KOLMASKOLMATTA LUKU.
Ananian poikaa ei enään näkynyt Jerusalemin kaduilla jatkamassa varoittavaa, profetallista huutoansa. Ei kukaan ollut nähnyt, eikä kuullut, häntä siitä päivästä saakka, kun piiritys alkoi. Se onnettomuus, jota hän niin kauvan ja itsepintaisesti oli ennustanut, oli tullut koko hirvittävässä muodossansa. Nälkä kaikkine kauhistuksinensa teki itsensä tuntuvaksi koko kaupungissa, ja kapinallisten hillitöin menettelö paisui yleisen kurjuuden rinnalla. Torilla ei enään ollut viljaa ostettavana, ja jos villityt sotilaat huomasivat että muonaa oli säilytetty huoneissa, hyökkäsivät he niihin ja panivat ne heti puhtaiksi. Jos eivät löytäneet, mitä etsivät, rääkkäsivät ja vaivasivat he kaikilla suinkin ajateltavilla keinoilla, onnettomia asujamia pakoittaaksensa heitä ilmaisemaan kätköjänsä. Ihmisellistä tunnetta kauhistaa lukiessa näiden hirviöiden ra'asta menettelöstä ja heidän uhriensa kärsimisistä, jotka vielä lisääntyivät siitä että heidän täytyi nähdä kiusaajainsa elävän ylöllisyydessä sillä välin, kun he itse kärsivät kovinta puutetta. Kaikki jalot tunteet olivat tukahtuneet siitä hirveästä nälästä, joka raivosi jokaisessa säätyluokassa. Hellimmät ja vahvimmat siteet olivat ratkenneet, ja ne jotka onnenpäivinä olisivat mielellään panneet alttiiksi henkensä vaimojen, miesten, lasten ja sukulaisten edestä, tempasivat nyt viimeisenkin ruokapalan heidän kuolevista käsistänsä ja nielivät sen ahnaasti heidän silmäinsä alla. Ei vanhuuden harmaat hiukset, eikä lapsuuden turvattomuus herättänyt mitään sääliä; kaikki uhrattiin julmalle itsekkäisyydelle, joka riemuiten piti valtaa tässä rikoksien ja kauhistusten kodissa.
Muutamia perheitä oli kuitenkin, joissa toinen henki vallitsi ja näiden joukossa oli Sadokinkin huone. Javanin vaikutusmahti Simonin sotamiesten yli oli suojellut hänen perhettänsä ryöstäjien tervehtimisistä, ja jos joku yksityinen näistä veitikoista koki tunkea Sadokin huoneesen, tapasivat he sen hyvästi suojeltuna ja tulivat sieltä voimakkaasti torjutuiksi pois. Tähän saakka ei nälän seuraukset ollutkaan tuntuneet niin raskailta täällä, kuin muualla, sillä Sadok oli aavistanut mitä tulossa oli, koska riitaiset puolueet kaupungissa näin huolimattomasti olivat menetelleet muonavarojen kanssa piirityksen edellä ja hän oli sentähden ollut kyllin varovainen kokoamaan sangen suuren varaston viljaa ja muuta muonaa. Kapinalliset eivät tietäneet sitä, muutoin olisi Simoninkin suojelus ollut riittämätöin, ja varat pian tullut ryöstetyiksi. Mutta Sadok ei pitänyt itsensä ja perheensä varalta näitä aarteita, vaan jakoi hyväntahtoisesti niillekin jotka hänen huoneessansa olivat löytäneet pakopaikan tahi salaisesti tulivat sinne samaan apua. Hän itse ja kaikki hänen perheensä jäsenet eivät saaneet enempää, kuin mitä tarvittiin hengen ylläpitämiseksi ja heidän vaalea, rauennut muotonsa todisti kylliksi, etteivät he eläneet ylöllisyydessä, samalla kun se poisti kaiken epäluulon, että heillä vielä olisi tallella runsaampia ruokavaroja.
