ja miellyttää äitiänsä. Hänellä ei ollut vähääkään aavistusta niistä puheista mitä äiti ja tytär keskenänsä puhuivat; päinvastoin oli hän siinä suhteessa aivan rauhallinen, sillä hän oli käskenyt rabbi Joatferin olemaan Salomen sekä ruumiillinen että hengellinen lääkäri, kun hän itse oli paljolta puuhaamiselta estetty, ja rabbinin valppauteen hän täydellisesti luotti. Mutta Sadokilla ei ollut käsitystä näkymättömästä lääkäristä, joka käypi ympäri etsimässä raadeltuja sieluja saadaksensa niitä parantaa. Hänellä ei ollut vähintäkään tietoa Jesuksen voimasta vaikuttaa hiljaisesti heikoilla välikappaleilla, ja kun hän luuli välttäneensä kaiken vaaran ja ryhtyneensä kaikkiin varokeinoihin suojellakseen Salomen sielua kerettiläisyyden saastutuksesta, oli tämä jo sydämensä Herralle antanut.
Tito oli tullut leiriin takaisin kiukkuisena odottamattomasta päällekarkauksesta. Hän päätti piammiten käydä uppiniskaisen kaupungin kimppuun. Hän kutsui heti luokseen Emaukseen jättämänsä legionat ja antoi vielä samana ehtoona käskyn, että armeijan seuraavana aamuna pitää oleman sotakunnossa. Kohta kun aurinko nousi otettiin teltat alas ja asetettiin tavaravaunuihin samoin kuin muukin raskaampi tavara. Ensimmäisen rummun äänen kuuluessa ottivat kaikki sotamiehet, täydessä sotavarustuksessa ja kevyellä takalla, sijansa riveissä, rummun äänen toisen kerran jyristessä sytytettiin leirissä kaikki helposti palavat aineet palamaan ja kolmannella kerralla korotti sota-airut Titon vieressä äänensä ja kysyi, ovatko joukot valmiit sotaan. Yksi ääninen myönnytyshuuto kaikui vastaukseksi; ja sitte kun kysymys ja vastaus kahdesti oli uudistettu, annettiin merkki ja koko armeija lähti liikkeelle.
Komeata oli katsella uljaiden romalaisten soturien kulkua huolellisemmassa järjestyksessä. Heidän loistavat aseensa välkkyivät auringon paisteessa. Ihan kaupungin muurin juurella pysähdyttiin ja uusi leiri perustettiin samanmuotoinen ja laatuinen kuin ennemmin olemme kertoneet. Jerusalemin olivat nyt viholliset sulkeneet ja kuuluisa piiritys alkoi, joka oli loppuva uhkarohkean kaupungin täydellisellä hävityksellä ja juutalaisen kansan hajottamisella ympäri kaiken maailman.
Kolme kilpailevan puolueen johtajaa kaupungissa, Eleatsar, Johan ja Simon, oli, jokainen puoleltansa, nähnyt romalaisten tulevan kaupunkia kohden ja asettavan leirinsä kaupungin muurin juurelle. Ensikerran he älysivät, että ainoastaan yhdistetyillä voimilla voidaan ajaa vihollinen, ja sitte kun olivat siitä keskustelleet, päättivät tehdä yhteisen hyökkäyksen romalaisia vastaan. Javani ja hänen isänsä näkivät tässä päätöksessä uuden merkin, että Herra oli heidän puolellansa ja ilolla varusteli edellinen osaa ottamaan yleiseen päällekarkaukseen romalaisia vastaan.
Niin tapahtuikin kohta tämän perästä ja kaupungin itäisen portin kautta meni koko juutalainen sotavoima ulos ja hyökkäsi kymmenettä legionaa vastaan, joka paraillaan asetti leiriään kuntoon. Useat romalaiset olivat aseettomat ja tapettiin, ennenkuin kerkesivät saada aseet käsiinsä. Päällekarkaus tapahtuikin niin äkkiä ja odottamatta, että romalaiset pian joutuivat epäjärjestykseen, ja kaupungin portista yhä tuli uusia joukkoja. Tottuneet järjestyksessä tappelemaan, näkivät he tässä olevansa hajallisina, josta seurasi että olipa melkein vähältä ett'eivät ruvenneet pakosalle otattamaan, mutta Tito, joka oli vaarasta tiedon saanut, kiiruhti sinne ja palautti järjestyksen. Legiona koottiin nyt ja juutalaisten kimppuun käytiin oikein tositeolla, mutta ne saivat verestä väkeä kaupungista ja pitkittivät sotaa urhollisuudella. Romalaiset ajettiin takaisin ja Tito näki taas olevansa vihollisten kiertämänä, joita vastaan hänen oma pieni joukkonsa oli heikko vastarintaa tekemään. Hän seisoi erään kukkulan rintemellä ja hänen oli sen puolesta huojis torjua vihollista päältänsä, mutta taistelu kuitenkin oli liian epätasaista antamaan mitään toivoa pelastumisesta, jos ei apua pian tulisi.
Yksi juutalaisista sotilaista, joka osoitti erinomaista urhollisuutta, huomasi ja tunsi Titon. Hän työnsi tieltänsä pois edessään olevat maanmiehensä ja tuota pikaa seisoi hän romalaisen sotaherran edessä ja nosti miekkansa häntä lyödäksensä. Niin hurja ja odottamatoin oli tämä ryntäys, ett'ei Tito ehtinyt sitä torjua, ja epäilemättä olisi häneen lyönti osannut, jos ei Marcello juuri siksi olisi siihen kerinnyt ja miekallansa sen estänyt. Juutalaisen sotilaan silmät säihkyivät hirmuisella vihalla sitä vastaan, joka oli estänyt hänen tappamasta Titon ja siten häneltä voittoriemun vienyt, ja Marcello tunsi hänessä Naomin veljen. Kosto, tavallansa tauti, oli ja varttui Javanin sydämen syvimmässä, ja nyt se puhkesi täyteen liekkiin nuorta romalaista vastaan. Kirous huulilla tähtäsi hän seuraavan lyönnin Marcelloa vastaan, mutta tässä kohtasi hän vertaisensa. Jokaisen lyönnin väisti romalainen taitavasti, ja selvään näkyi hän tahtovan säästää vihollisensa henkeä ja ainoastaan varjelevan omaansa. Epävarmaa kuitenkin on kuinka taistelu olisi päättynyt, kun nähtävästi Javanin päätös oli voittaa tahi kuolla, jos ei heitä pian olisi eroittanut päälle ryntäävät ystävät ja viholliset.
Kun romalaiset sotamiehet näkivät rakastetun päällikkönsä olevan vaarassa, sai heissä viha voiton ja häveten omaa käytöstänsä ryntäsivät he vastustamattomalla tulisuudella juutalaisia vastaan, heittivät heidän alas kukkulalta ja ajoivat kaupunkiin. Ainoastaan askel askeleelta pakenivat juutalaiset niin kauvan kun tultiin tasaiselle, mutta siellä romalaiset oikein järjestyivät ja uudella hyökkäyksellä pakoittivat juutalaiset joutuisasti hakemaan turvaa kaupungin porttien sisäpuolella. Tämän perästä asetti Tito vahvat vartiat ja vetäyi leiriin takasin, antaaksensa väsyneille sotilaille aikaa sangen tarpeelliseen lepoon.