KAHDESKOLMATTA LUKU.
Nyt oli pääsiäinen. Suuri paljous maalaisia oli tullut, vaaroista huolimatta, Jerusalemiin saadaksensa temppelissä tätä suurta juhlapäivää viettää. Heidän lukunsa ei nyt kuitenkaan ollut niin suuri kuin edellisenä vuonna. Romalaiset eivät estäneet ketään kaupunkiin menemästä, mutt'eivät antaneet kenenkään sieltä ulos tulla, ja siten lisäsivät vaan kurjuutta piiritetyssä kaupungissa, kun jokainen uusi kaupunkiin tullut henkilö vähensi ruokavaroja.
Tämä juhla myös antoi syyn sen rauhan rikkomiseen, jonka kummankin puolueen päälliköt olivat keskenänsä tehneet. Suuri uhripäivä oli tullut. Eleatsar oli antanut käskyn sisimmäisen temppelin porttien avaamisesta, jossa hänellä vielä oli tyys-sija, Jumalanpalvelusta harjoittavia varten, ja papit seisoivat jo paikoillaan, kun joukko Johanin puolueelaisia, jotka miekat päälysvaatetten alla olivat väkijoukon muassa kulkeneet ja kaikkein pyhimpään tunkeutuneet, äkkiä heittivät kaapunsa pois ja avonaisilla miekoilla ryntäsivät aseettoman kansan päälle. Eleatsarin miehet peläten yleistä petosta vetäyivät maanalaisiin huoneisiin temppelin alla ja laittoivat itsensä siten turvaan. Johanin hurjat puolueelaiset hävittivät ja rosvosivat, mitä vaan saivat. Muutamia temppelissä kävijöitä poljettiin kuoliaaksi, toisia tapettiin julmuudesta tahi yksityisestä koston himosta, ja alttarein ympäriltä, joiden luo onnettomat olivat kokoontuneet, virtasi veri laattialle pitkin. Sitte vasta, kun murhaajat olivat tarpeensa saaneet verestä ja rosvoamisesta, rupesivat Eleatsarin miesten kanssa rauhaa hieromaan, joiden antoivat tulla piilostansa ylös ja ottaa aseensa ja nimeksi olla Eleatsarin käskyn alaisina vaikka hänen vaikutuksensa itse asiassa nyt oli loppunut ja kolme entistä puoluetta niin muodoin oli muutettu kahdeksi: Johan'in ja Simon'in.
Tällä ajalla oli Tito vitkalleen, mutta varovasti lähestynyt kaupunkia vieläkin lähemmäksi. Koko sen suuren kedon leirin ja Herodes'en haudan välillä oli hän antanut perata; kaikki puut, pensaat ja aidat olivat pois otetut, ja leveää tasaista tietä tehtiin leiristä aina kaupungin ulkomuurille. Simon puoleltaan ei myöskään jouten ollut ja kun hän ei voinut vihollistansa vastustella avonaisessa tappelussa, koetti hän sotapetosta, jonka hän antoi Javanin toimitettavaksi.
Eräänä päivänä hämmästyivät romalaiset joukosta juutalaisia, jotka tulivat kaupungin portista lähellä naisten tornia, juuri kuin olisivat kaupungista ulos ajetut. Tässä luulossaan vahvistuivat he vielä enemmän, kun näkivät miehiä muurilla käsillään merkkiä antavan ja niitä ojentelevan ikäänkuin pyytäen romalaisia kaupunkiin tulemaan, ja osan ulosajettuja kokoontuvan yhteen muurin juurelle, juuri kuin olisivat vihollisia sekä kaupungin sisältä että ulkoa pelänneet. Ensinmainitut näyttivätkin näiden päälle heittelevän kiviä ja keihäitä. Romalaiset tahtoivat sinne joukossa rientää, mutta Tito esti, sillä hän pelkäsi väjymystä. Kuitenkin antoi hän vähemmälle osastolle Rufon johdannolla käskyn mennä, tosin suurimmalla varovaisuudella, tutkimaan asian todellista laitaa. Rufo tottelikin paikalla käskyä ja kiiruhti väkinensä perille. Romalaisten tullessa juutalaiset kauhistuneena pakenivat, ja Rufo ajoi heitä takaa, siksi kun Javani väkinensä kerrassaan kääntyi ympäri ja, saaden myös apua kaupungista, kävi romalaisten kimppuun, jotka kärsivät sangen suuren tappion, ennenkuin onnistuivat turvaan päästä. Mieshukka koski Rufoon syvästi, mutta vielä katkerammalta tuntui, kun juutalaiset muurilta romalaisia pilkkasivat ja ivasivat että niin helposti antoivat itsensä pettää, ja sisässään lupasi hän sopivassa tilaisuudessa kostaa Javanille, joka nyt toisen kerran oli hänen ansaan vietellyt.