Mutta päivät kuluivat yksi toisensa perään ja Sadokin aitta alkoi käydä tyhjäksi. Kirvelevällä sydämmellä täytyi hänen ruveta rajoittamaan anteliaisuuttansa ja kieltää kaiken vastaisen avunannon niiltä, jotka eivät olleet hänen perhettänsä. Hänen vieraansa täytyivät lähteä pois toiselta haaralta etsimään apua, ja Naomi vuodatti katkeria kyyneleitä sen kurjuuden tähden, jonka hän näki, mutta ei enään voinut lievittää. Itse oli hän vaan varjo siitä mitä hän muinoin oli ollut ja hänen ainoa ilonsa oli äitiänsä hellästi hoitaminen, joka päivä päivältä kävi yhä heikommaksi ruumiillisten voimainsa suhteen, mutta näytti vahvistuvan uskon voimassa. Sadok näki sydämen surulla kuinka hänen vaimonsa läheni lähenemistänsä maallisten kärsimysten loppumista, mutta keskellä tätä surua hän riemuitsi hänen poispääsöstänsä. Hän ei ollut vielä hyljännyt toivoa, että Herra itse vihdoin tulisi vapahtamaan kansaansa; mutta hän näki, että odotuksen ajalla oli kurjuus ja hätä niin suuri, että heikko Salome ei voisi sitä kestää, ja ymmärsi, ettei hän koskaan enään voittaisi terveyttänsä takaisin.
Mitä Salomeen itseensä tulee, hän sekä toivoi kuolemata ja kauhistui sitä. Hänen toivonsa ijankaikkisesta autuudesta oli tullut vakavammaksi ja varmemmaksi ja hellimmällä luottamuksella nojasi hän Vapahtajaansa, joka oli voittanut kuoleman ja kaiken helvetin voiman, mutta vaellus kolkon kuolonlaakson läpi saattoi häntä vapisemaan. Monta harrasta rukousta lähetti Naomi Herralle, että hän irroittaisi rakastetun äidin tästä, sekä kaikista muistakin siteistä, ja väsymättä koki hän vahvistaa hänen sieluansa huomauttamalla Herran lupauksesta olla läsnä omiansa kuoleman hetkellä. Ajaksi näytti hänen sanansa vaikuttavan rauhoittavasti ja Salome sai levon sydämessänsä, mutta ennen pitkää saavutti häntä taaskin epäilys ja pelko. Hän huusi silloin Naomia luoksensa ja sillä aikaa, kuin tämä istui hänen vieressänsä ja puhui lohdutuksen sanoja, oli kaikki taaskin hyvin, mutta niin pian kuin tämä meni pois, vajosi taaskin hänen rohkeutensa ja ahdistus tuli sijaan. Niin kiusasi perkele hänen sydäntänsä ja väijyi sitä väliin yhdeltä väliin toiselta haaralta tulisilla nuolillaan ja vasamoillansa; mutta Hän, joka oli hänen puolellansa, oli suurempi, kuin se, joka oli häntä vastaan ja antoi Naomille armon rauhoittaa äitinsä pelkoa ja karkoittaa hänen epäilyksensä. Joka päivän vietti siis Naomi hellässä huolenpidossa äidistänsä ja hänen ponnistuksensa tarkoittivat äidin sekä sielun että ruumiin vahvistamista hengellisellä ja ruumiillisella ravinnolla. Mutta mitä ruumiilliseen ravintoon tulee, oli se nyt varsin niukka ja ilman sitä sopimaton sairaalle. Eikö siis Naomi voinut saattaa hänen polttaville huulillensa mitään viileyttä koettamalla hankkia joitakuita noista mehevistä hedelmistä, joita vielä oli jälellä Sadokin puutarhassa muurin ulkopuolella ja jotka niin hyvin näkyivät penkerykselle heidän huoneensa edustalla? Se oli vaarallinen yritys, mutta Naomi päätti uskaltaa sen virkkamatta kuitenkaan äidillensä mitään päätöksestänsä.