Jerusalemi oli siihen aikaan eri osiin jaettu, joita melkein saattoi kaupungiksi kutakin kutsua, sillä jokainen oli omalla erityisellä muurilla varustettu. Ympäri kaupungin sitä paitsi oli suuri ulkomuuri, varustettu niin vahvoilla ja lujilla torneilla, että niiden luuli kestävän mitä ryntäyksiä hyvänsä. Ensimmäinen eli ulommainen muuri oli pohjoisen osan ympäri, jota Betsetaksi kutsuttiin. Sen oli rakennuttanut kuningas Agrippa ensimäinen suurista kivistä ja oli alkuansa seitsemäntoista jalkaa korkea sekä leveä. Sittemmin oli se koroitettu viidenneljättä jalan korkuiseksi, ja rintavarustuksella varustettu. Mutta tämä koroitus ei ollut niin vahva ja luja kuin alimmainen osa.
Toisen muurin sisällä oli kaupungin alaosa ja yhdistyi luoteisessa kulmassa vahvaan Antonian linnan varustukseen. Tämä oli rakennettu korkealle kalliolle, jonka Betsetasta syvä hauta eroitti ja oli ynnä temppeli erittäin tärkeä osa kaupungista. Vanhin osa muurista oli Sionin ja kaupungin vanhimman osan ja n.s. Davidin kaupungin ympärillä. Se ulottui pitkin Hinnomin laakson reunaa pohjoista kohden temppelin itäiseen porttiin.
Ulommaiselle muurille ylt'ympäri oli sata neljäseitsemättä tornia rakennettu, ja kun väli kunkin tornin välillä oli noin kolmesataa viisikymmentä jalkaa, oli niin muodoin muurin koko pituus enemmän kuin puolentoista penikulmaa.
Tito koetti juutalaisia luopumaan kaikesta vastaisesta puolustamistuumasta, mutta kaikki hänen ehdotuksensa siinä asiassa hyljättiin. Eräänä päivänä oli hän ulkona ratsastamassa uskollisimpainsa seurassa, niiden joukossa myöskin Josepho, historian kirjoittaja, ja tämä pyysi saada vielä kerran koettaa eikö hänen maanmiehensä hyväntahtoisesti tahtoisi romalaisille antautua. Erään romalaisen sadanpäämiehen kanssa hän läheni niin lähelle muuria, että äänensä sinne hyvin kuului ja kaunopuheliaisuudella pyysi heitä, etteivät uppiniskaisen yksipäisyytensä tähden syöksyisi turmioon; hän kertoi heille romalaisten voimasta ja urhollisuudesta ja kiitti Titon lempeyttä. Hänen vielä puhuessa sieppasi eräs juutalainen sotamies jousen ja ampui Josephon rintaa kohden, ja nimitti häntä petturiksi. Nuoli ei koskenut Josephoon, mutta sadanpäämiehen käden haavoitti pahasti. Titon kärsivällisyys oli nyt loppunut, ja hän antoi heti käskyn, että etukaupungit ovat hävitettävät ja kaikki kelvollinen tavara niistä pois vietävä. Samassa käski hän, että ensimmäinen ryntäys on sitä ulommaista muuria vastaan tehtävä, joka ympäröi Betsetaa, yhdestä kohden lähellä ylimmäisen papin Johanin hautaa.
Kun kaupungin asujamet näkivät romalaisten piiritystyöt valmistuneeksi ja että päivä, jona ensimmäinen ryntääminen tapahtuu, oli tullut, alkoivat ne, jotka aina olivat riidassa keskenänsä olleet, enemmin huomaamaan ulkopuolista vihollista, ja rauhalliset kaupungin asujamet saivat tilapäisen levon ja rauhan. Simonin päällikkyyden alla oleva sotavoima teki 10,000 miestä hänen omaa väkeänsä ja 5,000 idumealaista; Giskalan Johanilla oli 6,000 miestä ja Eleatsarilla 2,400. Simon oli rivakkaassa toimeliaisuudessa etevämpi toisia, eikä suonut itsellensä eikä väellensä mitään lepoa. Koko joukko vanhoja sotakoneita kuntoon laitettiin ja muurille asetettiin, mutta kun juutalaiset olivat taitamattomat niitä käyttämään, saivat he niillä hyvin vähän romalaisille vahinkoa. Mutta romalaiset sen sijaan lingoittivat heittokoneillaan suuria kiviä yli muurin ja tekivät siten paljon turmioa kaupungissa. Vaikka piiritetyt ankarasti ponnistelivat, onnistui sentään romalaisille kolmessa kohden saada muuriin rikon, ja se hirveä pauke, joka syntyi kun heittokoneiden kivet lensivät muuriin sai rohkeimmatkin pelkäämään. Simon näki ettei pelastuksesta ollut toivoakaan, jos ei yksimielisyys vallitsisi puolueitten välillä ja antoi julistaa anteeksi annon kaikille Johanin puolueelaisille, jotka tahtoivat hänen kanssaan yhdistyä kaupunkia puolustamaan. Vaikkei Johan itse uskaltanut kilpailijaansa luottaa, ei hän kuitenkaan estänyt väkeänsä kehoitusta kuulemasta, ja molemmat puolueet tekivät pian yhteisesti ponnistuksia estääksensä romalaisia pitkittämästä muuria vastaan ryntäämistä.
Suurimmalle näistä piirityskoneista oli juutalaiset antaneet nimen "Nike" eli "Voitto", kun ei mikään näyttänyt voivan sen voimaa kestää. Useoita kertoja olivat piiritetyt hyökänneet ulos ja olivat joskus romalaisille suuren vahingon tehneetkin, mutta Tito oli valppaudessa väsymätöin ja joka paikassa, missä hän näyttäikse, lyötiin ryntääjät takaisin. Päivät ja yöt jyskytti Nike muuria vastaan ja kun se vihdoin rupesi horjumaan ja kun romalaiset olivat tehneet korkean siirrettävän tornin, josta ampuivat nuolia oikein satamalla muurilla seisovien juutalaisten päälle, päättivät nämä jättää sijansa. He olivat kovasta vartijatoimesta väsyneet ja pelkäsivät myös tulevansa estetyksi palaamasta toisen muurin sisälle, jossa heidän huoneensa ja kotonsa olivat, ja sen vuoksi jättivät he Betsetan vihollisien käsiin ja vetäyisivät takaisin toisen muurin sisään.
Kaikki tässä kaupungin osassa vielä asuvaiset asukkaat muuttivat turvallisimpiin paikkoihin kaupungissa, mutta sen kautta myöskin lisääntyi hätä ja häirinki, joka jo ilmankin oli hyvin suuri onnettomissa asukkaissa. Ainoastaan jotkut pakolaiset saattoivat mukanaan tuoda ruokavaroja, suurimman osan täytyi sukulaisiltaan ja tutuiltaan pyytää sekä huonetta että ruokaa. Itsekkäisyys ja omanvoiton pyyntö oli kuitenkin suuressa määrässä voitolle päässyt ja harvat antoivat huoneensa niille raukoille, joilla ei kattoa pään päällä ollut. Sadok oli tosin esimerkkinä muille. Hän otti huoneesensa vastaan niin monta, kun suinkin saattoi ja käski tyttärensä heitä kestitsemään niin runsaasti, kuin talon tavarat myöten antoivat.