Uskollisen Deborahn seuraamana kiiruhti hän horjuvin askelein Sadokin huoneesta johtavan takaportin kautta ja meni ulos kaupungin muurin luo. Vahti oli asetettu tälle portille, jota jo monta kertaa on mainittu tässä lyhyessä kertomuksessa, ja Naomi pelkäsi hänelle olevan mahdotointa päästä ulos. Mutta vahti oli eräs hänen isänsä palvelijoita ja vaikka hän ensiksi eväsi avata porttia, taipui hän kumminkin vihdoin tämän hartaista pyynnöistä, koska hän myöskin lupasi joutuin tulla takasin. Hänen henkensä olisi menetetty, jos joku saisi tietää, että hän on rikkonut tuota kovaa käskyä vastaan ettei päästää ketään ulos portista, mutta hän ei tätä ajatellutkaan nähdessänsä isäntänsä tyttären niin innossansa päästä ulos.
Sadokin puutarha oli vallan suuri ja osa siitä ulottui melkein muuriin saakka ja oli säilynyt siltä hävitykseltä, joka oli kohdannut kaikkia muita puutarhoja kaupungin ulkopuolella. Monta puuta seisoi siinä täynnä hedelmiä ja Naomi kiiruhti kokoamaan niitä niin paljon kuin hän ja Deborah voivat poimia ales. Nopeilla askeleilla palasivat molemmat vaimot portin luokse, joka heidän huudostansa taaskin avattiin, ja he luulivat jo olevansa turvassa kaikesta vaarasta, kun joukko Simonin sotamiehiä läheni ohjaten askeleensa suoraan heitä kohti. Naomin valtasi pelästys ja hän alkoi juosta, seurattuna Deboralta, mutta villit sotamiehet saavuttivat ja ympäröivät heidät pian. Naomi vaipui alas polvilleen ja peitti hameensa poimuihin kasvonsa, jolloin hedelmät, mitkä niin suurella vaivalla olivat ko'otut putosivat kadulle. Hänen rukouksensa armosta ja säälistä ei näyttänyt tekevän mitään vaikutusta hänen pyöveleihinsä, jotka ilkkuen olivat ympäröineet häntä. Mutta samassa tapasi hänen korviinsa Javanin ääni, ja kun hän katsoi ylös, kohtasi hänen silmäyksensä Javanin silmiä, jotka olivat kiinnitetyt häneen osottaen kummastusta ja tyytymättömyyttä. Lujalla äänellä käski hän sotamiehiä peräytymään ja sallia neidon mennä pois; he tottelivat vastahakoisesti ja jos he eivät olisi peljänneet rangaistusta, eivät olisi välittäneet käskystä. Javani ei huolinut heidän nurinastansa, ja Deborah meni kokoomaan kadulle vierineet hedelmät; mutta nostettuansa ylös sisarensa ja kuultuansa tältä hänen rohkeasta yrityksestänsä äidin hyväksi, ei hän voinut olla kiittämättä Naomin rohkeutta. Hän käski tätä kiiruusti menemään kotia sanoen tämän ei enään kauemmin olevan turvassa, koska hänen nyt täytyi lähteä pois tärkeälle asialle, ja Naomi ei viipynyt totella kehoitusta.
Sitten kun hän oli kadonnut näkyvistä, palasi Javani sotamiesten luokse, jotka vielä seisoivat samalla paikalla. Heidän vihansa ei vielä ollut lauhtunut ja laimentaaksensa sitä antoi hän heille luvan sammuttaa verenjanoansa onnettomalla vartialla, joka säälien isäntänsä tytärtä, oli rikkonut annetun käskyn. Silmänräpäyksessä hyökättiin hänen päällensä, hän hakattiin ales ja runneltiin, jonka jälkeen hänen ruumiinsa asetettiin Sadokin portille varotukseksi Naomille, ettei enää heittäisi itseänsä ja omiansa vaaraan.
Salome oli kannettu penkerykselle ja hän lepäsi siinä, kun Naomi palasi, tavallisella vuoteellansa entistä vaaleampana ja kovasti liikutettuna, mutta hilpeän ilon kuvaus kasvoillansa.
"Missä olet ollut, lapseni?" sanoi Salome. "Olet viipynyt kauan poissa. Oletko käynyt Marian luona ja tuonut nämät ihanat hedelmät hänen puutarhastansa?"
"Ei, äitini, Marian puutarha on aikaa sitten ryöstetty kaikesta mitä siellä oli. Nämät viinarypäleet olen poiminut meidän puutarhastamme."
"Mitä tarkoitat? Oletko rohjennut mennä muurin ulkopuolelle? Ethän lienekään ollut niin vallatoin?"