Niin pian kun romalaiset kotkat olivat sioitetut ensimäiselle muurille ja romalaiset ottaneet koko aution kaupunginosan valtaansa, antoi Tito käskyn ryntäämiseen toista muuria vastaan. Sekä Johan että Simon torjuivat ensimäisen rynnistyksen suurella urhollisuudella ja rohkea uloshyökkäys tehtiin; mutta romalaiset eivät sallineet itseänsä niin helposti karkoittaa, vaan pitivät sen aseman, jonka olivat ottaneet. Heidän pääryntäyksensä johdettiin toisen muurin keskinäistä tornia vastaan ja tänne tuotiin peljätty Nikekin. Simon oli uskonut tämän tornin puolustuksen Javanille ja asettanut valitun vartiajoukon hänen johtonsa alle. Mutta romalaisten jousimiehet korkeissa liikkuvissa torneissaan olivat tehneet suurta miestuhoa piiritettyjen joukossa ja pian ei Javanilla ollut enemmän kuin kymmenen miestä jäljellä koko joukostansa. Hän halveksi pakoa ja turvasi erääsen sotasukkeluuteen, josta hän toivoi saavansa hiukan etua. Hän käski miestensä kyyristymään maahan ja peittämään itseänsä vihollisen silmiltä niin paljon kuin mahdollista; itse astui hän esiin rintavarustukselle, otti rukoilevaisen asennon ja huusi korkealla äänellä Titoa. Romalainen sotapäällikkö, joka kuuli hänen äänensä antoi heti käskyn taistelun lakkauttamisesta ja kuulusteli Javanilta, mitä hän tahtoisi. Viekas juutalainen vastasi vilpittömän aikomuksensa olevan antautua ehdottomasti Titolle, ja että hän oli koettanut kehoittaa miehiänsäkin siihen. Samassa tulivatkin hänen kymmenen miestänsä juosten esiin ja viisi heistä menivät mukiin Javanin kanssa, kun toiset viisi selittivät ennen tahtovansa kuolla, kuin joutua romalaisien orjiksi. Sanasodasta syntyi käsikahakka ja juutalaiset näyttivät olevan taistelussa tornin ylätasangolla, jolloin ne mitkä eivät tahtoneet antautua vangiksi romalaisille yht'aikaa juoksivat esille rintavarustuksen luo, työnsivät väkipuukon rintaansa ja kaatuivat kuolleina maahan. Nyt ei enää ollut epäilemistä juutalaisten vilpittömyydestä, ja Tito käski Josephoa menemään tornin luo puhumaan jälellä olevien kanssa. Mutta Josepho, joka tunsi kansalaistensa petollisuuden, ei mennyt ja hänen sijastansa astui sinne muuan karkulainen Aeneas seurattuna muutamilta sotamiehiltä. Mutta kun he olivat aivan tornin juurella, viskasi Javani ales suuren kiven, joka pahasti haavoitti yhtä sotamiestä. Nyt ymmärsi Tito että kaikki olikin viekkautta ja suuttuneena käski hän taaskin heti alkaa taistelua. Javani antoi silloin sytyttää tornin tuleen, ja kun se parhaallansa paloi syöksi hän ja hänen miehensä liekin keskelle, niin että romalaiset luulivat heidän urhollisesti uhranneen henkensä. Mutta tämäkin oli viekkautta, sillä erään salaisen tien kautta, joka maan alatse vei kaupungin sisään, pelastivat he kaikki itsensä ja kehuivat sitten, että he niin kauvan olivat vastustelleet vihollista ja lopuksi pettäneet hänet.
Viidentenä päivänä sen jälkeen, kun Tito oli saanut valtaansa ulkopuoleisimman muurin, joutui toinenkin hänen haltuunsa, ja juutalaisten oli tästä peräytyminen. Joukko romalaista sotaväkeä tunki valloitettuun osaan kaupunkia, jossa parhaastansa asui käsityöläisiä ja jossa ahtaat kadut kävivät ristiin rastiin päättyen muuriin. Toivoen voittavansa asujamet puolellensa, oli Tito antanut käskyn ettei yhtään huonetta saisi sytyttää tuleen eikä ketään aseetointa loukata. Asujamet luulivat tätä heikkouden merkiksi ja karkasivat romalaisten kimppuun, kun nämät kulkivat ohi, heittäen katoilta heidän päällensä keihäitä ja nuolia ja hyökkäsivät siellä täällä poikkikaduilta heidän niskaansa. Joll'ei Tito tyyneydellä ja maltilla olisi vienyt väkeänsä takasin, olisi heidän häviönsä tullut suunnattomaksi; nyt onnistui hänelle pelastaa väkensä, mutta muurin, joka niin suurella mieshukalla äsken oli valloitettu, menettivät romalaiset jälleen.
Tämä menestys herätti taaskin rohkeutta ja toivoa piiritetyissä, jotka nyt varmaan luulivat ett'ei romalaiset koskaan tulisi saamaan varmaa jalan siaa kaupungissa. Mutta he tykkänänsä unhottivat toisen vihollisen, mikä askel askeleelta läheni heitä ja jota ei voitu karkoittaa, nimittäin nälän. Tähän saakka olivat villityt sotamiehet eläneet yltäkylläisyydessä siitä, mitä kansalta olivat rosvonneet ja ryöstäneet, mutta heidän kokoamat varansa alkoivat vähetä ja ryöstetyillä oli jo hätä suuri. Toisen muurin vartiaväestö kesti vielä neljä päivää, mutta koska se ei voinut saada tarpeellista apua ja tuli romalalsilta kovin ahdistetuksi, vetäysi se takaperin ja romalaiset ottivat sen jälkeen muurin valtaansa, jonka Tito osaksi antoi repiä ales.
Vielä oli romalaisten valloitettava Antonia-linna ja temppeli, sekä linnoitukset Sionilla ja Davidin kaupungissa, ja vartiaväki näissä paikoissa pitkitti kovapintaisesti niiden puolustamista. Antaaksensa piiritetyille hiukan mietintöaikaa ja myöskin vaikuttaaksensa heidän mieliinsä piti Tito neljänä päivänä kaikkein joukkojensa katselmusta niin lähellä kaupunkia, että asujamet varsin hyvin voivat nähdä joukkojen liikenneet. Kaikki sellaiset paikat, mitkä tarjosivat avaramman näköalan liikennekentän yli, olivat täynnä kaupungin asujamija, jotka hämmästyivät romalaisen sotajoukon voimakkuudesta ja komeasta asusta. Mutta ei kukaan tahtonut, eikä uskaltanut puhua kaupungin antaumisesta, ja kun Tito huomasi kokeensa turhaksi, käski hän taaskin alkamaan piiritystä. Hänen ensimäinen toimensa oli korkeiden maavallien rakentaminen Antonia-linnan vastapäätä kun myöskin sitä kolmannen muurin osaa vastaan, jota Simon puolusti. Juutalaiset olivat nyt oppineet paremmalla taidolla käyttämään heittokoneitansa ja tekivät romalaisille sangen suuria häiriöitä sillä aikaa, kun ne olivat valmistavien piiritystöiden puuhassa. Mutta alakuloisuus oli kansassa suuri, ja monet olivat alkaneet kallistaa korvansa niille varoituksille, joita Tito heille oli antanut. Sitä ankarammin leimahti selotein viha ja raivo, koska huomasivat, minkä vaikutuksen nämät kehoitukset antautumaan moneen oli tehnyt. Heidän kostonhimonsa ei tiennyt mikään rajoja, ja hirmuisesti raivosivat he kansaparkaa vastaan. Moni myi silloin omaisuutensa ja hiipi romalaisten puolelle; toiset nielivät koristuksensa ja kalliit kivensä ja ottivat sitten pakonsa romalaisten leiriin, jossa heitä otettiin ystävällisesti vastaan ja sallittiin mennä mihin tahtoivat. Heidän menestyksensä kehoitti muita seuraamaan esimerkkiä, ja Johanin ja Simonin kokeet monien karkaamisien estämiseksi olivat turhat. Näiden miehet vartioivat tarkasti kaikkia teitä ja polkuja, jotka johtivat kaupungista ja hakkasivat armotta kuoliaaksi kaikki, jotka luultiin aikovan paeta, jolloin myöskin moni, jonka rikkaudet kiihoittivat voiton himoa surmattiin; mutta sittekin onnistui monelle hiipiä ulos kaupungista ja pelastaa itsensä siitä turmiosta, joka lähenemistänsä läheni komeata Jerusalemia.