"Minä näin sinun kuivat huulesi ja kuumeentapaisen janosi; enkö olisi koettanut hankkia sinulle lievitystä vaivoissasi?"
"Jumala sinua siunatkoon, lapseni, mutta vaara oli kovin suuri, etkä sinä saa tehdä sitä uudestansa."
"Oi, ei; sitä en enää tahtoisi tehdä," vastasi Naomi huokauksella. "Näetkös, äitini, meidän puutarha pannaan puhtaaksi ja autioksi; sen kauniita puita ja viinaköynnöksiä ei ole enään. Meidän omat maanmiehemme hävittävät, mitä vihollinen on jättänyt koskematta."
Naomilla oli oikein. Huolimatta Javanin varoituksista riensivät sotamiehet puutarhaan, riistivät hedelmät puista ja hakkasivat niitä sitten maahan niin monta, kuin taisivat. Tämä hävittämisen näky oli nyt Naomin silmäin edessä.
Hän käänsi päänsä toisaalle, ettei hänen kauemmin tarvitseisi nähdä tätä. Hänen huomiotansa veti onneksi puoleensa pieni David, joka juosten tuli hänen luoksensa. Hän oli tottunut joka päivä tulemaan Sadokin huoneesen saamaan ruokaa ja Naomi oli aina säästänyt pienelle suosikillensa jonkun herkkupalan, jota hän itse ei hennonut maistaa. Nyt tarjosi hän tälle viinarypäletertun ja pieni poika poimi muutamia rypäleitä, jotka hän ahnaasti söi. Mutta äkkiä hän hillitsi itsensä ja huudahti:
"Minä tahdon viedä ne kotiin äidilleni; hän sanoi äsken olevansa kovin nälissään ja hän näytti kalpealta, kun tänne lähtiessäin häntä suutelin. Näitä rypäleitä tulee hän halulla nauttimaan."
"Sinun täytyy ottaa vähän enemmän mukaasi" sanoi Salome; "minä pelkään että hän kärsii puutetta. Suokoon Jumala että minä voisin auttaa häntä!"
Kiitollinen lapsi otti vastaan lahjan ilolla ja kiiruhti kotia äitinsä luo seurattuna vaalialtansa. Maria oli todellakin joutunut puutteesen, joka tuntui hänestä, verrattuna hänen entiseen ylölliseen elämäänsä kovin tukalalta. Hän istui synkkämielisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena huoneessansa, kun David tuli juosten sisään ja ojensi hänelle hedelmät lapsellisella ilolla. Maria tempasi ne itsellensä ja söi ne kiiruusti. Hän ei näyttänyt niin iloiselta, kuin hänen pieni poikansa toivoi; oudoilla silmäyksillä tuijotti hän tämän päälle ja rupesi itkemään.
"Miksi itket, äitini?" sanoi lapsi. "Minä ajattelin, että sinä hymyileisit ja kiittäisit minua, niinkuin minä kiitän hyvää Salomea."
"Minä itken sentähden että minun sydämeni on murheellinen," vastasi Maria. "Minusta on tullut keppikerjäläinen ja minun lapseni elää toisten anteliaisuudesta. Kaikki mitä minulla oli, on riistetty ja ryövätty, minun ystäväni on hyljänneet minut, minun palvelijani ovat juosseet tiehensä, ja minä olen yksinäni ja kurja."
Tämä oli liiankin totta. Maria oli elänyt hyvästi ja ne, jotka mielellänsä olivat käyneet hänen kotonansa, kun siellä oli kaikellainen ylönpalttisuus, hylkäsivät hänet, kun hän ei enää voinut kestittää heitä. Hän oli ollut välinpitämätöin Sadokista ja hänen perheestänsä, ja vaikka hänen poikansa usein meni sinne, ei hän itse ollut astunut heidän kynnyksensä yli sen koomin, kun hän oli sieltä muuttanut. Nyt kun hän oli puutteessa, kielsi ylpeys häntä hakemasta ylös entisiä ystäviänsä ja milt'ei suuttumuksella oli hän ottanut vastaan heidän antimiansa, ainoat, mistä hän nyt voi elää. Kostonhimoinen Isak ja petollinen Ruben olivat auttaneet toisiansa häntä perinpohjin ryöstämisessä. Hän oli umpisilmin luottanut Rubenin rehellisyyteen ja tämä, joka siten sai tietää, missä hänen kalliin omaisuutensa oli talletettu, kiiruhti antamaan asian ilmi Isakille. Eipä viipynytkään kauan, kunnes joukko julmia seloteja mursivat hänen huoneesensa, ryöstivät, hävittivät ja veivät pois kaikki, mikä oli jostakin arvosta, erittäinkin ruokatavarat, ja menivät vasta sitten tiehensä, kun turhaan olivat nuuskineet koko huoneen löytääksensä sen omistajankin ja viedäksensä hänetkin Isakin luokse.
Mutta ei Maria yksistänsä kärsinyt tällaista puutetta; kurjuus oli yleinen ja ei rikkaammatkaan asujamet olleet säästetyt nälän kauhistuksilta. Mitta jauhoja punnittiin painollansa kultaa ja oli tuskin mistään saatavissa; kehnoimmat perkeet ostettiin mahdottomiin hintoihin ja pidettiin herkullisena ravintona. Kaikki nurmi ja kasvit, joita kaupungista voitiin koota käytettiin ruuaksi ja monta oli niitäkin, jotka öisin rohkenivat mennä muurien ulkopuolelle koettamaan hankkia itsellensä jotakin syötävää. Mutta romalaisten vimma kaupungin vastustamisesta oli nyt tukahduttanut kaikki heidän ihmiselliset tunteensa ja harvoin pääsi joku noista onnettomista pakoon kaupunkiin. Ne otettiin kiinni ja ristiin-naulittiin armotta heti muurien ulkopuolella ja niin monta ristipuuta oli lyhyen ajan sisään pystytetty, että ei enää ollut useampiin tarpeellisia puuaineita saatavana. Tätä petomaista julmuutta Titon puolelta ei voi millään tavalla puollustaa; hän oli luullut tällä ankaruudellaan voivansa peloittaa asujamia antautumaan, mutta hän erehtyi. Selotit kiihtyivät vielä ankarampaan raivoon sekä romalaisia, että niiden vielä hengissä olevia heimolaisia vastaan, jotka olivat joutuneet uhriksi rohkeudellensa koettaa hankkia itsellensä ruokavaroja muurien ulkopuolella. Antautumisen ajatusten sijaan keksi Giskalan Johan sotapetoksen, jonka kautta romalaisille tapahtui suuri vaurio, mutta jolla tuon onnettoman kaupungin hirveätä perikatoa joudutettiin.
Johan antoi nimittäin kaivaa miinoja sille paikalle, johon romalaiset olivat asettaneet raskaimmat heitto- ja murtokoneensa, ja viedä sinne joukon palavia aineita, näiden joukossa pikiä ja tulikiveä. Kun kaikki koneet olivat paikallansa ja piti pantaman käymään, antoi hän sytyttää kootut tuliaineet ja pian syöksyivät raskaat koneet palavaan syvyyteen. Romalaisen sotajoukon rohkeus masentui tästä onnettomuudesta, mutta Tito antoi kutsua kokoon sotaneuvoston, jossa päätettiin, että kaupunkia piti mitä ankarimmin piiritettämän ja asukkaat näljällä pakotettaman antautumaan. Päätös pantiinkin heti toimeen ja kolmen päivän perästä oli kaupunki ympäröity haudalla ja multavallilla. Naomi saattoi hyvin nähdä tätä työtä tehtävän ja hänen mieleensä johtui välttämättömästi Jesuksen sanat: "Sillä päivät tulevat sinulle, että vihollises saartavat sinun valkeilla ja ympäripiirittävät sinun ja ahdistavat sinun joka kulmalta" (Luuk. 19: 43) Tämä osa Jesuksen ennustuksesta alkoi nyt toteutua; ja sitten varmaan toteutuisi jatkokin: "Ja maahan tasoittavat sinun ja sinun lapses, jotka sinussa ovat, eikä jätä sinussa kiveä kiven päälle; ettes etsikkos aikaa tuntenut." (Luuk. 19: 44.)